harmauduin ha ha haa
Norjalaiskalastaja ja pakkovillapaita
Hän oli yksinkertainen mies, keskinkertainen kalastaja. Miimikkona hän oli erinomainen, mutta ei sillä elä. Hän oli kohtalainen suutelija, mutta huono kuuntelija. Hän oli erakko, muttei kestänyt yksinäisyyttään.
Töistä tullessaan hän sytytti yksiöönsä kelmeän valon. Oven vasemmalla puolella oli kuva hänestä ja kohtalaisen isosta turskasta sekä kaksi julistetta. Toisessa synkisteli Robert Carlyle ja toisessa John Lennon. Verhot olivat oranssit, lamppu sininen ja oven oikealla puolella oli iso juliste, jossa vakuutettiin rakkauden olevan ikuista. Hän tuijotti sitä päivittäin, tietäen sen olevan irvokkaan väärässä.
Julisteen vieressä kulunutta seinää, seinällä kulunut kello.
Hän riisui saappaansa, vihreän kaulaliinansa ja märät villasukkansa. Karhea villa hiersi ihoa, kutitti. Levitti huoneeseen tunkkaisen lampaan tuoksun.
Seinäkellon alla oli sinivihreä sohva, jolla oli eilisen sanomalehti. Syötyään mysliä jogurtin kera hän laittoi vaelluskengät jalkaansa ja lähti paikallisen luontoliiton kokoukseen. Kokouksen jälkeen hän meni kotiin.
Suljettuaan oven takanaan hän otti vaelluskengät jalastaan.
Ovea vastapäätä oli vihreäkehyksinen peili ja kolme julistetta. Yhdessä oli kuva oranssista elefantista, toisessa jäljitelmä Dalin maalauksesta. Siitä jossa oli sulanut kello. Hukkaan heitettyä aikaa, muuta ei olekaan. Kolmannessa oli Jimi Hendrix polvillaan kitaransa edessä. Keittiössä oli pieni vihreä pöytä ja kaksi tuolia, keltainen ja valkoinen.
Hän laski vihreäruskean villapiponsa sohvalle ja istuutui. Hänen vasemmassa korvassaan oli kolme hopeista korua, oikeassa neljä. Hänen norjalaisvillapaitansa tuntui ahdistavalta, mutta se kuului työnkuvaan. Hän kirosi mielessään. Miimikoiden ei tarvitse käyttää villapaitaa.
Toisinaan tuntui siltä kuin villapaita olisi niitattu kiinni hänen ihoonsa. Hän inhosi sitä. Oli aina inhonnut, mutta ei saanut sitä pois. Hän hieraisi niskaansa tatuoitua kameleonttia. Tätäkö se sitten on, hän sanoi huomaamattaan ääneen. Tätäkö se sitten on, hän toisti ja kuulosteli sanojaan.
Hän riisui villasukkansa ja tuijotti paljaita varpaitaan. Ne olivat aivan selvästi miimikon varpaat, eivät kalastajan. Hän haki lipaston toiseksi ylimmästä laatikosta purkin valkoista kasvomaalia ja kuluneen meikkisienen. Hän levitti valkoisen maalin huolellisesti kasvoilleen, rajasi silmänsä ja peitti vihreäksi värjätyt hiuksensa mustalla puuvillapipolla. Jalkaansa hän laittoi mustat trikoot.
Sinisiksi maalatut seinät hän oli koristellut pienen pienin fosforitähdin ja -planeetoin. Ne eivät olleet aivan oppikirjan mukaisissa asemissa. Vasemmassa yläkulmassa oli Saturnus.
Hän seisoi vihreäkehyksisen peilin edessä hioen ilmeitään. Surullinen ilme. Iloinen ilme. Näkymätön laatikko. Kävelyä tuulessa. Hämmästynyt ilme. Hän oli hyvä, ei. erinomainen miimikko.
Ajoitus oli loistava. Liikkeet olivat hiottuja ja sulavia. Hänen esityksensä oli kaunista katsottavaa. Oli vain yksi seikka joka rikkoi kokonaisuuden. Kulunut norjalaispakkovillapaita. Se, joka oli niitattu hänen ihoonsa kiinni.
