Riita, syyllistäminen, luonnehäiriö

[Ensimmäinen Nainen]

Mikä siinä on, että parisuhteissa ei pystytä enää puhumaan, ei yrittämään yhteistä hyvää ja sopimista, vaan ollaan itsekkäitä, halutaan olla oikeassa ja syyttää toisia?

Lueskelin näitä ketjuja, ja huomasin, että minulla myös on tämä ongelma.

Olen seurustellyt pari vuotta miehen kanssa, joka oli aluksi hyvinkin miellyttävä.
Nykyään hän etsii minusta vain vikoja, ja jos hän huomaa olevansa väärässä, kieltää sen viimeiseen asti. Jos hänellä on joku vika, jonka joutuu itsessään myöntämään, hän seuraavaksi alkaa etsiä minusta jotain "hoidettavaa" luonnehäiriötä, jotta huomio kääntyisi minuun hänen sijasta. Suhde on peliä. Kilpakenttä. Nolausareena.

Riidassa hänelle on pääasia löytää syyllinen, ei sopia.

Minun täytyy antaa periksi jotta hän on tyytyväinen. Jotta hän katsoisi riidan sovituksi.

Hän nöyryyttää minua ja loukkaa minua, haukkuu ja on kyyninen sekä negatiivinen. Siis kun on riitaa. Kaikki tuntuu olevan sallittua :-X

Onko enää ihmisiä, jotka haluavat saavuttaa jotain yhteistä, kompromissin? Vai onko sittenkin
tärkeintä olla oikeassa, saada viimeinen sana...????

 

[selkeä narsisti]

... sitä tietoutta on tämä palsta pullollaan.

Jätä se sika.

 

[narsismi]

... että sinun tarinasi on totta ja ettet sinä ole se narsisti?

Silloin ohje kuuluu toiselle osapuolelle: jätä heti tuo sika!

 

[Stobe]

... että sinun tarinasi on totta ja ettet sinä ole se narsisti?

Silloin ohje kuuluu toiselle osapuolelle: jätä heti tuo sika!

Heti täälläkin heitetään narsismikortti kehiin.
On olemassa myös ihmisiä, jotka ovat vain liian itsepäisiä ja itsekkäitä parisuhteeseen. Eivät he välttämättä ole luonnehäiriöisiä sanan varsinaisessa merkityksessä.
Periksiantamattomuus ja joustamattomuus sekä minä-minä -asenne tappavat suhteen kuin suhteen. Mutta mitäs suhteesta, jos vain saa olla oikeassa ja alistettua toisen. Ja jos toinen ei tee niinkuin itse haluaa, on helppo heittää ero tiskiin.

 

[tyrnimarja]

Heti täälläkin heitetään narsismikortti kehiin.
On olemassa myös ihmisiä, jotka ovat vain liian itsepäisiä ja itsekkäitä parisuhteeseen. Eivät he välttämättä ole luonnehäiriöisiä sanan varsinaisessa merkityksessä.
Periksiantamattomuus ja joustamattomuus sekä minä-minä -asenne tappavat suhteen kuin suhteen. Mutta mitäs suhteesta, jos vain saa olla oikeassa ja alistettua toisen. Ja jos toinen ei tee niinkuin itse haluaa, on helppo heittää ero tiskiin.

Näin on. Varsinkin pidempään sinkkuna eläneet uskovat, että kaikki toimii kuten ennenkin, että toista ei nyt vaan tarvitse ottaa huomioon ja jos toinen sitä vaatii, heti on riita päällä. On varmasti ankeaa joutua tunnustamaan oma itsekkyytensä. Siinä vaiheessa on helppo syyttää toista, kaikesta. Jos haluaa seurustella, on ihan pakko niellä ylpeytensä ja ajatella lopputulosta molempien kannalta.

 

[duunari]

Näin on. Varsinkin pidempään sinkkuna eläneet uskovat, että kaikki toimii kuten ennenkin, että toista ei nyt vaan tarvitse ottaa huomioon ja jos toinen sitä vaatii, heti on riita päällä. On varmasti ankeaa joutua tunnustamaan oma itsekkyytensä. Siinä vaiheessa on helppo syyttää toista, kaikesta. Jos haluaa seurustella, on ihan pakko niellä ylpeytensä ja ajatella lopputulosta molempien kannalta.

