Rypäleraskaus

Menetimme pienen enkelipoikamme rv 18+0 3/2008. Nyt tuolla olohuoneessa viipeltää aivan ihana tyttönen (1 v).. Mutta silti mietin ja kaipaan poikaamme niin että sydäntä särkee! Tiedän, että suurin osa teistä ajattelee nyt kuinka onnellinen olen, että olen saanut terveen lapsen ja minun pitäisi iloita siitä. Olenkin maailman onnellisin! Haluan vain todeta että tämä suru hepottaa mutta koskaan sitä ei "toivu" kokonaan! Voimia ja jaksamisia kaikille, jotka taistelette prkl:n molaa vastaan tällä hetkellä! Kaikki on mahdollista!

 

Kiitos mukavista viesteistänne. Olen nieleskellyt asiaa...Minä olen juossut verikokeissa ja kävin jälkitarkastuksessa, ja siellä lääkäri antoi toivoa koska arvot olivat laskeneet kymmenesosaan. Olin kovin toiveikas. Nyt kuitenkin viime viikon verikokeen jälkeen tuli soitto, että arvot ovatkin lähteneet nousemaan ja naistenklinikka kutsuu. Yritin kysyä lääkäriltä, että mitä nyt? mitä siellä tehdään? mutta kuten on tapana ollut tämän koko tyhmän rypäleraskauden aikana, lääkärit kiertelevät eivätkä voi sanoa mitään suoraan, vaikka kysyy. En siis saanut vastausta siihen, että mitä siellä osastolla tehdään... Ja jos aloitetaan hoidot, niin kuinkahan äkkiä ne aloitetaan? En tahtoisi joulun aikaan tuommoista rumbaa.. On pää täynnä kysymyksiä.

 

Viuhti, olen seurannut taustalta tilannettasi ensin huhtimammojen puolella ja nyt täällä molan kokeneiden joukossa. Itse hain vuosi sitten tiiviisti tukea tästä mainiosta palstasta, kun mola osui omalle kohdalleni. Mukavaa, että Sinäkin olet murheen keskellä löytänyt tänne vahvojen naisten pariin. Nyt kun tilanteesi on saanut ikävän käänteen haluan kertoa oman tarinani valaakseni uskoa, että kaikki voi kääntyä vielä parhain päin jopa ilman sytostaatteja.

Sairastuin siis elokuussa 2009 partielliin molaan ja kaavinnan jälkeen 5. viikon kontrollissa HCG oli kääntynyt nousuun. Kättärillä olivat hoidon suhteen aivan hukassa (olisivat halunneet noususta huolimatta jatkaa seurannalla) ja monien vaiheiden jälkeen viimein sain siirron naistenklinikan onkologiapolille. Siellä tutkimusten jälkeen todettiin, että ennen aktinomysiini D:tä kokeillaan vielä kasvainkudoksen poistamista kirurgisesti hysteroskopialla. Mun kohdalla toinen kerta leikkurissa tuottikin tulosta ja HCG lähti laskuun. Seurantaa toteutettiin ensin viikoittain, sitten kahden viikon ja lopuksi kuukauden välein. Viime kesänä 6 kk hysteroskopiasta sain luvan yrittää uutta raskautta. Nyt laskettu aika on 2.4., vain vajaa vuosi myöhemmin kuin molaan päättyneessä raskaudessa. Toivottavasti sytostaatit eivät ole Sunkaan kohdallasi ainoa vaihtoehto, vaikkakaan en epäile ettetkö niistäkin selviäisi.

Ja sitten mieltäni askarruttava kysymys liittyen molaa seuraavan raskauden päättymiseen. Sen olen tästä ketjusta oppinut, että seuranta molan jälkeisen raskauden aikana on kovin vaihtelevaa, mutta löytyiskö täältä kokemuksia miten istukka on tutkittu ja HCG-arvon lasku varmistettu synnytyksen jälkeen kun on molan aiemmin sairastanut synnyttäjä?

Voimia kaikille molan kohdanneille! Ja lisäksi kiitokset tästä ketjusta!

 

Heippa Tiina, kiva kuulla ja erityisesti raskautesi edistymisestä.

Minä olin myös Naistenklinikan potilas ja kyselin tuosta raskauden jälkeisestä seurannasta ja sain vastaukseksi, ettei mitään erityistä tarvita. Tietysti mun molani oli sieltä helpoimmasta, joten ehkä "vaikeusaste" vaikuttaa myös seurantaan.

Mitenkähän Viuhtilla menee?

