Sikiö pahoin sairas - keskeytyskö?

  • Viestiketjun aloittaja Epätietoinen
  • Ensimmäinen viesti
Alkuperäinen kirjoittaja vieraz:
Jos kromosomit normaalit ja sydänvika korjattavissa niin en keskeyttäisi!
Muuten samaa mieltä ,mut riippuisi kromosomi poikkeavuudesta ,että kuinka paha. Sillä itselläni on kromosomipoikkeavuus ja kuitenkin olen terve ja normaali nainen!!!

En usko ,että kyseiset vammat aiheuttaisivat kipuja vauvalle kohdussa ja synnyttyä häntä toki lääkittäisiin kipulääkkeillä!

 
Sande
Siskoni kokeman menetyksen kautta voin sanoa,että keskeyttäisin. Siskoni siis odotti vauvaa ja kaiken piti olla hyvin kunnes vauva kuoli mahaan ihan loppumetreillä. Lopulta selvisikin,että vauvalla oli kromosomipoikkeavuudesta johtuva munuaissairaus. Siskoni ajatteli vain,että kun olisi mennyt kesken heti raskauden alussa eikä silloin kun vauva oli jo ihan oikea vauva vaikka mahassa olikin vielä.
 
Neljän äiti
Itse keskeyttäisin.

Olen synnyttänyt vaikeasti sairaan lapsen joka eli muutamia päiviä. Ne päivät olivat yhtä tuskaa äidille, isälle ja pienen pienelle vauvalle. Tunsin helpotusta kun tytön tuska päättyi vaikka kyyneliä on vuodatettu yhden valtameren verran.
 
lissu
En ole onnekseni koskaan ollut Sinun tilanteessasi, joten tiedä sitten, olisiko mielipiteeni tosipaikan tullen eri kuin nyt. Sinuna minäkin olisin varmaan mennyt tuohon lapsivesipunktioon, noiden ultrakokemusten jälkeen olisin tarvinut siitä saadun tiedon jotta olisin voinut päättää jatkosta. Mikäli tulos olisi kromosomipoikkeama, ja lääkäreiden mukaan siis erittäin vaikea tilanne, päätyisin todennäköisesti keskeytykseen. Jos kyseessä ei olisi kromosomipoikkeama, vaan lukuisten epäonnekkaiden sattumien summa, haluaisin uskoa siihen, että vauvalla on vielä mahdollisuus parantua, vaikka se veisi aikaa ja voimavaroja kuinka. Ja todennäköisesti synnyttäisin vauva, toivoen parasta ja peläten pahinta.

Voimia teille :hug:
 
janina
Moni tuntuu täällä ajattelevan että tuskan kestäminen olisi helpompaa jos raskauden keskeyttäisi, kuin että synnyttäisi lapsen ja menettäisi hänet joko synnytyksessä tai pian sen jälkeen. Itse olen tästä eri mieltä.

Itse päädyin raskauden keskeytykseen rv 23, koska vauvalla ei ollut mitään elinmahdollisuuksia kohdun ulkopuolella. Koin valtavaa painostusta sekä mieheltäni että ystäviltäni, että keskeytys on ainoa mahdollisuus ja paljon helpompaa kestää kun kuollut täysiaikainen lapsi.
Keskeytyksestä on nyt liki 3 vuotta, olen saanut lapsen sen jälkeen ja nyt odotan seuraavaa. Päivääkään ei ole tämän pian 3 vuoden aikana kulunut ettenkö olisi katunut tekoani. Ajatus siitä että en koskaan saanut täysiaikaista lastani syliini tuntuu hirvittävältä. Itken edelleen iltaisin ja aina kun on hiljaista ja rauhallista, varsinkin automatkoilla kun ajan yksin. Terapiassa olen käynyt asian takia usein. Itsesyytökset ovat hirvittävät. Jos voisin palata ajassa taaksepäin, en keskeytystä tekisi vaan antaisin lapsen kasvaa kohdussa täysiaikaiseksi, pitää häntä sylissä, olisi hän sitten kuollut kohdussa itse, synnytyksessä tai kuolisi hiljaa syliini myöhemmin. En kokisi tätä itsesyytöksen tuskaa, vaan surisin ainoastaan lastani. Uskon että olisin selvinnyt siitä paremmin.