Mulla on kaikki suhteet loppuneet riitelyyn. Kaikki muijat vaan lopulta valittaa kaikesta, helpompi kun sanoo niille että olette hulluja ja lähtee kytkemään. Jos ei niin ei. En varmasti ala pohtimaan pitäskö tässä jotenkin muuttua. Se ei ole normaalia.

 

[sanonta]

"Kun rakkaus loppuu niin ymmärrys loppuu, kun ymmärrys loppuu niin rakkaus loppuu"

... samalla loppuu yrittämisen halu eli halu puhaltaa samaan hiileen. Ehkä ap:n tapauksessa vain rakkaus on loppunut???

 

[Puhuva pää]

"Kun rakkaus loppuu niin ymmärrys loppuu, kun ymmärrys loppuu niin rakkaus loppuu"

... samalla loppuu yrittämisen halu eli halu puhaltaa samaan hiileen. Ehkä ap:n tapauksessa vain rakkaus on loppunut???

Miehillä tuo rakkaus on sitä, että se tuntuu loppuvan kun asiat ei mene putkeen ja nainen uskaltaa niistä sanoa... Kun saa tehdä ja olla miten huvittaa ilman vastuuta niin hienosti on kaikki. Erotessa haistatetaan ja haukutaan nainen hulluksi. Itse ei katsota peiliin ei sitten millään.

 

[Yksi asia.]

Miehillä tuo rakkaus on sitä, että se tuntuu loppuvan kun asiat ei mene putkeen ja nainen uskaltaa niistä sanoa... Kun saa tehdä ja olla miten huvittaa ilman vastuuta niin hienosti on kaikki. Erotessa haistatetaan ja haukutaan nainen hulluksi. Itse ei katsota peiliin ei sitten millään.

Vaikuttaisi siltä, että mies on kyllästynyt suhteeseen. Ei sitä pidä ottaa henkilökohtaisesti, miehet vaan ovat sellaisia etteivät jaksa olla yhden naisen kanssa ja alkavat kiukkuamaan.
Vaikuttaisi siltä että mies haluaa lopettaa suhteen.

 

[ja ketähän...]

...edellinen mahtaa tarkoittaa?

Ihmeellistä, että joku viitsii olla suhteessa jos on "kyllästynyt" tai haluaa erota! Tekeekö psyykkisesti normaali niin? Itse en ikimaailmassa kyllä olisi tyypin kanssa, joka käyttäytyisi tahallaan kuin sika vain koska ei nyt jaksakaan niinku olla...

Ja sitten nämä omien kumppaneidensa haukkujat ja nolaajat -itse kai itseänne alennatte jos haistattelette ja haukutte toista, oli se sitten jälkikäteen tai suhteen aikana. Minä en pitkällä tikullakaan koskisi mieheen joka uhkailisi erolla, lähtisi kävelemään tullakseen takaisin tai laittaakseen kännisiä kaipuuviestejä 24 h eron jälkeen. On-off-on-off, voiko mikään olla sen tuskallisempaa kellekään? Ja riidoissa katkeran, loukkaavan ja kostonhimoisen ihmisen luonne todella muuten paljastuu. On ensiarvoista tietää, miten oma kumppani riitatilanteessa käyttäytyy. Vain lapset vetävät erokortin joka kerta esiin tai herjaavat toista saati käyttäytyvät kuin eläimet.
Kehotan pysymään erossa tällaisista epätasapainoisista sankareista, jotka usein vielä turvautuvat siihen viinaan. Yöks.

 

[näkemys]

tuossa kahden vuoden vaiheilla on se kyllästyminen mahdollista. Suhde ei tunnu oikealta ja pikkuhiljaa riidellen sitten loppuu. Molemmat etsivät uudet.

Ihan normaalia siis.

 

[tunnelma]

pääasia löytää syyllinen, ei sopia.