Mirjami, minäkin kyllä muistan koko ajan minkä ikäinen ensimmäinen lapseni olisi, jos olisi päässyt syntymään oikeaan aikaan. Jaksuja

Lionnelle tsemppejä! Samoin kaikille akuutinvaiheen kanssa painiskeleville.

 

Joo, reilu kaks kuukautta on synnytyksestä. Salissakysyin tuosta seurannasta ja istukasta ja totesivat todella, että ei mitään seurantaan. Silloin kun viime vuonna tuo mola-rumba oli menossa sanottiin vielä, että raskauden jälkeen seurataan verikokeilla jossain vaiheessa. Mutta ohjeistus muuttuu todella koko ajan ja suurin osa henkilökunnasta ei edes tiedä oikeasti, mistä on kyse...

Muistan kun tulin sairaalaan ekan kerran, niiin 3-4 ihmistä kävi kurkkimassa, että mitäs siellä sisällä näkyy...

 

Tiina, kiitos rohkaisevasta viestistäsi. Ja onnea raskaudestasi!!! Toivoisin, että minullakin kävisi niin hyvä tuuri että ei tarvitsisi montaa vuotta kärvistellä...Tosin tuuri on yleisesti ottaen karttanut minua tämän syksyn.. Kävin tänään verikokeessa jossa katotaan myös joku beta-juttu (pitäneekö edes huomauttaa että hoitaja joka mulle soitti, ei tiennyt mistä kokeesta on kyse......) ja huomenna ilmoottelevat jatkosta tarkemmin.

Inkku, tuossa aijemmin on minun kuulumiset pääosin..

 

Viuhtille tsemppejä! Ikävää, että edelleen on monta kysymystä auki. Mutta niin se taitaa olla molan kanssa, että aina on epävarmuutta edessä. Jopa senkin jälkeen, kun tauti on selätetty ja uusi raskaus on alkanut, niin mietityttää, että miten nykyisen raskauden seuranta. Mikään ei oo selkeää ja yksinkertaista.

 

Pitkästä aikaa täällä. Luulin kesällä ketjun jo hiipuneen, joten en ole käynyt katsomassa viime kuukausiin. On surullista lukea uusia tarinoita täällä - varsinkin keskenmenoon ja/tai sytostaatteihin johtaneita! - mutta kuitenkin hyvä, että olette löytäneet täältä vertaistukea. Voimia kovasti kaikille tämän taudin kanssa taisteleville!

Lionne: Kotihiiri on tähän ketjuun kirjoittaneista saanut 2v karenssin, vaikka hänen tautinsa paranikin ilman sytostaatteja. Syynä oli hänelläkin se, että hCG:n lasku negatiiviseksi kesti yli tavoiteajan.

Itselläni 2v seurantaa tuli täyteen lokakuussa. Negatiivisella ollaan edelleen. Keuhkoja on operoitu nyt neljästi, ja hapetus näyttää lopultakin hiukan parantuneen! Ensi vuoden puolella operoidaan lisää. Lapsetkin kasvavat, ja elämä sen myötä helpottuu. Olen aloittanut jatko-opinnot, joten päivät ovat taas hyvin mielekkäitä, vaikka olenkin yhä vajaakuntoinen.

Terveisiä kaikille rakkaille taistelutovereille, ja aivan erityisesti EMACO-kohtalotoverilleni Murmeliinille!

 

Tervehdys pitkästä aikaa ja voimia kaikille uusille molan kanssa kärvisteleville. Oli kiva kuulla sinusta Otavainen, olen usein miettinyt sun kuntoasi ja keuhkojasi. Hienoa, että tilanne alkaa hieman korjaantua.

Minulla oli siis osittainen mola syksyllä 08 eikä sytostaatteja tarvittu. HCG laski mallikkaasti koko ajan ja karenssi jäi puoleen vuoteen. Uudelleen raskauduttuani minulle tehtiin UÄ joskus viikon 6-7 paikkeilla ja tarkistettiin HCG. Sen jälkeen ei sen kummempia seurontoja tai istukan tarkempaa tutkimista synnytyksen jälkeen tehty. Nyt olen taas raskaana, enkä ole sen tarkemmin seurontojen perään edes kysellyt. Hieman kyllä mietityttää, kun neuvolassa ei sydänääniä vielä kuultu, vaikka viikkoja oli jo 10. Hieman alavatsaakin juilii, kuten silloin molan aikaan, mutta ehkä se on vain kuvitelmaa. Mola siis vielä hieman takaraivossa kummittelee, vaikka yksi normaali raskaus molan jälkeen onkin jo takana. No, parin viikon kuluttua on ultra, jolloin ehkä tästäkin pienestä pelon poikasesta pääsee.