AP! En tällä kirjoituksella tarkoita että sinun tulisi tehdä näin, vaan halusin kertoa oman tarinani. Tapauksemme on siitä eri, että meidän lapsella ei olisi ollut mitään elinmahdollisuutta syntymän jälkeen, eli en joutunut miettimään lainkaan sitä kärsiikö lapsi ja millaista elämä vammaisen lapsen kanssa olisi.
Tsemppiä sinulle vaikean päätöksen tekemiseen. Muista ajatella myös perhettäsi!
 
nyyti
Minulla on lapsi,jolla on neurologinen vakava peiriytyväsairaus,etenevä.Yhtenä oireena on kampurajalat(jotka saatiin hoidettua ilman leikkauksia,kipsaamalla ja tankokenkähoidolla).Nyt odotamme kolmatta lasta,esikoisemme on täysin teve.Meillä on 5%mahdollisuus saada toinen samanlainen,siis samaa sairautta sairastava lapsi.Lapsivesipunktioon en halunnut mennä.Nyt rv jo 32.
 
vetää hiljaseksi .Olet todella vaikean paikan edessä.Itse koin tuon saman neljä vuotta sitten.tulevalla vauvalla todettiin vaan ultrassa yksikammioinen sydän jonka kehitystä seurattiin koko raskausajan ,koska kieltäydyin abortista.lapsi syntyi täysiaikaisena jolloin huomattiin muutakin vikaa kuten tuo selkärangan kehityshäiriö,alaraajojen surkastuma tornikallo .Hän olisi joutunut sen verran moneen leikkaukseen että lääkärit olivat sitä mieltä että lapsen parasta ajatellen on parasta olla tekemättä mitään.Joten kolme päivää vietettyäni teholla lapsukaisen seurana hän kuoli.
 
äiti tytölle
Vaikea tilanne kyllä. Uskon, että jos lapsi on todella pahasti kehitysvammainen, hän abortoituu itsestään. Ystäväni lapsi todettiin todella monivammaiseksi, mutta syntyi täysin terveenä. Tämä oli kyllä IHME, ja lapsen puolesta rukoiltiin paljon. Tutkimuksen suorittanut lääkäri ei kuultuaan lapsen olleen terve, suostunut jatkamaan puhelua:(. Otti niin kovasti ammattiylpeydelle :(. Mutta tämä lapsi oon nyt jo 11. Fiksu, sympaattinen lapsi.
Mutta jokainen tapaus on asia eriksen. Lapsi on luultavasti sairas, mutta uskon että asioilla on kuitenkin tapana järjestyä. Eikä meille anneta suurempaa taakkaa, kuin jaksamme.
Mietin vain, jos teet abortin, että saatta tulla tilanteesta huolimatta, syyllisyydetunteita, joiden kanssa sitten elettävä. Voimia, luota Taivaan Isään. Hän ei tee virheitä.

 
En lukenut koko ketjua.
Minusta sinun tulee ennen kaikkea miettiä sitä tulevaa vauvaa. Tunnetko, että hän jaksaisi läpi sen rumban, kun leikeltäisiin ja sairaalassa olisi koko ajan. Kipu on toinen asia mitä voi miettiä. Mikään toimenpide ei ole kivuton.
Mutta toisaalta täällä on paljon ihmisiä, jotka ovat tallanneet itselleen huikean elämän alun vastoinkäymisitä huolimatta.
 
Kyllä joitakin kommentteja lukiessa tulee väistämättä mieleen miten itsekäs voi aikuinen ihminen olla.

Mielummin pakotettaisiin letaalisti sairas tai vammautunut lapsi kasvamaan niin pitkälle kuin mahdollista että saadaan itse sitä sylitellä kuolemaan, lapsipolosta viis. Kyseessä vain tasan itsekäs ajattelumalli (mutkun MÄ en halua luopua) ja vastuunpakoilu (entäpä jos sitä ja entäpä jos tätä ja entäpä jos tuota).

En vaan tajua. Kipua ihminen saa tuntea matkansa varrella ihan tarpeeksi vaikka startti elämälle olisikin normaali, saatika jos elämälle ei ole edellytyksiä. Miksi ihmeessä niitä kärsimyksiä pitää pitkittää?
 
