Hei,
meille syntyi poikavauva sunnuntaina 10.1.2010 (ihan kuin joskus ensimmäisessä tämän ketjun viestissä arvelinkin
).
Voimme molemmat hyvin, ja joka päivä hieman edellispäivää paremmin. Synnytyksestä tuli nimittäin aikamoinen maratoni: Perjantaina alkoi supistukset olemaan myöhään illalla 5-7 minuutin välein ja koska olin niin huonovointinen (tai siis oksensin kerran, muuten olo ja arvot ok), otettiin minut jo samana iltana osastolle. Sitä seurasikien sitten sellainen n. 24 tuntia supistuksia, samaan tahtiin, mutta tuntemuksiltaan entistä kovempia. Sitä kun alussa jo luuli, että nämähän on pahoja, niin eipä tiennyt vielä mikä odotti
Tosin: Kun oli jo noin kauan supistusten kanssa tullut toimeen, osasi niihin pahempiikin jo suhtautua ja oli jo tullut niin paljon harjoitusta, että supistukset oli sinänsä siedettäviä.
No, 24 tunnin supistusten tuloksena oli sitten vain 3-4 cm kohdunsuu auennut (kaiken maailman öljyistä ja muista yrityksistä huolimatta), mutta kivut siis jo suht kovat. Siispä pääsin jo noilla mitoilla synnytyssaliin, jossa tulikin sitten vietettyä seuraavat 12 tuntia. Yritystä oli kovasti, ja kätilökin sattui tosi mukava ja asiaan paneutuva, yritettiin kaikin keinoin saada kohdunsuuta enemmän auki, mutta huonovointisuus (oksensin taas pari kertaa eikä ruokaa eikä nestettä enää mennyt suun kautta, joilloin jouduin tippaan) ja väsymys (ei unta n. 36 tuntiin) johti vain n. 6-7 cm aukeamiseen.
Sen seurauksena sitten puhkaistiin kalvot, ja se auttoikin jo paremmin, sillä nyt oli reilu 8cm paikat auki, kovalla työllä (tässä vaiheessa oli jo laitettu epiduraali) ja supistusten lisäävällä aineella saatiin sitten kohdunsuu 9cm aukeamaan. Tilaa olisi olut, mutta pää ei suostunut laskeutumaan synnnytyskanavaan, ei sitten millään, pyöri vaan edestakaisin.
Väsymys oli valtava. No, sitä viimeistä senttiä sitten kävi ylilääkärikin sitten ronklimassa (ihan kirjaimellisesti), ja jossain vaiheessa sitten päätettiin keisarinleikkauksesta. Toisen ylikääkärin tullessa paikalle tämä kuitenkin päätti toisin ja päätettiin yrittää imukuppisynnytystä (tähän ei olisi pitänyt suostua...), tosin ei minulla siinä vaiheessa ollut energiaa enää pistää vastaankaan. Voin sanoa, että imukuppitekniikka oli aivan järkyttävää, enkä pystynyt viimeisillä energian rippeillä siinä enää ponnistamaan toivotulla tavalla. Jouduttiin keskeyttämään ja sen seurauksena keisarinleikkaus, joka tuntui autuaalliselta
Ei jäänyt pahemmin mitään traumoja, vaikka oli tosiaan pitemmän kaavan mukaan, olihan palkinto niin ihana
Ensi kerralla ei sitten ole luvassa noin pitkää yritystä, mutta lapsella oli ihan hyvä, että sai kokea ne supistuksetkin, siis valmistautua ihan itse tulemaan ulos, vaikka sitten leikkauksen avulla maailmaan tulikin. Että kaikella lie tarkoituksensa.
Kaikki siis ok, imetys tosiaan onkin sitten ihan oma tieteensä, esimaitoa mulla vielä heruu, ja pari tippaa "oikeaa" maitoa tullut, odotellaan sitä kunnon maidonnousua. Lisämaitoa piti antaa, kun sairaalassa panikoivat (suotta...), että lapsen paino putoaa liikaa , oli pudonnut 10%, mutta nyt tullut jo 15g taas takaisin. Leikkaushaava tietty ottaa tosi kipeää, vaikea nousta ja toimia ripeästi muutenkaan, onneksi mies on seuraavat viikot kotona.
Onnittelut muuten Viiriäiselle tietysti ja tsemppiä vielä odottajille, kaikki menee loppujen lopuksi sitten aina kuitenkin hyvin
Cayanne ja poju 56cm, 4050g