Tsemppiä kaikille ja mukavaa joulun odotusta!

 

Heippa! Minullakin on tavoiteaika ylitetty joten kahden vuoden karenssi nasahti. Arvot tällähetkellä 1200. (Yhden nousun jälkeen taas lähti laskemaan) Tällä viikolla lääkäri ja keuhkokuvat ja hoidon suunnittelu. Jossain on sanottu, että tuo pitkä karenssi johtuisi sytostaateista, mutta ilmeisesti täälläkin on sellaisen tuomion saaneet sellaiset joilla vaan ei laske tarpeeksi nopeasti tuo arvo. Minä jouduin käymään päivystyksessäkin kun kertakaikkiaan vuodan kuiviin. Kaavinnan jälkeen olen siis vuotanut enemmän tai vähemmän mutta nyt viikon ajan on lähtenyt ihan lapasesta, mahtavaa...istukkakudos on kasvanut kuukaudessa nelinkertaiseksi, se vuotaa, ja oli ultrassa taas ihan reikäisen näköistä. GREAT!!!

 

Voi Viuhti, kurjia uutisia!

Mullakaan ei kivoja uutisia. Se nipistely mahan pohjassa ei ollut hyvä merkki ja keskenmenohan se sitten tuli. Tällä kertaa ei onneksi epäilyä molasta ja kaavintaa ei tehty. Että näin tällä kertaa.

Viuhtille jaksamisia!

 

Päikkä70, voimia sinulle. Olen pahoillani.

 

Voi Päikkä, olen niiiiiin pahoillani! Ainut lohtu lienee se että molaa ei ole. Voimia teille! Ja Viuhtille myös osanotto pitemmästä karenssista. Nopsaan se aika kuitenkin menee, itsekin ajattelin alkutaipaleella että aika ei kulu ikinä, mutta enää reilu puoli vuotta jäljellä!

Ihanaa kuulla Otavaisesta, aivan mahtavia uutisia! Täälläkin elo tasoittuu (jos rakentamisen, opiskelun ja töitten yhdistämisen voi tasaiseksi laskea...) eikä koko kokemus enää ole edes viikoittain mielessä. Karenssin päättymisen lähestyessä varmasti alkaa taas mietityttää.

Kaikesta huolimatta, oikein ihanaa joulun odotusta kaikille! Nauttikaa elämän pienistä iloista ja olkaa onnellisia siitä mitä teillä on.

Murmerliini

 

Heip, minä olin tänään ekaa kertaa sytoja tiputtelemassa. Oli ihana sairaanhoitaja minulla. Minulle jätettiin kanyyli käteen, jotta ei tarttisi joka aamu pistää uudestaan. No, siinä vaiheessa ku äitiliini laitteli vetoketjua takista kiinni, mietin että onkos tässä nyt mitään järkeä kun käsi on ihan toimintakyvytön. (kipeää tekee jos osuu johonkin tai liikuttelen!)

Mutta, milloinkohan on odotettavissa noita sivuvaikutuksia sitten..Tehokkaamman pahoinvointilääkkeen hinta on 100 euroa/5 tablettia, voi luoja!! En oo ostamassa niitä, kun en saa sairausloman ajalta palkkaakaan kun olen koeajalla.

Mites muut? joulua odotellessa..

 

Päikkä, pahoittelut keskenmenosta. Kovasti voimia!

viuhti, ensinnäkin pahoittelut sinullekin, kun joudut käymään läpi rankemman tien. Mun on kuitenkin pakko puuttua tuohon, että et muka saisi palkkaa koeajan takia. Jos olet ollut alle 1kk töissä (oli koeaikaa tai ei), niin olet oikeutettu saamaan 50% palkasta sairauslomapäiviltä. Jos olet ollut yli kuukauden, niin saat täyden palkan. Tämä lukee laissa ja sitä ei voi mikään TES ohittaa. Pidä huoli oikeuksistasi, jotta saat palkkasi ja voit ostaa niitä lääkkeitä tarvittaessa!
Ja kanyylista vielä, että se pahin aristus ja kipu hellittää kyllä. Ei se ehkä täysin huomaamattomaksi muutu, mutta mulla on se ensimmäinen vuorokausi ollut ikävin, sitten helpottaa. Toivottavasti sullakin olis niin. *voimahalaus*

Omia kuulumisia sen verran, että kolmen kuukauden kohdalla hcg oli 14. Mihinkään toimenpiteisiin ei olla ryhdytty, odotellaan vaan, että pääsen negatiiviselle.

