Tähän ketjuun voi laittaa tekstinpätkiä kirjoituksistaan :)

Höh, eikö kukaan muu uskalla laittaa esille tekstejään? B)

eikö sinusta koskaan tunnu siltä, että tällä palstalla jotenkin "erotut massasta"?

No joo, ainakin aloitukseni tuppaavat hieman öh venymään

 

Onko sulla Tytsi ystäviä??

 

Onko sulla Tytsi ystäviä??

Kyllä, paljonkin =)

 

Kumpanenkin teksti ihan tusinakamaa, jota jokainen osaa suoltaa. Ei mitään erikoista tai mistään poikkeavaa.

Mä en kyllä osaisi. Ainut kirjoittamani aine, jonka muistan saaneen opettajalta ja kavereilta kehuja, liittyi hevoseen ja ratsastamiseen. Olin kuudennella luokalla. Siitä on syöpynyt mieleeni lause; satula ei ole mikä tahansa nojatuoli, joka nostetaan hevosen selkään...

Oliko muuten tarkoituksella tuossa kirjan luvussa, se poika ottaa veljensä kuvan kaksi kertaa käteensä?

 

Voitsä laittaa lisää tuosta kirjastas, olis kiva lukea? =)
Omat tekstit on arkistoitu jonneki porukoitten vintille niin niitä ei tähän hätään löydy... Vaan jos jollain kiinnostaa lukea vaikkapa Stryker-hoidosta teho-osastolla? :kieh:

 

Pitänee uskaltaa, tytsin seuraksi... Osa parhaillaan työn alla olevan tekeleeni alkutekstistä.

Mieluisimmissa muistoissani on kesä ja olemme Elnan mummolan vintillä.
Olemme 11-vuotiaita, varhaismurrosikäisiä tyttöjä. Jäsenet vielä varsamaiset, kasvoissa lapsenpyöreyttä, yllämme puolihameet ja t-paidat. Elna on minua reilusti pidempi, vaaleampi ja sievempikin, ehkä. Minä olen pieni ja siro, tukkani on maantienvärinen ja nenäni on pysty. Mutta silmäni ovat ruiskukan väriset ja suuret.
Muistan että sinä yhtenä kesänä vuoroin satoi, vuoroin paistoi ja sateisina päivinä me istuimme Elnan kanssa vintillä keskellä hänen isovanhempiensa muistoja. Matalassa, viistokattoisessa vintissä leijaili pöly ja tuoksui vanhalle tavaralle. Hyllyihin oli pinottu vanhoja kirjoja, astioita ja leluja, laatikoissa lojui aikakauslehtiä. Lattialla oli kuluneet matot ja päätyseinällä oli pikkuruinen ikkuna, johon Elnan mummo oli kauan sitten ommellut punaruutuisen pienen verhokapan. Lämmin säde ropsahteli ikkunalasiin ja rummutti kattoa yläpuolellamme.
Minulla on kädessäni vanha kirje, joka on osoitettu Elnan mummolle Taimille. Kirjekuori on harmaantunut ja käsialasta päätellen kirje on miehen kirjoittama. Kuoren sisällä vaikuttaa olevan vain yksi, korkeintaan kaksi arkkia ja jokin pieni esine. Kirjekuoren postimerkistä löytyy päiväys: 16.8.1945. Postileimassa lukee Turku.
Kirje polttelee käsiäni, ilmassa on jännitystä.
-Luetaanko se? Kysyy Elna. Luetaan luetaan, ajattelen mutta en tohdi näyttää innostustani.
-Uskalletaanko me? Täähän on avaamaton. Mitä sun mummo sanoo jos se huamaa?
-En tiä.Mutta tuskin se huamaa kun ei se täällä koskaan käy. Eikä se varmaan ees muista että tollasta kirjetta onkaan.
Siihen Elna tuskin itsekään uskoi. Olimme löytäneet kirjeen vahingossa penkoessamme hyllyssä olevia kirjoja. Kirje oli leijaillut lattialle yhden kirjan välistä ja jotenkin meistä tuntui, ettei se ollut joutunut sinne sattumalta. Se oli selvästi haudattu näkymättömiin, piilotettu uteliailta katseilta. Avaamaton kirje sai mielikuvituksemme lentämään. Miksi ihmeessä se oli jäänyt avaamatta?

