Hei! Meillä on hieman tavanomaisesta sijaisperhejärjestelystä poikkeava tilanne, mutta uskon, että kokemukset ovat hyvin samanlaisia, joten on mukava lukea muiden juttuja ja ehkäpä voin tähän keskusteluun jotain uutta tuoda myös omasta elämästä.
Meidän arkeamme ilostuttaa tällä hetkellä siis 4-v. poika, joka on oheishuoltajuusjärjestelyn kautta sijoitettu luoksemme. Kyseessä on sukulaislapsi, jonka elämässä olemme sen ensimetreiltä asti olleet tiiviisti mukana. Kun bioäidin elämänhallintataidot eivät riittäneet täysipainoisen taaperoarjen pyörittämiseen ryhdyimme ensin pojan tukiperheeksi, jolloin poika oli luonamme vähintään 2 viikonloppua kuukaudessa ja kun äidin huumeongelma lopulta tuli julki, haimme yhdessä äidin kanssa pojan oheishuoltajuutta sekä minulle, että miehelleni ja pian sen myötä tehtiin lastensuojelun toimesta päätös asumisen järjestämisestä luonamme.
Asiat tapahtuivat sen verran nopealla sykkeellä, että emme ehtineet koulutusta käydä etukäteen, mutta se olisi tarkoitus suorittaa heti, kun elämäntilanne antaa myöten. Tukiperhevalmennuksen kävimme aikoinaan ja itsellä on työhistoriaa ja koulutus lastensuojelun parissa, joten täysin kylmiltään ei hommaan täytynyt onneksi lähteä.
Poika on kohta vuoden päivät asunut luonamme ja täytyy sanoa, että vaikka tämä aika on ollut ehkä kaikkea muuta kuin mitä etukäteen olisi ajatellut, on elämä lapsen kanssa asettunut uomiinsa yllättävänkin helposti. Jonkin verran ennakkoluuloja ja paljon ihmettelyä tilanteemme on kuitenkin herättänyt niin viranomaisissa kuin muissakin ihmisissä. Oheishuoltajuutta hakiessamme meitä pidettiin kovin nuorina (23 ja 25 v.) kyseiseen tehtävään ja monelta ihmiseltä on saatu kuulla kuinka "uhraamme" parhaat vuotemme kasvattamalla jonkun toisen lasta. Itse en kuitenkaan pidä sijaisvanhemmaksi ryhtymistä uhrauksena, vaan valintana, joka on antanut elämääni tavattoman paljon hyvää ja vain hyvin vähän mitään negatiivista, se on opettanut uudenlaisia elämänarvoja ja vahvistaa päivä päivältä myös käsitystä siitä, että olen saanut rinnalleni maailman parhaan aviopuolison, jonka kanssa jakaa tämä kaikki.
Oma näkemykseni on, että jokainen lapsi tässä maailmassa ansaitsisi turvallisen, rakastavan perheen, mistä ponnistaa maailmalle, joten jos nuorehkosta iästä huolimatta meillä on sellainen tarjota, niin miksi ihmeessä se pitäisi nähdä uhrauksena?
Tässäpä siis omia mietteitäni, vähän pidemmin kuin oli alunperin tarkoitus.. Kiinnostaisi kovasti tietää onko linjoilla muita, joille sijoitettu lapsi on tullut lähipiiristä? Kuinka suhteet lapsen vanhempiin ovat muuttuneet vai ovatko? Ja ylipäätään kokemuksia tai ajatuksia lähiverkostosijoituksesta?
Kurssin aikana molemmilla vahvistui ajatus siitä, että ollaan oikealla tiellä. Mies oli valmis tarjoamaan kodin vähän isommallekin lapselle, itse taas ajattelin perheeseen kuopusta eli nuorempaa kuin tämänhetkinen kuopus.