 

Hei kaikille!

Liitynpä minäkin tarinallani joukkoon. Maaliskuussa 2010 tein positiivisen raskaustestin. Testissä oli vahva plussa ja riemu oli mitä suurin. Vahvan viivanhan piti tarkoittaa, että raskaus on hyvällä mallilla. Näin ajattelin, sillä meillä oli aiemmin keskenmeno, jossa viiva oli ollut koko ajan heikko. Esikoistani siis odottelin, pientä jouluvauvaa (laskettuaika 30.11.2010). Maha pullahti nopeasti ja kaikki vaikutti hyvältä. Neuvollassa kävin ja äitiysneuvolaan kuuluvassa hammastarkastuksessakin.

Vappuna alkoi aivan järkyttävä pahoinvointi ja oksentamisesta ei tullut loppua. Ihmettelin, että miten raskauspahoinvointi alkaa niin myöhään (pientä veristä vuotoa oli ollut aina ajoittain). Menin yksityiselle ultraan, jossa todettiin keskeytynyt keskenmeno ja kaavintaan sain lähetteen. Siinä vaiheessa, kun olin pois lähdössä, lääkäri pyysi vielä lähetteen takaisin ja kirjoitti siihen mitään selittämättä "MOLA??". Palasin kotiin ja kirjoitin tuon mola googleen ja siitä alkoi sitten hurja itku ja huoli.

Seuraavan päivän vietin sairaalan naistentautien päivystyksessä ja sain erittäin töykeää kohtelua hoitjilta. Mutta kun lääkäri ilmoitti, että tapauksessani ei odotella hetkeäkään ja infosi hoitajia, mistä oli kyse, muuttui kohtelu aivan päin vastaiseksi. Sen jälkeen en voinut enää valittaa huonosta kohtelusta, vaan kohdallani kaikki tapahtui aina nopeasti ja ihmiset olivat huomaavaisia. Tieto rypäleraskaudesta levisi osastolla ja sen harvinaisuuden vuoksi kaikki osaston lääkärit ja kandit tulivat tutkimuksia ja ultraa seuraamaan (huoneessa oli välillä porukkaa kuin pipoa). Ja jokainen lääkäri kyseli, että voiko hänenkin kandinsa kokeilla kohtua. Ajattelin, että opettavaistahan tämä on, että antaa mennä vaan. Kaavintakin tehtiin samana päivänä.

Pahoinvointi loppui kuin seinään kaavinnan jälkeen ja hormonit lähtivät laskuun. Mutta kolmas verikoe toi huonoja uutisia. Hormonit nousussa. Uutta kaavintaa yritettiin, mutta se ei tuottanut toivottua tulosta. Kävin myös keuhkorötgenissä ja tietokonetomografiassa. Aivot ja keuhkot olivat puhtaat, mutta istukkakudosta oli levinnyt kohdun seinämien sisälle. Edessä olivat siis sytosstaattihoidot.

Juhannuksena alkoi sairausloma työstä ja heinäkuun alussa aloiteltiin hoidot (joka toinen viikko ma-pe). Kaikkinensa hoitoihin kului aikaa 20 viikkoa 10 hoitoviikkoa ja 10 taukoviikkoa (eli 50 päivänä tiputeltiin sytostaatteja). 50 päivän ajan: pelkäsin hiuksieni putoavan, voin järkyttävän huonosti, en voinut syödä kuin kylmiä ruokia (vanukkaat, marjapuuro, lauantaimakkara), nukuin lähes kellon ympäri... Aika ajoin ajattelin, että poistetaan kohtu - minä en jaksa enää näitä hoitoja. Mutta kestinpä kuitenkin. Marraskuun alussa voitiin hoidot lopettaa. Siihen päälle sain toipumislomaa ja työt ovat alkoivat nyt 7.12.2010.

Raskauskarenssista lääkäri sanoi, että katsotaan raskausasioita ensi syksynä eli noin vuosi hoitojen loppumisesta.

Syitä olen minäkin miettinyt. Iältäni en kuulu riskiryhmään. Olen kaikkiruokainen. Olisiko muutamaa kuukautta aiemmin tapahtunut keskenmeno voinut vaikuttaa asiaan tai sitten munasarjojen toiminnalliset kystat (eli tulevat ja menevät omineen).