 

Voitsä laittaa lisää tuosta kirjastas, olis kiva lukea? =)
Omat tekstit on arkistoitu jonneki porukoitten vintille niin niitä ei tähän hätään löydy... Vaan jos jollain kiinnostaa lukea vaikkapa Stryker-hoidosta teho-osastolla? :kieh:

Eihän sitä kirjaa huoli mikään kustantamo, jos se on jo netissä julkaistu!

 

Minä tässä vielä muutama vuosi taaksepäin luin paljon noita nuorten romaaneja, ja kyllähän tuo sinun tekstis ihan samaan kastiin menevältä vaikuttaa. (Monesti niissä on tuo samanlainen asetelma, jotta poika ja tyttö rakastuu ja sitten vaikeuksien kautta voittoon, kun on ensin käyty ojanpohjalla) Eikä sen tekstin oikeastaan tarvikaan olla mitään elämää suurempaa, miettien kuitenkin lukijakuntaa.
Ainoa mikä pisti silmiin oli tuo ensin lempinimi ja sitten esitelty oikea nimi, jotenkin erottui liian virallisena muusta kirjoitustyylistä.
Ja mulla ei ole mitään muuta kokemusta kuin lukijana, joten ei tarvitse odottaakaan mitään erikoisen hienoja analyyseja. =)

 

Siis tarkoitin sellaista nimeä kuin esim.Jude Deverauxin kirjoissa Montgomeryt, joista nimestäkin paistaa tietty aatelisuus jne.. Mut tälläsista Matti ja Maija Meikäläisitä on aika vaikea keksiä niitä.Mut romaani suomenkielellä ja fiktiohenkilöt nimineen tuottaa pientä päänvaivaa... Ja toinen minkä huomasin tekstissäsi niin minullakin on samanlailla että on miehen ja naisen osiot kirjoitettuna.

 

Aika perussettiä, jos ajattelee nuortenkirjallisuutta. Ei paskempaa, mutta hieman enemmän käyttäisin mielikuvitusta, vertauksissa esimerkiksi. Hyvä alku kuitenkin, varmasti saat kirjan aikaan. Itsekin kirjoittelen paljon, mutta en laita kirjoitusta esille. Äikän kirjoitin täysillä pisteillä myös ja tulevaisuudessa aion kirjoittaa kirjan. Tosin en vielä tiedä, että mistä aiheesta. Odottelen inspiraatiota.

 

... Avaamaton kirje sai mielikuvituksemme lentämään. Miksi ihmeessä se oli jäänyt avaamatta?

no niin, kerro kerro, miten tää jatkuu?

tämä on jännä

 

Kylkiluu: jatkoa kiitos

 

... Avaamaton kirje sai mielikuvituksemme lentämään. Miksi ihmeessä se oli jäänyt avaamatta?

no niin, kerro kerro, miten tää jatkuu?

tämä on jännä

Makin jain odottamaan.

 

Voitsä laittaa lisää tuosta kirjastas, olis kiva lukea? =)
Omat tekstit on arkistoitu jonneki porukoitten vintille niin niitä ei tähän hätään löydy... Vaan jos jollain kiinnostaa lukea vaikkapa Stryker-hoidosta teho-osastolla? :kieh:

Eihän sitä kirjaa huoli mikään kustantamo, jos se on jo netissä julkaistu!

No se... :ashamed:

 

Pitänee uskaltaa, tytsin seuraksi... Osa parhaillaan työn alla olevan tekeleeni alkutekstistä.

Mieluisimmissa muistoissani on kesä ja olemme Elnan mummolan vintillä.
Olemme 11-vuotiaita, varhaismurrosikäisiä tyttöjä. Jäsenet vielä varsamaiset, kasvoissa lapsenpyöreyttä, yllämme puolihameet ja t-paidat. Elna on minua reilusti pidempi, vaaleampi ja sievempikin, ehkä. Minä olen pieni ja siro, tukkani on maantienvärinen ja nenäni on pysty. Mutta silmäni ovat ruiskukan väriset ja suuret.
Muistan että sinä yhtenä kesänä vuoroin satoi, vuoroin paistoi ja sateisina päivinä me istuimme Elnan kanssa vintillä keskellä hänen isovanhempiensa muistoja. Matalassa, viistokattoisessa vintissä leijaili pöly ja tuoksui vanhalle tavaralle. Hyllyihin oli pinottu vanhoja kirjoja, astioita ja leluja, laatikoissa lojui aikakauslehtiä. Lattialla oli kuluneet matot ja päätyseinällä oli pikkuruinen ikkuna, johon Elnan mummo oli kauan sitten ommellut punaruutuisen pienen verhokapan. Lämmin säde ropsahteli ikkunalasiin ja rummutti kattoa yläpuolellamme.
Minulla on kädessäni vanha kirje, joka on osoitettu Elnan mummolle Taimille. Kirjekuori on harmaantunut ja käsialasta päätellen kirje on miehen kirjoittama. Kuoren sisällä vaikuttaa olevan vain yksi, korkeintaan kaksi arkkia ja jokin pieni esine. Kirjekuoren postimerkistä löytyy päiväys: 16.8.1945. Postileimassa lukee Turku.
Kirje polttelee käsiäni, ilmassa on jännitystä.
-Luetaanko se? Kysyy Elna. Luetaan luetaan, ajattelen mutta en tohdi näyttää innostustani.
-Uskalletaanko me? Täähän on avaamaton. Mitä sun mummo sanoo jos se huamaa?
-En tiä.Mutta tuskin se huamaa kun ei se täällä koskaan käy. Eikä se varmaan ees muista että tollasta kirjetta onkaan.
Siihen Elna tuskin itsekään uskoi. Olimme löytäneet kirjeen vahingossa penkoessamme hyllyssä olevia kirjoja. Kirje oli leijaillut lattialle yhden kirjan välistä ja jotenkin meistä tuntui, ettei se ollut joutunut sinne sattumalta. Se oli selvästi haudattu näkymättömiin, piilotettu uteliailta katseilta. Avaamaton kirje sai mielikuvituksemme lentämään. Miksi ihmeessä se oli jäänyt avaamatta?

Tämä on hyvää ja sujuvaa tekstiä.

:flower: Mielikuvituksellista, vaihtelevaa, lauseiden käyttö soljuvaa ja laittaa lukijan kiinostumaan tekstistä.

 

No jatketaan vielä vähän...



Elna ei kestä enää. Hän määrää minut avaamaan kirjeen, mutta mahdollisimman hiljaa, ettei mummo alakerrassa kuule mitä vintillä tapahtuu. Ikään kuin kirjekuoren avaamisesta niin suurta meteliä tulisi, mutta eihän sitä sopinut ottaa riskiä. Luvatonta tämä oli, ei siitä mihinkään päässyt.
Käteni tärisevät kun kynää apuna käyttäen leikkaan kirjekuoren auki sivusta. Kaivan kuoren sisältä yhden paperiarkin ja kuoressa ollut sormus kilahtaa lattialle. Tuijotamme sormusta kuin halvaantuneina. Emme uskalla koskea siihen.
Elna ottaa kirjeen kädestäni ja alkaa lukea kuiskaten.

"Rakas Taimi.

Mikäli niin toivot, lupaan että tämä on viimeinen kirjeeni sinulle. Hartain toiveeni on että harkitset vielä tarkkaan päätöstäsi. Minä olen valmis odottamaan.
En halua elämältä mitään muuta kuin sinut. Tämä kuulostaa tietysti pateettiselta, mutta minusta todella tuntuu ettei elämässäni ole minkäänlaista iloa ja tarkoitusta ilman sinua.
Viimeisestä tapaamisestamme on jo ikuisuus, tai minusta tuntuu siltä. Tiedän että pyysit minua jatkamaan elämääni ilman sinua ja unohtamaan, mutta se on mahdotonta, Taimi.
Haluan antaa meille vielä mahdollisuuden ja siksi kävin ostamassa sinulle sormuksen, jonka lähetän sinulle tässä. Sen sisäpuolelle on kaiverrettu nimeni. Pyydän sinua harkitsemaan tarkkaan vielä kerran, mitä elämältä haluat ja jos päätät valita minut, laita sormus vasempaan nimettömääsi ja kirjoita minulle. Minä tulen ihan minne tahansa sinun luoksesi.

