Olen tehnyt abortin kromosomipoikkeavuuden vuoksi vuonna 1995. Meidän pikku pojalla todettiin 18-trisomia viikolla 17 ja viikolla 19 raskaus sitten keskeytettiin. Emme miettineet lainkaan muita vaihtoehtoja, kun saimme tietää että poikkeavuus on niin vakava että poika eläisi korkeintaan muutaman kuukauden ja senkin mahdollisesti kärsien. Pojalla oli aortan ahtauma, nukkaa keuhkoissa, napanuorassa nestekertymä, pieni suisuutta, pieni nenäisyyttä, alhaalla sijaitsevat korvat jne. Kaikkea en enää muista ja ruumiinavaus kertomusta en nyt jaksa etsiä. Mutta halusin että lapsi kuolee mieluummin minun kohtuun kivuitta kuin että syntyy kivuliaasti ja kuolee kivuliaasti käsiimme. Olen edelleen onnellinen päätöksestämme enkä päivääkään ole katunut.
Se mikä asiassa oli ihmeellistä, oli se että silloin ei tunnettu np-ultraa, vaan sitä alettiin tutkia vasta seuraavana vuonna. Meille vain sattui uraa uurtava ultra lääkäri joka puhui jo silloin jotain niskaturvotuksesta, mutta se ei silloin kertonut vielä mitään edes äitipolin lääkäreille. Tämän mahtavan lääkärin ansiosta siis pääsimme lapsivesi punktioon ja hän oli nähnyt kaiken ultrassa oikein. Ä-polin lääkäri väitti että lapsellamme on vatsahalkio, huulihalkio, kitalakihalkio, että ei ole sormia ja varpaita, mutta väärin näki. Mikään niistä väitteistä ei pitänyt paikkansa.
Nyt odotan jälleen. Välissä tein kaksi tervettä lasta enkä käynyt missään seuloissa koska tiesin jostain että terveitä ovat. Nyt kuitenkin tuntuu siltä että olisi taas vammainen lapsi tulossa ja kauhulla odotan mikä on tuomio. En todellakaan tiedä mikä on päätös jos kyseessä on down-lapsi. Tiedän että mieheni haluaisi ehkä abortoida senkin mutta itse en vielä tiedä. Ja mahdollisuuksiahan saada vammainen lapsi on vaikka kuinka paljon vaikka lapsivesi tutkimus antaisikin puhtaan tuloksen. Tammikuun lopulla siis menen lapsivesi punktioon jotta saan tietää onko jälleen 18-trisomia. Muihin seuloihin en siis mene taaskaan. Rakenne ultrassa käymme jos kaikki on hyvin että lapset näkevät tulokkaan, mutta se onkin sitten ainoa lapsivesi punktion lisäksi.
Eräs vammaisen lapsen äiti sanoi että teimme silloin hyvän ratkaisun. Hän kertoi että itse iloitsee lapsesta, jaksaa hoitaa jne. Mutta jos hän voisi vaikuttaa asiaan hän ei iki päivänä saattaisi vammaista lasta tänne kärsimään. Kaikkein rankinta kuulemma on kun lapsi herää öisin itkemään ja huutamaan että "äiti, miks mä oon tämmönen". Ja tässä perheessä todella lapsesta välitetään ja häntä rakastetaan yli kaiken. Hän on myös ulkopuolelta saanut rakkautta ja positiivista huomiota eli siitä että poika olisi kärsinyt huonosta kohtelusta ei ole kyse. Tämä äiti on lämmin ja ihana ihminen eikä suinkaan julma lapsen tappaja. Ymmärrän hyvin mitä hän tarkoittaa. Vaikka poika onkin aina ollut valloittavan ihana, ei hänen elämänsä ole koskaan ollut lähelläkään sitä helppoutta mitä tavallisella lapsella on.
Tsemppiä kaikille jotka painivat vammaisuus asian kanssa. Lohdutukseksi voin sanoa että odotus aika on kaikkein rankin. Kun selviää mikä lapsella on niin tilanne selkiytyy ja äidin on paljon helpompi olla kun voi "nauttia" siitä mitä tuleman pitää. Ratkaisu elämän jatkumisesta/päättymisestä on kohtalaisen helppo tehdä sen jälkeen kun on varma tieto. Silloin saa itsellensä rauhan kun päätös on tehty. Lapsivesipunktion jälkeen meille kerrottiin että kaikki punktion takia kesken tulleet lapset ovat vammaisia, joten tällä kertaa en pelkää kesken menoa. Luotan että jos on terve lapsi, niin se ei kesken yhden punktion takia tule.