Nyt hormoneta seurataan joka toinen viikko ja tammikuusta alkaen kerran kuussa. Ovat pysyntteet negatiivisena (alle 3) koko ajan. Ei labrasta enää edes anneta mitään lukua. Oma viimeisin arvoni oli 1.2 ja nyt ilmoittavat aina, että alle 1.2. Lääkäri soittaa minulle vain, jos arvoissa löytyy viitteitä noususta, muutoin en ole yhteydessä lääkäriin. Aina kokeen jälkeen pelkään lääkärin puhelua, mutta ei ole vielä kuulunut.

Päätin hyödyntää tämän lapsettoman ajan ja aloitin jatko-opinnot, joita olen jo pidempään harkinnut. Nyt aika tuntui otolliselta ja tarvitsin itselleni projekin, jonka avulla saan aikani kulumaan nopeammin. Mutta silti odotan vain lääkärin lupaa raskausyritykseen. Ystävät ympärillä saavat lapsia ja nonet heistä ennättävät saada toisenkin sinä aikana, kun minä vain odotan lääkärin ohjeita.

Minulle on sanottu, että ihmiselle ei anneta enempää kuin mitä hän jaksaa kantaa. Välillä minä ristin käteni ja toivon, että ei enempää. Minä en jaksa enää enempää vastoinkäymisiä. Toivottavasti vuosi 2011 on parempi.

 

Lionne, jos näin tuo palkka-asia on, pitää alkaa asiaa selvittämään. Tapaan huomenna osastolla sosiaalihoitajan niin voin vähän tiedustella että miten asiat ovat. Olen ollut alle kuukauden uudessa työssä..minä kun luulin, että hätää ei ole, että en joutuisi hoitoihin. Kokoajanhan lääkärit ovat hokeneet kun olen yrittänyt kysella asioista liittyen tulevaisuuteen, että älä sinä huolehdi, et sinä joudu syto-hoitoihin. Niimpä niin. Viimeksi torstaina lääkäri sanoi että kohtuni on ultrassa tyhjä, että EI PUHUTA niistä hoidoista nyt kun eivät ole ajankohtaisia. Perjantaina soitti, arvot saatuaan, että teretulemast maanantaina hoitoihin. HUH! Ja tänään kysyi sh että olenkos hyvin valmistautunut näihin hoitoihin. ööö..niitä kiellettiin miettimästä, ja viikonlopun sain aikaa "valmistautua"..

Tänään kanyyli otettiin nyt kuitenkin pois, koska koin kipua enemmän sen kanssa, kuin että joka päivä pistettäisiin, josta en siitäkään kyllä pidä..Mitkähän sitä olisi päällimmäiset tunnelmat.. *itutus.. se, että viisi ystävääni odottaa vauvaa...Muutoin odotin jo tältä viikolta pahempia oloja - nyt ei muuta ongelmaa ku vellova olo ja vatsa ei toimi.

Inksu, kiva kun kirjoitit tarinasi. Näitä kun ei niin paljon kuitenkaan löydä netistä, onneksi sentään tämä keskusteluryhmä on olemassa. Se on auttanut minua huomattavasti. Ei vaan kuulosta kivalta tuo, että 10 viikkoa hoidoissa olet ollut..minä kun hölmönä toivon, ettei menisi niin kauaa.. Sinun ei tarvitse tietenkään vastata uteluuni, mutta kysyn että paljonko sinulla olivat nuo arvot ennen sytojen aloittamista? On hienoa, että kestit, vaikka toivo tuntui loppuvan..Ja toivon sydämestäni että saat vielä ihanan nyytin syliisi.

Ainakaan ei tässä enää pidä mitään asioita itsestäänselvyytenä. Minä kun pelkäsin hulluna sitä keskenmenoa..ja nyt tuntuu että se keskenmeno on tässä melko pientä (+yleistä!!) verrattuna siihen, mitä on edessä. Kahden vuoden karenssi tuntuu täältäpäin katsottuna kamalalta. Ehkä kahden vuoden päästä voin kirjoittaa tänne kannustavan viestin ja sanoa, että voi kun aika meni nopeasti..

T: Viuhti, jota nyt alkoikin itkettämään :'(

 

Viuhti: Kiitos vastauksesta. Olen käynyt tätä palstaa lukemassa ja eleänyt hiljaa taustalla teidän muiden kuvioissa, mutta nyt tuntui siltä, että olen valmis liittymään joukkoon. On tärkeää kertoa kokemuksista, kun titeto sairaudesta on niin vähäistä ja vaihtelevaa. Ja ainoastaan näiltä palstoilta löytyvät ne ihmiset, jotka ymmärtävät, miltä tämä kaikki tuntuu. Minun arvoni silloin ihan alussa oli 225 000. Kaavinnan jälkeen kerkes putoamaan 11 000 ennen kuin sitten kolmannen kontrollin jälkeen olikin noussut jälleen 40 000. Sitten mulla lähti vähän hitahan laisesti sytoilla arvot laskemaan. Alkuun vaan aina arvo puolittui ja tuntui, että ei tää mee negatiiviseksi koskaan, mutta sitten lopussa otti sitten ison spurtin ja alko tippumaan aina viidesosaan edellisestä.