Hämmentävää kyllä. Ketjuissa tilanne kuvataan valmiiksi määriteltynä ongelmana ja tavoite on lähes poikkeuksetta parisuhteen pelastaminen. Homma jumittaa pahasti, tavoite unohtuu ja katoaa.

On helposti nähtävissä miten monella tapaa voidaan olla onnistumatta. Usein juttu vaikuttaa siltä että ollaan valmiita tekemään kaikkensa ettei onnistumisen mahdollisuuksia jää. Olen alkanut vahvasti epäillä sitä kaikkea korviketoiminnaksi. Vaikea uskoa että sitä tehdään ihan tosissaan.

____________________________________________

Onko joku nähnyt koskaan ketjua, missä parisuhde olisi
onnistuttu pelastamaan tai edes näyttäisi siltä kuin
tavoitteita olisi saavutettu jotensakin tyydyttävästi?
____________________________________________

Linkkiä tai viitettä pyydetään ja odotetaan kiihkeästi!

 

[näkemys]

jatkaa läpi elämän. Ei kai se muuta kuin AIKA MIKÄ parantaa suhteen, kun se on vinksallaan. Siinä odotellessa voi käydä vaikka terapiassa.

Ei ole mitään kepulikonsteja.

 

[Anssi]

jatkaa läpi elämän. Ei kai se muuta kuin AIKA MIKÄ parantaa suhteen, kun se on vinksallaan. Siinä odotellessa voi käydä vaikka terapiassa.

Ei ole mitään kepulikonsteja.

Miten aika parantaa, jos ajan kanssa ei tule toimeen toisen kanssa sen vertaa kuin alussa?

 

[aika parantaa]

... joissa pohja on ollut tarpeeksi vahva ja alku hyvä.

Eihän tehtaan "maanantaikappalettakaan" saa paremmaksi kuin se oli uutena.

 

[Mimmuli2]

... joissa pohja on ollut tarpeeksi vahva ja alku hyvä.

Eihän tehtaan "maanantaikappalettakaan" saa paremmaksi kuin se oli uutena.

Meillä ei parantanut. Taukoja pidettiin, mutta kaikki palasi ennalleen aina. Mies koki suhteessa kompromissit periksiantamisena ja piti mieluummin oman päänsä aina kuin halusi löysätä vähän omaa liekaansa. Ajan saatossa kaikki vaan paheni, ja lopulta olimme lähes tukkanuottasilla jatkuvasti. Minun olisi aina pitänyt pyytää anteeksi, vaikka riita olisi alkanut miehen omasta törppöydestä. Sitten hän kehtasi puhua suvut ja ystävät läpi, kuinka mahdoton olenkaan. Todella lapsellista. Olen iloinen, että niin puusilmäinen tyyppi on nyt kaukana minusta. Kouluttakoon seuraavaa tyttöystäväänsä rauhassa omille tavoilleen.

 

[omppupiirakka]

Eikö sama ongelma ole myös läheisissä ystävyyssuhteissa? Olen nimittäin vastaavassa tilanteessa sinkkututtuni kanssa, jolle ei saisi sanoa mistään ja kuitenkin hänellä on siinä täysi oikeus minun suhteeni. Suutun hänelle aika ajoin ja annan porttikiellon elämääni, koska en vain jaksa. Ja päädyin siihen, että hänellä kuin varmasti monella muullakin on aika hankala lapsuus takanaan. On pitänyt koko ajan olla muuta kuin onkaan ja jossakin vaiheessa elämää, turvallisessa ihmissuhteessa, se kaappiin lukittu lapsi pomppii ulos ja huitoo vaikeissa tilanteissa ympäriinsä kuin tuulimylly ymmärtämättä vastuutaan teoistaan ja sanoistaan. Haetaan uudestaan ne rajat ja oikeudet, mutta kuka sellaista jaksaa?

