yhden lapsen olen synnyttänyt, ja alakautta. pelkäsin synnytystä, tosin en ikinä toivonut sektiotakaan. halusin vain lakata pelkäämästä. nyt odotan toista, ja pelkään tälläkin kertaa, mutta eri asioita. mutta en taaskaan halua muuten kuin alakautta synnyttää. ehkä jopa juuri siksi, koska pelkään.
tiedän, että tähän voi monet tulla sanomaan, että en sitten pelännyt oikeasti, kun kerran silti halusin sen tehdä, mutta sanon vain, että meitä on monenlaisia. minä ajattelin etukäteen, että haluan pystyä alakautta synnytykseen ja tein valtavasti työtä koko odotuksen ajan, jotta ikävä oloni sen suhteen ainakin lievenisi. en halunnut "karata" sitä kokemusta vain siksi että pelkään. ajattelin, että jos teen sen siitä huolimatta, että en YHTÄÄN halua, olen varmaan hyvin tyytyväinen itseeni jälkikäteen.
näin on. en synnytyksen jälkeisinä päivinä ja viikkoina ollut uskoa mitä olin tehnyt. olin aina ihmetellyt, miten naiset pystyvät niin rajuun tapahtumaan, että miten se on mahdollista, enkä oikeastaan vielä nytkään ymmärrä sitä. mutta tiedän, että olen itsekin pystynyt. se toi minulle valtavasti itsevarmuutta ja voimaa, kun näin miten ylitin itseni. vähän kuten ihailen suuresti ihmisiä, jotka päättävät kohdata minkä tahansa suuren pelkonsa (korkean paikan tms).
toinen ajatukseni on, että synnytys on minun kokemukseni, minulle kuuluva, kaikessa kauheudessaankin. taas seuraavaa synnytystä odottaessani tunnen kauhun hiipivän minuun, ja pakokauhun, kun ajattelen sen väistämättömyyttä, mutta haluan kohdata sen sellaisena kun se on. tai haluan kohdata itseni siinä tilanteessa ja myös siitä selvinneenä.
ei nämä ajatukset varmasti kaikkiin päde, en oletakaan niin, mutta itse yritän pitää niistä kiinni. sillä tavoin saan pelkoani ja synnytyksen odotusta jotenkin hallintaani, ja silloin sen kanssa on helpompi elää, kun en ole passiivinen uhri.
onnea ja voimia sinulle!! :heart: