Synnytyskertomus:
Viime lauantaina puuhailin kaikenlaista pientä kotona, kaveri oli avustamassa. Kun olin mennyt petiin noin klo 24 kuului alavatsasta naps! Mielessä häivähti, että voisko tää olla se kuuluisa lapsiveden meno naps, no yritin nukahtaa, kunnes tunsin jotain lämmintä jälkojen välissä. Juoksin tai ei vaan siis lyllerin kylpyhuoneeseen ja sinne lattialle lorahteli loput vedet. Katsoin, että kirkasta oli ja soittamaan kättärille. Sanoivat, että pitää tulla heti, mutta ei tavita ambua kun asun niin lähellä. Vauvakassi oli pakattu, mutta oma kassi puolitiessä. Soitin ja ihmeekseni sain naapurini la-yönä kiinni,joka onneksi tuli auttamaan pakkaamisessa ja saattoi mut kadun yli sairaalaan ja istui kanssani kun olin käyrillä lääkäriä venaamassa.
Pahin mahdollinen skenaario oli mielessäni saapua sairaalaan leikattavaksi la-su yönä kun henkilökunta on vähimmillään! Joten helpotukseni oli suuri kun havaitsin, että lääkri oli tuttu ja yksi mukavimmasta päästä, olin olllut hänen vastaanotollaan heinäkuussa verenpaineen vuoksi.
Lekuri sanoi, että kohdunkaulaa ei enää ole ja kohdunsuu 1 cm auki, joten leikataan aamulla klo 7-8, jos saisin nukuttua siihen asti. Sain nukahtamis- ja kipulääkkeen varmuuden vuoksi. Kuitenkin noin klo 2.30 supistukset alkoivat kivuliaina ja puolen tunnin kuluttua en enää pystynyt olemaan makuusasennossa. Kätilö pyysi lääkärin uudelleen paikalle ja hän sanoi, että suunnitelmaa mjuutetaan ja 20 minuutin kuluttua aletaan leikkausvalmisteleut. (Olin varmaan ihan saamarin onnekas kun ei enempää ollut hätäsektioita ym jonossa, kun lääkäreitä on vain ne muutama yöllä paikalla ja voitiin siis edetä vain mun tarpeiden mukaan).
Olin hälyttänyt aiemmin tukihenkilöni paikalle aamu 7:ksi, mutta nyt oli soitettava uudelleen ja hän lähti ajelemaan taksilla paikan päälle, toivuttuaan vasta muutaman tunni rapujuhlista. Kun olin lähdössä leikkaussaliin saapui hänkin paikalle ja vaihtoi nopeasti salivaatteet ja opastin kameran käytön.
Koko homma tapahtui jotenkin supervauhdilla ja sellaisella rutiininomaisella varmuudella, etten yhtään ehtinyt pelätä. Epiduraalin laittoi sairaalan anestesiaylilääkäri, joten en sitäkään miettinyt suuremmin vaikka se vähän kirvelsikin. Sitten odotettiin ehkä muutama minuutti, mitattiin verenpainetta jatkuvasti automaatilla, asennettiin happiviikset ja kanyyli, johon tiputettiin sokerisuolaliuosta (ilmeisesti).
Loput leikkaustiimin jäsenet esittäytyivät ja leikkaavan lääkärinhän jo tunsinkin entuudestaan. Minun ja leikkausalueen väliin vedettiin verho, jotta en näe leikkaustoimia. Sitten tehtiin märillä lapuilla testejä, miten puutuminen vaikuttaa. Leikkaus alkoi, kuului klipsimisääntä ja tuntui kuin olisin saanut voimakasta vatsahierontaa. Noin 5-10 minuuttia leikkauksen alusta sanottiin "Lapsi syntyy" vauva nostettiin verhon yläpuolelle ja kerrottiin, että se on poika. Sitten vauva kiedottiin lakanaan ja laitettiin rinnalleni muutamaksi minuutiksi. Sitten vauva, kätilö ja tukihenkikö lähtivät punnitsemaan, antamaan k-vitamiinipistosta ym. vauvalle. Minua kursittiin kasaan noin 30-40 minuuttia. Se kohta oli vähän tylsä, kun ei ollut ketään juttukaveria ja en halunnut häiritä leikkaavia henkilöitä. Sen verran kyselin, että sain selvile menettäneeni 800 ml verta. Kun leikkaus päättyi lääkäri ilmoitti sen menneen hyvin ja minut siirrettin heräämöön. Siellä verenpainetta mitattiin automaatilla 10 minuutin välein ja mulle annettiin lupa torkahtaa. En kuitenkaan saanut oikein unta, koska alkoi jonkinmoinen tärinä, ei paha, mutta kuitenkin. Myöhemmin tajusin sen aiheutuvan verenhukasta ja puudutuksista. Hb oli silti leikkausta seuraanneena päivänä 112. Noin klo 8 mut vietiin osastolle ja pian saapuivat vauva ja tukihenkilö.
Olin siinä jonkinmoisessa morfiinitokkurassa aamupäivän ja iltapäivänkin superväsy, mutta kuitenkin muistan kaiken eikä mitään kipuja ollut. Illalla söin vähän mehukeittoa. Vauva oli vierellä ja tukihenkilö ja myöhemmin kätilö syöttivät sitä pullosta. Vaavilla oli kova, kova nälkä ja hän veti 4 x 20 ml pulloa maitoa ensimmäisen päivän aikana. Sain pitää hänät kainalossani aina kun jaksoin. Illalla sain tiputukset pois, mutta annoin kuitenkin vauvan nukkumaan kansliaan ekaksi yöksi, kun en vielä päässyt ylös sängystä. Tai no söin istualtaan sängyn reunalla, ja huuuuiii mikä huippaus, en olisi uskaltanut nousta ylös. Seuraavana aamuna huimaus oli poissa nousin jo suihkuun ja aloittelin imetysharjoituksia ja vauvan hoitoa. Ylösnouseminen sattui aika rajusti, mutta kävely ja muu ei sitten niinkään.
Seuraavista päivistä sitten lisää myöhemmin, nyt herättelemään vauvaa iltavellille