En minäkään ollut ollenkaan varautunut noin pitkään syto-hoitoon. Olin poissa työstä lähes puoli vuotta. Minä, joka en koskaan ole edes kipeä. Mutta luulen, että sytoista voi selvitä lyhyemmälläkin ajalla ja toivon niin kaikkien osalla, sillä mulla ainakin kaikki haittavaikutukset paheni hoidon edetessä. Lopussa oli jo sellaisia hoitopäiviä, että mun lihakset oli niin väsyneet, etten jaksanut pitää päätä pystyssä - makuuasento oli ainoa hyvä asento.

Olen kanssasi samaa mieltä, että keskenmeno kaikessa surussaan, murheessaan ja kauheudessaan olisi ollut paljon tervetulleempi vaihtoehto (siitäkin kokemusta on). Mutta ainakin silloin olisimme saaneet yrittää uudelleen jo vaikka kuinka monta kertaa.

Olen hirveän onnellinen ystävieni puolesta, jotka saavat vauvoja ja joiden masut pyöristyvät kauniisti. Rakastan heidän vauvojaan, mutta silti se on katkeran suloista. Ja itkupotkuraivari iskee silloin, kun kuulee raskausuutisia ihmisiltä, jotka eivät ihan kauheasti olisi lasta halunneet, mutta niin nyt vaan pääsi käymään.

 

Viuhti, voimia...

Minusta on jännää, että teille toisille puhutaan noin selkeästi kahden vuoden karenssista, kun mulle vaan sanotaan, että karenssia noin vuosi hoidon päättymisestä, jos arvo pysyy alhaalla ja sitten vaan yritystä. Suhteellisen pitkistä sytoista huolimatta selviän siislti vain puolentoista vuoden karenssilla. Eli kun rypäleraskaus todettiin ja kaavittiin toukokuussa 2010 niin marraskuussa 2011 saa ryhtyä uusiin yrityksiin. Tämä on minulla se helpottava ajatus, että ei enää vuottakaan, vaan ensi jouluna voin jo olla raskaana tai ainakin yritän sitä kovasti.

Jos lääkäri nyt alkaa perumaan puheitaan, niin saan hepulin. En kyllä odota yhtään pidempään kuin ensi vuoden marraskuuhun. Se tuntuisi ihan järkyttävältä.

 

Voimia viuhdille ja inksulle.

Itsellä on myös nyt noi hoidot takana ja 6 hoitoviikkoa kaikenkaikkiaan kesti ja hCG oli hoitojen alkaessa jotain 8100. Itsellä vähän samat kokemukset kuin inksulla, että loppua kohden paheni ja aina hoitoviikon loppu to-pe oli pahempi kuin alkuviikko. Mutta mielestäni voin kuitenkin suht hyvin ja pystyin syömäänkin edes jotain. Väsymystä oli minullakin, mutta tuo esikoinen piti arjessa ja touhussa kiinni. Töissäkin kävin väliviikoilla, silloin kun jaksoin ja kun en ollut muuten sairas. Sillä hoitojen aikana sain mitä erikoisempia infektioita ja vieläkin vastustuskyky on hoitojen jäljiltä huono, vaikka hoitojen loppumisesta on nyt kulunut kuukausi. Tietysti tuo työpaikka (apteekki) ei oo paras mahdollinen, siellä ku nuo pöpöt pyörii, varsinkin näin talviaikaan. Tukka minulta lähti, ei kokonaan, mutta häiritsevästi tuli kaljuja kohtia, ni ajoin kaiken siiliksi. Nyt odotellaan, että se kasvaa takas ja onkin jo paljon kasvanu kuukauden aikana. Ja vielä tuohon karenssi asiaan, niin minulla myös vuoden karenssi.

Kyllä tämän syksyn aikana on oppinut arvostamaan niitä elämän pieniäkin iloja ja olemaan onnellinen siitä mitä jo on. Voimia ja halauksia kaikille. Ja mukavaa joulun odotusta

 

Terkkuja kaikille tutuille ja pahoitteluja uusille tulijoille, onneksi kuitenkin löysitte tänne. Ja mukavaa on, että samassa tilanteessa juuri nyt olevia on kirjoittelemassa, sillä sitähän se paras vertaistuki on. Ja tietysti ne onnistumistarinat, joita tästäkin ketjusta löytyy monia, auttavat omalta osalta jaksamaan.