Minä rakastan sinua.

-A"

Istumme hiljaa ja tuijotamme Elnan kanssa toisiamme. Poimin lattialla lojuvan sormuksen, pyörittelen sitä sormissani ja kurkistan sen sisäpuolelle. "Aarne".

 

No jatketaan vielä vähän...



Elna ei kestä enää. Hän määrää minut avaamaan kirjeen, mutta mahdollisimman hiljaa, ettei mummo alakerrassa kuule mitä vintillä tapahtuu. Ikään kuin kirjekuoren avaamisesta niin suurta meteliä tulisi, mutta eihän sitä sopinut ottaa riskiä. Luvatonta tämä oli, ei siitä mihinkään päässyt.
Käteni tärisevät kun kynää apuna käyttäen leikkaan kirjekuoren auki sivusta. Kaivan kuoren sisältä yhden paperiarkin ja kuoressa ollut sormus kilahtaa lattialle. Tuijotamme sormusta kuin halvaantuneina. Emme uskalla koskea siihen.
Elna ottaa kirjeen kädestäni ja alkaa lukea kuiskaten.

"Rakas Taimi.

Mikäli niin toivot, lupaan että tämä on viimeinen kirjeeni sinulle. Hartain toiveeni on että harkitset vielä tarkkaan päätöstäsi. Minä olen valmis odottamaan.
En halua elämältä mitään muuta kuin sinut. Tämä kuulostaa tietysti pateettiselta, mutta minusta todella tuntuu ettei elämässäni ole minkäänlaista iloa ja tarkoitusta ilman sinua.
Viimeisestä tapaamisestamme on jo ikuisuus, tai minusta tuntuu siltä. Tiedän että pyysit minua jatkamaan elämääni ilman sinua ja unohtamaan, mutta se on mahdotonta, Taimi.
Haluan antaa meille vielä mahdollisuuden ja siksi kävin ostamassa sinulle sormuksen, jonka lähetän sinulle tässä. Sen sisäpuolelle on kaiverrettu nimeni. Pyydän sinua harkitsemaan tarkkaan vielä kerran, mitä elämältä haluat ja jos päätät valita minut, laita sormus vasempaan nimettömääsi ja kirjoita minulle. Minä tulen ihan minne tahansa sinun luoksesi.

Minä rakastan sinua.

-A"

Istumme hiljaa ja tuijotamme Elnan kanssa toisiamme. Poimin lattialla lojuvan sormuksen, pyörittelen sitä sormissani ja kurkistan sen sisäpuolelle. "Aarne".

tää on hyvä, lisää kiitos!

muuten en saa nukuttua ollenkaan..

 

no eikö tytsiä itseäänkään enää kiinnosta tämä ketju kun huomio siirtyi hänestä johonkin toiseen tyyppiin?

ihme touhua taas.

 

No tässä on tämä alkutekstin päätös, sitten alkaa ensimmäinen luku...

Elna ojentaa kätensä, annan sormuksen hänelle ja hän katselee sitä vaitonaisena.
Ulkona sade on tauonnut ja Elnan mummon hiljainen hyräily kuuluu vintin avonaisesta ikkunasta. Menen ikkunaan katsomaan, hän ripustaa valkeita lakanoita narulle. Hän huomaa minut ikkunassa ja sanoo ystävällisellä äänellä:
-Tulkaas ny alas sieltä jo. Ruoka on kohta valmista ja Pentinkin pitäis tulla kohta kotiin... Koko aamupäivän se onkin siellä kirkolla viihtynyt.