Keittiönoita
Mä olin 24 v, kun sain vammaisen esikoiseni. Olen nyt jälkeenpäin - 22 vuotta myöhemmin - pelkästään kiitollinen sille röntgenhoitajalle, joka teki huolimattomuusvirheen. Siihen maailman aikaan siis röntgenhoitajat tekivät nämä alkuraskauden ultraäänet. Sillä luultavasti olisin silloin päätynyt aborttiin, jos olisin tiennyt, mitä tulossa on. Koska silloin kuvittelin, että musta ei ole monivammaisen lapsen äidiksi. Olin väärässä, sillä musta oli.

Monia leikkauksia, terapioita, kuntoutuksia ja proteeseja on näihin 22 vuoteen mahtunut. Mutta mulla on aivan ihana tytär, joka asuu jo omillaan. Apua tarvitsee jonkin verran, mutta koska on syntymästään asti ollut vammainen, on oppinut elämään ja tulemaan toimeen vanmansa kanssa. Likalle muuten eilen tarjottiin työpaikkaakin eikä ole vielä edes paperit ammattikoulusta ulkona =)

Joten tällä kokemuksellani - jos nyt olisin sinä - en tekisi aborttia. Itse kuitenkin teet sen ratkaisun, joka tuntuu sinusta oikeimmalta :hug:
 
.
Alkuperäinen kirjoittaja Huhujuttu:
Kyllä joitakin kommentteja lukiessa tulee väistämättä mieleen miten itsekäs voi aikuinen ihminen olla.

Mielummin pakotettaisiin letaalisti sairas tai vammautunut lapsi kasvamaan niin pitkälle kuin mahdollista että saadaan itse sitä sylitellä kuolemaan, lapsipolosta viis. Kyseessä vain tasan itsekäs ajattelumalli (mutkun MÄ en halua luopua) ja vastuunpakoilu (entäpä jos sitä ja entäpä jos tätä ja entäpä jos tuota).

En vaan tajua. Kipua ihminen saa tuntea matkansa varrella ihan tarpeeksi vaikka startti elämälle olisikin normaali, saatika jos elämälle ei ole edellytyksiä. Miksi ihmeessä niitä kärsimyksiä pitää pitkittää?
Samat mietteet mulla tästä asiasta. Päätyisin raskaudenkesketykseen.

 
vieras
Alkuperäinen kirjoittaja Keittiönoita:
Mä olin 24 v, kun sain vammaisen esikoiseni. Olen nyt jälkeenpäin - 22 vuotta myöhemmin - pelkästään kiitollinen sille röntgenhoitajalle, joka teki huolimattomuusvirheen. Siihen maailman aikaan siis röntgenhoitajat tekivät nämä alkuraskauden ultraäänet. Sillä luultavasti olisin silloin päätynyt aborttiin, jos olisin tiennyt, mitä tulossa on. Koska silloin kuvittelin, että musta ei ole monivammaisen lapsen äidiksi. Olin väärässä, sillä musta oli.

Monia leikkauksia, terapioita, kuntoutuksia ja proteeseja on näihin 22 vuoteen mahtunut. Mutta mulla on aivan ihana tytär, joka asuu jo omillaan. Apua tarvitsee jonkin verran, mutta koska on syntymästään asti ollut vammainen, on oppinut elämään ja tulemaan toimeen vanmansa kanssa. Likalle muuten eilen tarjottiin työpaikkaakin eikä ole vielä edes paperit ammattikoulusta ulkona =)

Joten tällä kokemuksellani - jos nyt olisin sinä - en tekisi aborttia. Itse kuitenkin teet sen ratkaisun, joka tuntuu sinusta oikeimmalta :hug:
sä olet jotenkin kauheen yksinkertainen tässä asiassa, keittiönoita. vaikka sun tytölläs on hyvä kokemus takana, se ei tarkoita sitä että kaikki vammaiset lapset eläisivät hyvää elämää jos vain vanhemmat antavat. ajattele alan ihmisenä edes vähän!

vammoja on niin erilaisia.

ja jotta et ala seuraavaksi vääntää että tunsin piston sydämessäni tai että olen asian kanssa kamppaillut, ei.
 
Anna
Alkuperäinen kirjoittaja Huhujuttu:
Kyllä joitakin kommentteja lukiessa tulee väistämättä mieleen miten itsekäs voi aikuinen ihminen olla.

Mielummin pakotettaisiin letaalisti sairas tai vammautunut lapsi kasvamaan niin pitkälle kuin mahdollista että saadaan itse sitä sylitellä kuolemaan, lapsipolosta viis. Kyseessä vain tasan itsekäs ajattelumalli (mutkun MÄ en halua luopua) ja vastuunpakoilu (entäpä jos sitä ja entäpä jos tätä ja entäpä jos tuota).