Otavaiselle onnea opiskeluun. Päikille halaus ikävään tilanteeseen, pitikin vielä km:kin tulla kaiken kukkuraksi. Onneksi välissä on onnistunut raskaus, ettei vedä ihan kokonaan mattoa alta. Murmeliinillakin tosi vauhdikasta elämää. Milloin pääsette muuttamaan? Lionne on tosi lähellä negaa, jospa se sitten ensi kerralla tulisi. Aika moni on muuten alkanut opiskelemaan, kun vauvahaaveet on ollut pakko siirtää eteenpäin. Inksullekin tsemppiä opintoihin ja jaksuja molan kanssa taisteluun. Viuhti, vielä sinäkin olet täällä kannustamassa muita, vaikka se aika tuntuu olevan nyt jossain kaukaisessa tulevaisuudessa. Mutta se tulee, vaikkei paljoakaan juuri nyt lohduta. Doriskissallekin terkkuja ja jaksamista pöpöjen kanssa.

Leppoisaa loppuvuotta!

 

Minä täällä uudessa kodissa kirjoittelen, tiistaina ennen jouluaattoa muutettiin ja kohta paistetaan oma kinkku omassa leivinuunissa, aattona syötiin vanhempien kinkkua =)

Paljon on palstalla tapahtunut, ikävää että näin on, mutta onneksi olette tänne löytäneet ja vertaistukea saa! Sytoista sen verran, että vointi pahenee hoitojen edetessä, minulta lähti tukka vasta puolessa välissä n. puoli vuotta kestänyttä hoitojaksoa ja pystyin jonkin verran koko ajan syömään. Veriarvot heikkeni useaan otteeseen, niin hemoglobiini kuin valkosolut. Pahoinvointilääkkeistä ei ollut hyötyä, mutta vatsantoiminnasta täytyy pitää huoli, sekin auttaa hieman pahoinvointiin. Itselleni ei movicol tai pegorion ollut aina riittävää ja lopulta en edes pystynyt niitä käyttämään kun ne maistuivat niin pahoilta. Microlaxilla jouduin vatsaa toimittamaan pahimmissa vaiheissa. Koittakaa juoda paljon!

Ja tuosta kanyylista, jos alkaa tuntua ettet kestä pistämistä tai alkaa suonet heikentyä kysy lääkäriltä voisiko sinulle laittaa laskimoportin, asennetaan ihon alle solisluun alapuolelle. Itse koin sen erittäin hyväksi, pieni arpihan siitä jää (minulle vielä sattuu kasvamaan voimakkaasti arpikudosta, mutta arpea voidaan pienentää plastiikkakirurgin toimesta) mutta yksi pisto siihen neulalla on paljon siedettävämpi kuin kanyylin ujuttaminen suoneen. Ja kädetkin jäävät vapaaksi.

Kuten Inksu kirjoitti, ihmiselle ei anneta enempää kuin hän jaksaa kantaa, jokainen meistä selviää tästäkin. Itse olen sen päätöksen tehnyt, että jos seuraavan mahdollisen raskauden yhteydessä mola uusii, ei ole muuta vaihtoehtoa kuin kohdun poisto, en halua riskeerata enää elämääni. Ja maailmassa on monta lasta ilman hyvää kotia.

Parempaa tulevaa vuotta kaikille toivoen, rakkaudella

Murmeliini

 

Aika kuluu ja nyt ollaan jo uudessa vuodessa 2011. Hyvää Uutta Vuotta kaikille!

Joulu meni ihanasti vanhempien ja appivanhempien luona vieraillen. Paljon tuli syötyä ja herkuteltua. Ja nyt tekee mieli kevyempiä ja puhdistavampia ruokia (salaatit tervetuloa). Katse on suunattu jo tulevaan kevääseen ja sen mukanaan tuomiin työ- ja opiskeluhaasteisiin, valostuviin päiviin, uusiin vaatteisiin, puutarhatöihin ja kaikkeen mukavaan. Näiden avulla yritän saada ajan rientämään mahdollisimman vauhdikkaasti kohti ensi syksyä ja uusia raskausyrityksiä.

(Jos siihen mennessä nyt edes ennättäisi menksut alkaa... Mulla on ollu viimiset 24.2.2010. Kuinka kauan teillä muilla meni arvojen mentyä negatiiviseksi, että menksut palasivat?)