Pentti on Elnan ukin nimi. Hän on ammatiltaan kalastaja, nykyään eläkkeellä. Hauska mies, pitää lapsista ja etenkin lapsenlapsistaan. Katson Elnaa joka istuu yhä lattialla katsellen salaperäistä sormusta ja lukien kirjettä uudelleen. Hän näyttää hyvin mietteliäältä.
Sikäli kun tiedämme, Elnan mummo ja ukki ovat tavanneet toisensa jatkosodan aikana Helsingissä. He olivat silloin 18-vuotiaita ja pian tapaamisen jälkeen he päättivät avioitua. Elna muistelee äitinsä kertoneen, että se oli oikea salamarakkaus. Heidän ensimmäinen lapsensa, Elnan eno Einari syntyi alle vuoden kuluttua häistä.

Taimi ja Pentti. Taimi ja Aarne. Meissä herää valtava halu selvittää, kuka on tämä salaperäinen Aarne, jonka viimeinen kirje Taimi-mummolle on jätetty avaamatta.

 

paljastatko kuka on Einarin isä?

 

paljastatko kuka on Einarin isä?

Hmm... Enpä taida tohtia Lue kirjasta mikäli tämä bestseller koskaan julkaistaan... hih

 

älä paljastakaan. ostan kyllä heti kirjan kunhan se julkaistaan..

 

Markus


Oli Perjantai-ilta ja mä olin taas tavanomaisella ryyppyreissullani Helsingin Kaivopuistossa. Paikalla oli kymmeniä nuoria, kuten aina viikonloppuisin. Olin ison kaveriporukan keskellä, mutta ajatukseni olivat jossain ihan muualla. Tunsin oloni yksinäiseksi suuresta ihmisvilinästä huolimatta. Otin huikan kaljapullostani ja katsoin ympärilleni. Muutama nuori oli sammunut jonnekin puskan taakse, pari jätkää tappeli nurmikolla ja koko puisto oli täynnä horjuvia ja räkättäviä nuoria. -No Make, onko sulla joku muija kierroksissa? kysyi Jartsa eli Jari, mun hyvä frendi. -No ainahan niitä riittää yksi joka viikonlopulle, mä virnistin. -Se on oikea asenne! se huudahti ja taputti mua olalle. Oikeasti en ollut tapaillut ketään pitkään aikaan.

Hetken päästä Jartsa ja Rippe, eli Risto lähtivät iskemään joitain tyttöjä. Joka viikonloppu sama kuvio: ensin dokaillaan, sitten pokaillaan ja lopuksi oksennetaan sisuskalut ulos. Mua alkoi heikottaa ja istahdin lähellä olevalle penkille. Päätä alkoi jo jomottaa ja huutavien nuorten melu kaikua korvissa. Miksi mun pitää juoda itseni känniin joka ikinen viikonloppu, vaikka siitä seuraa aina ongelmia ja paha krapula? Sitä en tiedä itsekään. Tekisi mieli vaan olla koko ajan kännissä tai vaikka nukkua niin ei tarvitsisi kestää tätä typerää elämää. Mahassa alkoi myllertää. Nousin ylös ja oksensin kolme kertaa penkin taakse. Sitten istahdin taas penkille ja taisin nukahtaa hetkeksi. Jonkin ajan kuluttua aloin jo pikkuisen selviämään ja alkoi tulla kylmä. Nousin ylös ja lähdin kävelemään kotiin päin. Kotimatkaani säesti räksyttävä lintuparvi.

Kotona oksensin ensitöikseni eteisen matolle. -Ai herra suvaitsi vihdoin tulla kotiin? mutsi tuli heti valittamaan. -Make, mä olen huolissani susta, se sanoi ja näytti siltä, että aloittaisi pian kunnon saarnan. Mä en tässä kunnossa todellakaan jaksanut kuunnella sen jäkätystä. -Olisit huolissasi faijasta, mä sanoin ja katsoin isääni, joka makasi taas sammuneena sohvalla. -Äläkä yritä edes esittää, että välittäisit! mä huusin vielä enkä välittänyt mutsin moittivasta katseesta. Sitten ryntäsin huoneeseeni ja paiskasin oven perässäni.

