Noniin, tulin juuri kotiin sairaalasta. Mies nyt joutuu olemaan siellä pitkälle ensi viikkoon. Kyseessä oli lievä aivoinfarkti.
Mies muistaa riidan pätkittäin ja muistaa ajaneensa satamaan. Oli ollut huonovointinen mutta luuli johtuvan siitä että edellisestä ruokailusta oli jo aikaa. Lisäksi hämärästi muistaa puhelimen soittoäänen joka ei lakannut. Selitti olleensa kuin unessa jossa se puhelin vain soi mutta ei pystynyt liikkumaan että vastaisi, oli ollut jotenkin raskas olo. Sen jälkeen hänellä ei ole muistikuvia. Sen sijaan on nyt yhtäkkiä alkanut muistaa aiemman onnettomuuden yksityiskohtia.
Verenpaine on vielä koholla mutta parempaan päin. Tajuissaan on ollut koko päivän. Puhe on hieman puuromaista mutta raajat toimivat normaalisti. Väsymystä valittaa koko ajan.
Emme ole lestadiolaisia.
Tässä on nyt ollut aikalailla toimintaa koko päivän ja nukuin n. puoli tuntia sairaalassa tuolilla, niskat jumissa ja päätä särkee ihan kamalasti. Minulle tarjottiin unilääkkeitä mutta en ottanut.
Hiljaista täällä on, vain vauva seuranani. Muut lapset ovat anopin luona. On niin tyhjä olo. :ashamed:
Selitin miehelle eilisestä illasta kaiken ja pyysin anteeksi... Miehen puhelimen hain autosta ja kuuntelin viestit joita olin jättänyt vastaajaan. Tuntuu nyt jotenkin kaukaiselta koko eilinen ja kaikki se hätä ja piina mitä oli.
Itkenyt olen vähän väliä. Kun se mieskin näyttää jotenkin aaveelta, on niin kalpea ja katse jotenkin etäinen, joka kerta jos poistuin huoneesta niin takaisin tullessa purskahdin itkuun. Se tunnelma jotenkin löi kasvoille ja muistan koko ajan mitä piinaa oli onnettomuuden jälkeen kun ei tiedetty yhtään miten käy. Nyt sentään tiedetään että TÄSTÄ infarktista selvitään, eikä ole mitään vakavia vaurioita tullut.
Mies kuitenkin oli niin ihanan reippaalla päällä että väänsi vitsiä koko asiasta ja nauroi jopa sille riidallekin, minä vain itkin...
Oli ihanaa kun piti minua kädestä ja sanoi ettei aio täältä vielä lähteä. Siihen sanaan uskallan luottaa. :'(