Mutta on se toisaalta vähän hassua. Miten siitä vauvakuumeesta kasvoi niin pakottava tarve? Kun oikein mietin asiaa, niin olen laittanut koko elämäni hyllylle, odottamaan sitä maagista hetkeä, että voimme jälleen yrittää raskautta. Ikään kuin elämä alkaisi vasta sitten, kun vatsa alkaa pyöristyä. Sen sijaan voisin yrittää nauttia jokaisesta hetkestä, jonka vielä saamme mieheni kanssa viettää kahdestaan. Sillä lapsen saaminen muuttaa elämäämme ja parisuhdettamme ja arvojamme väistämättä. Kaksin vietetyt rauhalliset leffa-illat toistemme kainalossa lähekkäin, ovat sen jälkee huomattavasti harvinaisempaa herkkua. Pitäisikö sittenkin elää jo tässä hetkessä ja ottaa tämä tilanne meille kahdelle ja meidän parisuhteelle annettuna jatkoaikana?

Tällaisin miettein aloittelen vuotta 2011...

 

Inksu, kannatan ajatustasi parisuhteen jatkoajasta. Älkää missään nimessä pysähtykö odottamaan raskautumislupaa tai uutta raskautta, se rikkoo ihmistä ihan varmasti! Itse onneksi tajusin aika pian että pakko jatkaa eteenpäin ja jos kaikki olisi mennyt niinkuin suunniteltiin pari vuotta sitten, en olisi aloittanut uuteen ammattiin opiskelua emmekä olisi rakentaneet taloa, ainakaan moneen vuoteen. Nyt meillä on talo jossa mahdollisen lapsen on hyvä kasvaa (tilaa ympärillä, maaseudun rauha ja jokunen kaverikin varmaan lähipiirissä) ja opintoni pystyn suorittamaan loppuun, vaikka raskautuisinkin heti kun karenssi loppuu. Vaikka lapsen saaminen on meille naisille usein se tärkeimmältä tuntuva asia maailmassa, emme saa antaa oman itsemme kadota vauvakuumeen alle. Jos et ole rehellinen itsellesi ja tee itse elämästäsi sellaista kuin haluat, voisitko olla hyvä äiti? Jaksaisitko hoitaa lasta ja kasvattaa sitä jos elämässäsi ei olisi mitään muuta? Itse ainakin ajattelen niin, että jotta olisin tasapainoinen kasvattaja ja huolenpitäjä, pitää minun pystyä pitämään myös itsestäni huolta. Olen luonteeltani liiankin empaattinen ja tahdon muille parasta mutta olen opetellut olemaan terveen itsekäs, silloin on kaikilla parempi olla.

Olipas hieman paatospuhe, mutta toivottavasti saitte jonkin käsityksen ajatusmailmastani. Ja sanon kaiken vain ja ainoastaan hyvää tarkoittaen. Samaa mieltä ei tarvitse olla.

 

Murmerliini, olet ihan oikeassa. Ja samoja asioita kuin mainitsit, olen minäkin jo aloittanut (kuten opinnot). Näennäisesti menen elämässä eteenpäin; opiskelen, odotan kevään uusia tuulia ja puutarhani paljastumista lumen alta. Tulen saavuttamaan elämässäni hienoja asioita tämän karenssin aikana, mutta mutta... Takaraivossa on silti se ajatus vain siitä päivästä, kun saan kantaa omaa lasta vatsassani ja viimein sulkea hänet syliini.

Kaikken toimintani motiivina on täyttää tämä "merkityksetön" ajanjakso elämässni jollakin - pitää itseni kiireisenä. Ajattelen koko ajan, että "Sitten kun...". Vaikka toimin ja teen, naura, iloitsen ja saavutan erilaisia etappeja elämässäni, silti tuntuu kuin oikea elämä alkaisi vasta sitten kun... (olen onnellisesti raskaana ja saan oman lapsen).

Heräsin siis miettimään näitä omia tämänhetkisen toiminnan motiivejani. En opiskele siksi, että halusin kovasti opiskella, vaan opiskelen siksi, että kaikki ikävät kokemukseni eivät olisi olleet tysin merkityksettömiä ja, että saisin aikani kulumaan nopeammin. En ole varma teenkö asioita oikeista syistä.

Kuten totesit, vauvakuumeeseen voi hukkua - hukata itsensä. Siitä, mitä en ainakaan juuri nyt voi saada, on tullut elämäni tärkein asia. Saisinpa käännettyä vauvakuumeen pois päältä.