Omassa parisuhteessani tilanne oli alkujaan päinvastoin eli minä olin se arvostelija ja riitelijä ja tunnistan sitä samaa lapsuutta omallakin kohdalla. Puolisollani taas oli erilainen tausta; häntä rakastettiin omana itsenään ja hän kesti minua tosi kärsivällisesti löytäen pikku hiljaa sen hätääntyneen pienen minuni, joka kaipasi runsaasti hellyyttä ja huomiota. Sain tilaa vahvistua ja kasvaa aikuiseksi. Siksi en kai jaksa kaltaisiani ilkimyksiä, mutta tämä nyt oli vain yksi ehkä vähän omituinenkin näkökanta. Alkoi vain aihe kiinnostamaan AP:n pohtiessa miksi me emme osaa kohdella toisiamme hyvin.

 

[tunnelma]

Meillä ei parantanut. Taukoja pidettiin, mutta kaikki palasi ennalleen aina.

Tarvitseeko parisuhteen olla parempi ollakseen hyvä?
Tarvitseeko kamppailla paremmin ollakseen hyvä kumppani?
Tarvitseeko parisuhdetta parantaa ja taistella sen puolesta, ollakseen onnellinen?
Tarvitseeko olla hyvä taistelija voittaakseen vastaan taistelevan kumppanin.
Onko kumppani vastustaja tai kilpailija?

Ajan saatossa kaikki vaan paheni, ja lopulta olimme lähes tukkanuottasilla jatkuvasti.

Syntyykö riitaa tärkeästä asiasta, hyvän asian puolesta pahaa asiaa vastaan? Jos asia ei ole paha, eikä kumpikaan tarkoita sillä pahaa, mistä silloin riidellään?
Onko se kilpailua asian hyvyydestä eli paremmuudesta ja sen arvosta eli tärkeydestä?

Minun olisi aina pitänyt pyytää anteeksi, vaikka riita olisi alkanut miehen omasta törppöydestä.

Ole hyvä ja aloita! Aloita ja voita, tai pääse edes tasoihin! Onko voittaja onnellinen? Voiko häviäjä olla onnellinen?

Mikä oikastaan on anteeksipyynnön tarkoitus? Miksi on vaikeaa antaa anteeksi, jos kukaan ei sitä pyydä?

Sitten hän kehtasi puhua suvut ja ystävät läpi, kuinka mahdoton olenkaan.

Hyvä olisi voittaa, mutta ei häpeällisin keinoin. Ja hän ikäänkuin kammpasi vastustajan.

Todella lapsellista.

Paha mieli tuli, hyvä mieli tuntuu hävinneen. Tuliko voitontunne toiselle vai kummallekin tappiomieliala?

Olen iloinen, että niin puusilmäinen tyyppi on nyt kaukana minusta.

Vihamies on syntynyt. On kai selvää että itselle voisi saada paremman olon jos HÄNELLE pystyisi antamaan SEN anteeksi. Tietää kyllä kenelle, mutta ei tiedä mitä. Tietääkö hänkään mitä pyytää anteeksi, eikä pysty SEN takia pyytämään anteeksi. Riita SEN kai synnytti.

Kouluttakoon seuraavaa tyttöystäväänsä rauhassa omille tavoilleen.

Mille tavoille? Eikö riitely ole yleisesti hyväksytty tapa, siinä missä kilpailukin?
Onko sillä hyvä jos pyytelee sujuvasti anteeksi, aina riidan päälle ja varmuuden vuoksi vähän etukäteenkin. Lisäksi välillä tiedustellen olisiko unohtunutta tai muuta anteeksipyydettävää.

Helpottaisiko kansainvälinen Kaikenanteeksiantamisenpäivä vaikeuksia ja oloa? Toraton toukokuu? Pyhän riidan viikko? Pahojen miesten maanantai? Ainiin, se olikin jo varattu krapulapäiväksi, mut kumminki… jotain armotonta arkea vastaan, vastaan, vastaan……

 

[kysymyksiä kysysmyksiä]

ihmisen etsikkoaikaa Onnea matkan jatkoon.

 

[etsikkoaika]

Kun kysymysten virta on ohi. Olen siinä onnellisessa tilanteessa elämässäni.

Onneksi se on ohi.

