P
purkaus
Vieras
Mulla on ihana työpaikka. Puitteet kertakaikkiaan kauniit, viihtyisät, virikkeelliset ja mahdollistavat. Työtoverit on olleet mainiot, saman henkiset tietyissä asioissa, mikä on tehnyt töissä olosta helppoa, joustavaa ja rentoa.
Ikävä kyllä, heidän välillään on kitkaa, joka viime vuosina on pahentunut. Ei koko ajan, mutta ajoittain hankalampaa. Molemmat purkaa tuntojaan mulle, vaikka olen ilmaissut, etten halua kuunnella. Pitkiä sairaslomia, kyräilyä, ideoiden lyttäämistä, omien väkisin läpi viemistä jne. Viime syksynä räjähti koko homma käsiin ja oli valtava konflikti, jota ei saatu käsiteltyä. Jokaisen nieltyä tappionsa,kiukkunsa ja katkeruutensa jatkettiin niinkuin kaikki olisi ok. Pinnan alla kuitenkin kuplii edelleen.
Esimies ilmoitti, että näin ei voi jatkua, vaan porukka hajautetaan. Mä jään, muut lähtee. Ja nyt olen surullinen, pettynyt ja vihainenkin. Siitä, että typerillä riidoilla piti tuhota maailman paras ja kotoisin työpaikka. Nyt vituttaa suoraan sanottuna mennä töihin. Toki saan uudet kaverit kun aika on ja voidaan heidän kanssaan luoda ihana duunipaikka, mutta siltikin. En pääse näistä inhottavista tunteista eroon. En voi olla olematta vihainen siitä, että toinen on niin hiton herkkä ja haluaa asioiden menevän oman näkemyksensä mukaan ja toinen niin hiton puupää, ettei sinne mene mitään. Olen vihainen myös siitä, että toinen on vaan iloinen ku tiimi hajoaa, ihan vaan, että se toinen saa opetuksen. Eikä yhtään tajua, kenen tässä pitäisi opetus saada.
Oon seurannut hommaa vierestä jo pitkään. Olen perheestä, jossa oon toiminut välittäjänä isän ja äidin riidoissa, joten kaipa kävin siihen rooliin tässäkin. Lopulta, kun ei apua ollut pesin kädet koko hommasta. Ehkä olen vihainen itselleni, kun en osannut toimia välittäjänä niin, että se olisi ketään auttanut.
Ikävä kyllä, heidän välillään on kitkaa, joka viime vuosina on pahentunut. Ei koko ajan, mutta ajoittain hankalampaa. Molemmat purkaa tuntojaan mulle, vaikka olen ilmaissut, etten halua kuunnella. Pitkiä sairaslomia, kyräilyä, ideoiden lyttäämistä, omien väkisin läpi viemistä jne. Viime syksynä räjähti koko homma käsiin ja oli valtava konflikti, jota ei saatu käsiteltyä. Jokaisen nieltyä tappionsa,kiukkunsa ja katkeruutensa jatkettiin niinkuin kaikki olisi ok. Pinnan alla kuitenkin kuplii edelleen.
Esimies ilmoitti, että näin ei voi jatkua, vaan porukka hajautetaan. Mä jään, muut lähtee. Ja nyt olen surullinen, pettynyt ja vihainenkin. Siitä, että typerillä riidoilla piti tuhota maailman paras ja kotoisin työpaikka. Nyt vituttaa suoraan sanottuna mennä töihin. Toki saan uudet kaverit kun aika on ja voidaan heidän kanssaan luoda ihana duunipaikka, mutta siltikin. En pääse näistä inhottavista tunteista eroon. En voi olla olematta vihainen siitä, että toinen on niin hiton herkkä ja haluaa asioiden menevän oman näkemyksensä mukaan ja toinen niin hiton puupää, ettei sinne mene mitään. Olen vihainen myös siitä, että toinen on vaan iloinen ku tiimi hajoaa, ihan vaan, että se toinen saa opetuksen. Eikä yhtään tajua, kenen tässä pitäisi opetus saada.
Oon seurannut hommaa vierestä jo pitkään. Olen perheestä, jossa oon toiminut välittäjänä isän ja äidin riidoissa, joten kaipa kävin siihen rooliin tässäkin. Lopulta, kun ei apua ollut pesin kädet koko hommasta. Ehkä olen vihainen itselleni, kun en osannut toimia välittäjänä niin, että se olisi ketään auttanut.