En vaan tajua. Kipua ihminen saa tuntea matkansa varrella ihan tarpeeksi vaikka startti elämälle olisikin normaali, saatika jos elämälle ei ole edellytyksiä. Miksi ihmeessä niitä kärsimyksiä pitää pitkittää?
Samoin. Puit ajatukseni sanoiksi. Ihmeellistä tuputtamista, ei ajatella tippaakaan sitä vauvaa, ja hänen kärsimyksiä.

Voimia ja jaksamista :)

P.s. olisi kiva myöhemmin kuulla mitä tuloksissa kerrottiin :)
 
Keittiönoita
Alkuperäinen kirjoittaja vieras:
sä olet jotenkin kauheen yksinkertainen tässä asiassa, keittiönoita. vaikka sun tytölläs on hyvä kokemus takana, se ei tarkoita sitä että kaikki vammaiset lapset eläisivät hyvää elämää jos vain vanhemmat antavat. ajattele alan ihmisenä edes vähän!

vammoja on niin erilaisia.

ja jotta et ala seuraavaksi vääntää että tunsin piston sydämessäni tai että olen asian kanssa kamppaillut, ei.
Voin ollakin yksinkertainen. Ja rehellisesti sanottuna olen ihan kiitollinenkin yksinkertaisuudestani. Mutta mitä ap tuossa aloituksessaan tilanteestaan kertoi, minusta siinä ei ole mitään, mihin nykylääketieteen keinoin ei voitaisi lainkaan vaikuttaa. Joten - kuten tuossa hänelle osoittamassani kirjoituksessani jo sanoin - hänen sijassaan en tekisi aborttia. Sitten, jos ilmenisi vielä jotain muuta, tilanne olisi jo toinen.

 
En keskeyttäisi.

Synnytin itekin v2004 vammaisen lapsen. Pikkuisella Villelellämme ei aivoissa ollut juurikaan toimintaa.
Tämn tiedimme jo rv 18, mutta kukaan ei minulta edes kysynyt haluanoi aborttia.

tiesin siis että Ville voi kuolla enne synnytystä, synnytksena ikaa tai vaikka heti sen jäklknn. Pikuine poikamm ejaksoi elää 2 tuntia, enkä kadu tätä päätöstä.
Mielestäni tämä oli näin tarkoitetu
 
Itsellä 2 keskenmenoa pidemmillä viikoilla ja syytä näihin ei tiedetty.Molemmat synnytin ja kätilö sanoi,että olisi hyvä katsoa vauvaa.Kätilö sanoi,että aina ensin hoitaja tarkistaa lapsen,että jos keskeytys tehdään jonkin vamman vuoksi,että voiko näyttää koko vauvan vanhemmille tai osan siittä.
joltain saattaa puutua osa päästä tai olla epämuodostumia,eikä sen vauva noilla viikoilla muutenkaan ole mikään"hienon"näköinen.Kätilö sanoi,että jos pahoja epämuodostumia esim.päässä,niin vanhemmille näytetään sormet tai varpaat.Siis sellainen osa vauvasta,mikä on normaalin näköinen.
Puhun itse vauvasta,koska minulle nuo kesken menneet ovat vauvoja ei mitään sikiöitä.nimikin jo kuulostaa niin rumalle.
 
En keskeyttäisi. Lääkäritkin tekee virheitä, monta tarinaa olen kuullut.
Haluaisin antaa lapselle mahdollisuuden ja jos häntä ei olisi tähän maailmaan luotu niin kyllä se taivaan isä sitten ottaisi lapsen pois. Saisin ainakin pitää lasta sylissä, hyvästellä ja haudata lapsen.

Eikä sitä ennen edes ole kaikesta tiedetty kun ei näitä tutkimuksia ole ollut.
Melkein väittäisin että helppo täällä tulla toisten päätöksiä sorsimaan jos ei itsellä ole kokemusta. Mutta kun se kohdalle sattuu niin päätös ei olekaan enää niin helppo.
 
Tarkkaan varmasti harkitsisin, mutta aika pitkältihän noita sairauksia pystytään hoitamaan... esim. kampurajalat korjattavissa, suolisto pystytään leikkauksella korjaamaan, useimmat sydänviat pystytään hoitamaan...
 

Yhteistyössä