 

[no]

Eikö sama ongelma ole myös läheisissä ystävyyssuhteissa? Olen nimittäin vastaavassa tilanteessa sinkkututtuni kanssa, jolle ei saisi sanoa mistään ja kuitenkin hänellä on siinä täysi oikeus minun suhteeni. Suutun hänelle aika ajoin ja annan porttikiellon elämääni, koska en vain jaksa. Ja päädyin siihen, että hänellä kuin varmasti monella muullakin on aika hankala lapsuus takanaan. On pitänyt koko ajan olla muuta kuin onkaan ja jossakin vaiheessa elämää, turvallisessa ihmissuhteessa, se kaappiin lukittu lapsi pomppii ulos ja huitoo vaikeissa tilanteissa ympäriinsä kuin tuulimylly ymmärtämättä vastuutaan teoistaan ja sanoistaan. Haetaan uudestaan ne rajat ja oikeudet, mutta kuka sellaista jaksaa?

Omassa parisuhteessani tilanne oli alkujaan päinvastoin eli minä olin se arvostelija ja riitelijä ja tunnistan sitä samaa lapsuutta omallakin kohdalla. Puolisollani taas oli erilainen tausta; häntä rakastettiin omana itsenään ja hän kesti minua tosi kärsivällisesti löytäen pikku hiljaa sen hätääntyneen pienen minuni, joka kaipasi runsaasti hellyyttä ja huomiota. Sain tilaa vahvistua ja kasvaa aikuiseksi. Siksi en kai jaksa kaltaisiani ilkimyksiä, mutta tämä nyt oli vain yksi ehkä vähän omituinenkin näkökanta. Alkoi vain aihe kiinnostamaan AP:n pohtiessa miksi me emme osaa kohdella toisiamme hyvin.

Tämä on aivan LOISTAVA vastaus ja elämän tarina. Olet ainutlaatuinen itsekin, vaikka et sitä tuo esille. Hienoa.

 

[pro peli]

Tämä on aivan LOISTAVA vastaus ja elämän tarina. Olet ainutlaatuinen itsekin, vaikka et sitä tuo esille. Hienoa.

-> Alkuperäinen kirjoittaja omppupiirakka
Eikö sama ongelma ole myös läheisissä ystävyyssuhteissa? Olen nimittäin vastaavassa tilanteessa sinkkututtuni kanssa, jolle ei saisi sanoa mistään ja kuitenkin hänellä on siinä täysi oikeus minun suhteeni. Suutun hänelle aika ajoin ja annan porttikiellon elämääni, koska en vain jaksa. Ja päädyin siihen, että hänellä kuin varmasti monella muullakin on aika hankala lapsuus takanaan. On pitänyt koko ajan olla muuta kuin onkaan ja jossakin vaiheessa elämää, turvallisessa ihmissuhteessa, se kaappiin lukittu lapsi pomppii ulos ja huitoo vaikeissa tilanteissa ympäriinsä kuin tuulimylly ymmärtämättä vastuutaan teoistaan ja sanoistaan. Haetaan uudestaan ne rajat ja oikeudet, mutta kuka sellaista jaksaa?

Omassa parisuhteessani tilanne oli alkujaan päinvastoin eli minä olin se arvostelija ja riitelijä ja tunnistan sitä samaa lapsuutta omallakin kohdalla. Puolisollani taas oli erilainen tausta; häntä rakastettiin omana itsenään ja hän kesti minua tosi kärsivällisesti löytäen pikku hiljaa sen hätääntyneen pienen minuni, joka kaipasi runsaasti hellyyttä ja huomiota. Sain tilaa vahvistua ja kasvaa aikuiseksi. Siksi en kai jaksa kaltaisiani ilkimyksiä, mutta tämä nyt oli vain yksi ehkä vähän omituinenkin näkökanta. Alkoi vain aihe kiinnostamaan AP:n pohtiessa miksi me emme osaa kohdella toisiamme hyvin. <-

Tässä vastauksessa on minun mielestäni jotain outoa ja sekavaa. Ehkä se on näennäisesti saatu sellaiseen muotoon, että omppu saa muokattua näkökantaasa positiiviseen sävyyn jollain kaunopuheisella tasolla. Voisi ajatella, että narsistinen persoona toimisi juuri noin. Hän ei oikeasti näe käyttäytymisessään mitään toisia vahingoittavaa. Vanhempien syytä kaikki tyyni ja puolison alistuva, kaiken huomioiva ja sietävä olemassaolo korjaa. Omppu ei silti aikuistuttuaankaan kestä toista, joka vaatisi samalaista huomiota ja joustavuutta häneltä. Omppu siis pärjää vain nöyrien ja sopeutuvien kanssa.