Rojahdin sängylleni ja mietin paskaa elämääni. Meidän perheen elämä romahti, kun mun pikkubroidi Lauri kuoli syöpään kaksi vuotta sitten. Mä olin silloin 14 vuotta ja Lauri 11. Otin käteeni kehystetyn valokuvan Laurista. Kuva oli otettu vain muutama kuukausi ennen rakkaan veljeni kuolemaa. Kuvassa Lauri hymyili iloisesti. Sillä oli vaaleat kiharat hiukset, siniset silmät ja se näytti ihan kiiltokuvapojalta. Lauri oli aina se meidän perheen kiltti lapsi: kohtelias ja suloinen, joka auttoi aina muita. Joka äidin unelmapoika. Kouluakin Lauri jaksoi käydä hyvin arvosanoin vielä pitkään sairauden puhkeamisesta. Mä olen sitten taas se suvun musta lammas: laiska, kapinallinen ja huono koulussa. Nyt mua hävettää ajatella, miten kusipää olin Laurille, kun se vielä eli. Tappelin sen kanssa joka asiasta ja ajoin sen aina ulos huoneestani. Lauri oli aina meistä se fiksumpi ja antoi tappeluissakin ensimmäisenä periksi. Äiti aina sanoi, että Lauri oli kuin enkeli, liian hyvä tähän maailmaan. Mä olen varma, että mutsi olisi toivonut, että mä olisin kuollut Laurin sijasta.

Laurin kuoltua mutsi ja faija olivat ihan sekaisin surusta. Siitä asti meidän elämä on ollut yhtä helvettiä. Mun isä Pentti on entinen alkoholisti, mutta se oli pitkään kuivilla jo ennen mun ja Laurin syntymää. Laurin kuolema sai sen kuitenkin taas tarttumaan pulloon. Nyt se on työtön ja vetää viinaa vähintään joka toinen päivä. Mun äiti Ritva on ammatiltaan juristi. Laurin kuoleman jälkeen se on tehnyt töitä yötä päivää joko kotona tai toimistolla. Ja silloin, kun se ei ollut töissä, se suri Lauria ja popsi masennuslääkkeitä. Otin Laurin kuvan käteeni ja katsoin sitä surullisena. Se oli ainoa ihminen, joka koskaan on ymmärtänyt mua ja nyt se on poissa. Meidän perheen koossa pitävä ilopilleri. Käperryin peiton alle kuva kainalossani. Pieni vesipisara putosi poskelleni ja se muistutti erehdyttävästi kyyneltä.

Aika hiomatonta tekstiä, täynnä kliseitä.

 

Tytsi siitä sun romaaninpätkästä... se on jotenkin liian puhekielistä, kieli ei ole oikein luontevaa. Jartsa, Rippe jne. särähtää kans mun korvaan; jotenkin tuntuu, että tuollaisia nimiä ei oikeasti käytetä. Siis että nykynuorten nimet on erityyppisiä. Alkuasetelma on melko kliseinen - jo tuosta pätkästä voi arvata, mitä tulee tapahtumaan. Siis että joku tyttö sieltä kuvioihin tulee...

Vaan hankalahan sitä on enemmälti sanoa, on niin pieni pätkä kuitenkin laajasta kokonaisuudesta.

 

Kevät ´86

Ojan pohjalla oli lämmintä
seassa ötököitä ja heiniä
sääskiä ja vettynyttä mutaa
keltaisissa kurarukkasissa
oli kevään auringon loiste

sinisellä taivaalla
juoksi haihtuvia pilviä
näyttämässä sitä ihmetelleelle
missä taivaan rajat kulkee

ojan pohjalla oli liejua
joka tartutti kaikkiin vaatteisiin
pehmeän kevään hajun
joka kietoutui saappaisiin
ja peitti alleen niiden muovisen punan

multa tuntui kylmältä
kun kaivoimme siihen kuoppia
sateesta märät kalliot
saivat saappaat lipsumaan juostessa

sinun äitisi heilutti meille kättään
ja meitä nauratti
kun hän huusi parvekkeelta

tytöt, älkää leikkikö siellä, ei saa kaivaa maata
pois lätäköstä tytöt, sisälle niin kuin olis jo,
pois sieltä ojan pohjalta rypemästä ennen kuin kuollaan kaikki.

Sisällä se mutisi laskeumista ja myrkyistä
ja meitä nauratti vielä vähän lisää.