Hän oli yksinkertainen mies, keskinkertainen kalastaja. Miimikkona hän oli erinomainen, mutta ei sillä elä. Hän oli kohtalainen suutelija, mutta huono kuuntelija. Hän oli erakko, muttei kestänyt yksinäisyyttään.
Töistä tullessaan hän sytytti yksiöönsä kelmeän valon. Oven vasemmalla puolella oli kuva hänestä ja kohtalaisen isosta turskasta sekä kaksi julistetta. Toisessa synkisteli Robert Carlyle ja toisessa John Lennon. Verhot olivat oranssit, lamppu sininen ja oven oikealla puolella oli iso juliste, jossa vakuutettiin rakkauden olevan ikuista. Hän tuijotti sitä päivittäin, tietäen sen olevan irvokkaan väärässä.
Julisteen vieressä kulunutta seinää, seinällä kulunut kello.
Hän riisui saappaansa, vihreän kaulaliinansa ja märät villasukkansa. Karhea villa hiersi ihoa, kutitti. Levitti huoneeseen tunkkaisen lampaan tuoksun.
Seinäkellon alla oli sinivihreä sohva, jolla oli eilisen sanomalehti. Syötyään mysliä jogurtin kera hän laittoi vaelluskengät jalkaansa ja lähti paikallisen luontoliiton kokoukseen. Kokouksen jälkeen hän meni kotiin.
Suljettuaan oven takanaan hän otti vaelluskengät jalastaan.
Ovea vastapäätä oli vihreäkehyksinen peili ja kolme julistetta. Yhdessä oli kuva oranssista elefantista, toisessa jäljitelmä Dalin maalauksesta. Siitä jossa oli sulanut kello. Hukkaan heitettyä aikaa, muuta ei olekaan. Kolmannessa oli Jimi Hendrix polvillaan kitaransa edessä. Keittiössä oli pieni vihreä pöytä ja kaksi tuolia, keltainen ja valkoinen.
Hän laski vihreäruskean villapiponsa sohvalle ja istuutui. Hänen vasemmassa korvassaan oli kolme hopeista korua, oikeassa neljä. Hänen norjalaisvillapaitansa tuntui ahdistavalta, mutta se kuului työnkuvaan. Hän kirosi mielessään. Miimikoiden ei tarvitse käyttää villapaitaa.
Toisinaan tuntui siltä kuin villapaita olisi niitattu kiinni hänen ihoonsa. Hän inhosi sitä. Oli aina inhonnut, mutta ei saanut sitä pois. Hän hieraisi niskaansa tatuoitua kameleonttia. Tätäkö se sitten on, hän sanoi huomaamattaan ääneen. Tätäkö se sitten on, hän toisti ja kuulosteli sanojaan.
Hän riisui villasukkansa ja tuijotti paljaita varpaitaan. Ne olivat aivan selvästi miimikon varpaat, eivät kalastajan. Hän haki lipaston toiseksi ylimmästä laatikosta purkin valkoista kasvomaalia ja kuluneen meikkisienen. Hän levitti valkoisen maalin huolellisesti kasvoilleen, rajasi silmänsä ja peitti vihreäksi värjätyt hiuksensa mustalla puuvillapipolla. Jalkaansa hän laittoi mustat trikoot.
Sinisiksi maalatut seinät hän oli koristellut pienen pienin fosforitähdin ja -planeetoin. Ne eivät olleet aivan oppikirjan mukaisissa asemissa. Vasemmassa yläkulmassa oli Saturnus.
Hän seisoi vihreäkehyksisen peilin edessä hioen ilmeitään. Surullinen ilme. Iloinen ilme. Näkymätön laatikko. Kävelyä tuulessa. Hämmästynyt ilme. Hän oli hyvä, ei. erinomainen miimikko.
Ajoitus oli loistava. Liikkeet olivat hiottuja ja sulavia. Hänen esityksensä oli kaunista katsottavaa. Oli vain yksi seikka joka rikkoi kokonaisuuden. Kulunut norjalaispakkovillapaita. Se, joka oli niitattu hänen ihoonsa kiinni.
