Puputyttö olen tosi pahoillani luettuani sinunkin uutiset... :hug: Jotenkin vielä normaalia epäreilumpaa, kun tilanne ns.ratkennut monta viikkoa sitten, mutta oirehtii vasta kun pitäisi olla kutakuinkin "selvillä vesillä". Voimia ja jaksamista teillekin surun keskellä!
Kusma harmi tuo esimiehen asiasta möläyttely... Tuskin hän mitään pahaa sillä on tarkoittanut, vaan ajattelemattomuuttaan mennyt jo suunnittelemaan tulevia kuvioita. Mutta väärin se on silti tehty! Itse varmaan ottaisin asian puheeksi hänen kanssaan, jotta ei jää huono maku suuhun jatkoa ajatellen.
Minnianna onnea huomiseen ultraan! Tulehan sitten kertomaan hyviä uutisia. Ja muuten, tervetuloa sinullekin ja onnea! Mikä saa sinut epäilemään, että massussa voisi olla useampi?
Minnianna ja jotkut muutkin olivat täällä maininneet yövalvomisen. Siis voi jumankekka sentään, että se onkin ärsyttävää! Täällä kärsitään siitä myös. Vaikka miten väsyttäisi, niin silti keskellä yötä herättyä en tahdo saada unta jatkettua, ja voi mennä useampikin tunti pyöriessä. Esikoisen aikaan oli ihan sama juttu, mutta ei muistaakseni alkanut näin aikaisin.
Kakaa ihanasti ajateltu minun mielestä tuo raskaudesta nauttiminen. Suurimmalla todennäköisyydellähän kaikki on ihan kunnossa, eikä etukäteen murehtiminen muuta tilannetta miksikään (julistaa huippustressaaja
).
Kaktuspiikki yritä sinäkin iloita ja nauttia raskaudesta, vaikka varmasti aiemmat kokemukset pitävät suojamuurit yllä vielä viikkoja... Jospa vähän helpottaisi, kun näet ensi viikolla, että kaikki on pienellä kunnossa :heart: Mäkin olen ollut jotenkin koko ajan varpaillani, kun alkuraskauden vuotojen takia kuvittelin "menettäneeni" vauvan jo heti alkujaan.
Petipuuhista minäkään en ole ollut mitenkään halukkaimmillani, joskin joskus näen tosi härskejä ja "eroottislatautuneita" unia. Itse aktikaan ei jotenkin tunnu samalta kuin ennen... Ja "huipennus" tulee vaikeammin kuin yleensä. :/ Pakko kyllä myöntää, että kuukausia raskautumista yrittäneenä meni välillä maku koko pakkohellyyteen. Ja miksihän mä kirjoitan tällaista ihme pehmennettyä koodikieltä, niinkuin täällä ei voisi asioista puhua oikeille nimillään.
Eiköhän me kaikki kuitenkin tässä tilassa tiedetä, mistä on puhe.
Kuvittelin jo, että
väsymys olisi hellittämässä. Mitä vielä, laiskuus ja koomailu jatkuvat siinä missä ennenkin. Voisi jo pikkuhiljaa alkaa helpottamaan, tunnen itseni niin flegmaattiseksi ja saamattomaksi, onhan tätä jatkunut jo suurinpiirtein joulusta saakka. Turhaan kyllä valitan, helpolla olen kaiken kaikkiaan päässyt.
Siitä toissapäiväisesti
ultrasta piti vielä kertoa lisää, kun maanantaina ei huvittanut monien huonojen uutisten lannistamana alkaa hehkuttamaan omia ultrakuulumisia. Kaikki siis oli oikein loistavasti, ja kaveri vaikutti kätilön mukaan tosi vilkkaalta. Siellä pieni kölli, sätki ja vilkutteli :heart: Ihana pieni rakas, on se äidin helpotus tosi valtava nyt. Laskettu aika siirtyi 4.9, vaikka itse kuvittelin ajaksi 7. tai 8.9. Ns.riskiviikotkin ovat nyt ohi. Jännitin ihan todella paljon ultraan menoa, hyvä etten jo matkalla purskahtanut itkuun jännityksestäni. Kätilö sanoikin, että varsinkin esikoisen jälkeen pelko on tosi tyypillistä - ehkä sitä jotenkin paremmin hahmottaa, mitä voi menettää, ja miten pienestä kaikki voi olla kiinni.
Epäröinnistäni huolimatta kävin myös ottamassa
seerumiseulan. Mies oli sitä mieltä, että otetaan se, ja sitten jos seula hälyttää, niin mietitään vasta sitten, mitä tehdään jatkossa - mennäänkö jatkotutkimuksiin vai ei. Nyt oikeastaan kaduttaa, että otin sen : / Toivotaan, että seula ei hälytä, niin ei tarvitse pohtia asiaa enää yhtään tätä pidemmälle!
Kerrottiin ultran jälkeen uutiset myös isovanhemmille. Miehen puolelta anoppi kommentoi minulle ensimmäiseksi (mies oli soittanut hänelle, ja hän oli meillä vahtimassa esikkoa ultran ajan), että "vai sillä lailla", ja alkoi jo suunnittelemaan käytännön järjestelyjä synnytyksen alkaessa. Tuntui, että hän oli jotenkin ihan pihalla siitä, missä vaiheessa raskaus jo on, mm.varoitteli pahoinvoinnin kohta alkavan (neljännellä kuulla? tuskinpa enää!) ja neuvoi olemaan kertomatta töihin ennen riskiviikkojen loppumista.
Appi onnitteli. Äitini alkoi hihkumaan puhelimessa, ja sanoi hänen ja puolisonsa jo arvanneen, eivät siis olleet yllättyneitä. Myöhemmin äänestä kuulin, että hän on ehtinyt juoruta asiasta jo työpaikallaan ja ties missä, vaikka miten sanottiin, että ei vielä tarvitsisi asiasta huudella. Hyvä oli siis vastaanotto, vaikkei mikään yltiöinnostunut ollutkaan.
Vähän kauhistuttaa kertoa omalle mummolleni, hänen reaktionsa esikoisen suhteen kun oli alkuun lievästi sanottuna epäkorrekti. Asian hän kyllä hyväksyi muutaman viikon sulattelun ja hiljaiselon jälkeen, ja olikin sitten ihan ok asian suhteen, vaikka alkuun tieto selvästi järkyttikin. Lapsen saaminen päälle kaksikymppisenä kun ei selvästi kuulunut siihen elämän käsikirjoitukseen, jota hän oli minun varalleni suunnitellut.
Juttua riittäisi vaikka kuinka, mutta taidan taas lopetella ennen kuin valtaan kohtuuttoman paljon palstatilaa!
Hyviä vointeja kaikille!
Krumeluu rv 12+1