Lisäksi asioiden ja oman itsekkyyden ilmaiseminen keinotekoisen alentuvasti, on vain väline hallita tilanteita. "Hätääntynyt pieni .. kaipaa runsaasti huomiota ja hellyyttä, tilaa ja vahvistusta, eikä siksi jaksa kaltaisiaan ilkimyksiä." Muut siis ovat helposti ilkimyksiä, joita ei tarvitse sietää, vaikka heilläkin olisi ahdistava lapsuus tai mikä tahansa elämäntilanne.

Manipulointiin ja miellyttämisen haluun viittaavat sellaiset keinotekoisen alentuvat perustelut, kuten olen ilkimys, olen paska, ahne, kunniaton tai jotain muuta huomiota herättävää, jolla perustellaan omaa dominoivaa käytöstä ja itsekästä tekemistä. Silti teko on se, mistä tulevat seuraukset. Alentuva supliikki voi tehota joihinkin, mutta useimpiin ihmisiin sillä ei ole vaikutusta. En näe ompun vastauksessa mitään LOISTAVAA.

 

[ystävyys]

ollut muutama ns. ystävä, jotka kateellisena saamastani avusta "sairauskentällä" syyllistivät siitä, että en kyennyt työelämään. Väittivät olevani yhteiskunnan "väärinkäyttäjä". Lähdimme eri suuntaan. Kun oikea tilanne heille selvisi myöhemmin niin eivät edes pyytäneet anteeksi. Niin katkeria olivat siitä, että heille ei annettu ja minä sattumalta sain lopulta apua. Syyllistämistä ja kateellista, kitkerää katkeruutta toisen hädässä ... vuosi tolkulla. Eivät selvittäneet tilannetta koskaan. Eivät pyytäneet anteeksi.

Opin, että kun luulee jonkun ihmisen olevan vahva jossakin elämäntilanteessa, jonka toinen on käynyt jo läpi pohjamutia myöten niin huomaa, että nämä ihmiset ovatkin niitä pahimpia sitten tosipaikan tullen. Ikävä kyllä.

En tiedä, kuuluiko tämä nyt tähän ketjuun: riita, syyllistäminen, luonnehäiriö mutta tulipa kirjoitettua pois sydämeltä painamasta.

 

[ystävyys]

ollut muutama ns. ystävä, jotka kateellisena saamastani avusta "sairauskentällä" syyllistivät siitä, että en kyennyt työelämään. Väittivät olevani yhteiskunnan "väärinkäyttäjä". Lähdimme eri suuntaan. Kun oikea tilanne heille selvisi myöhemmin niin eivät edes pyytäneet anteeksi. Niin katkeria olivat siitä, että heille ei annettu ja minä sattumalta sain lopulta apua. Syyllistämistä ja kateellista, kitkerää katkeruutta toisen hädässä ... vuosi tolkulla. Eivät selvittäneet tilannetta koskaan. Eivät pyytäneet anteeksi.

Opin, että kun luulee jonkun ihmisen olevan vahva jossakin elämäntilanteessa, jonka toinen on käynyt jo läpi pohjamutia myöten niin huomaa, että nämä ihmiset ovatkin niitä pahimpia sitten tosipaikan tullen. Ikävä kyllä.

En tiedä, kuuluiko tämä nyt tähän ketjuun: riita, syyllistäminen, luonnehäiriö mutta tulipa kirjoitettua pois sydämeltä painamasta.

... joten ei paina enää asia ja olen jatkanut elämää. Tämä tapahtui siis viime vuosituhannella. Oppia ikä kaikki. Samoja virheitä ei kannata elämässään toistaa.

 

[???]

Ehkä he häpesivät, huomatessaan tekemänsä vääryyden, eivätkä näin häpeältään kehdanneet enää pyytää anteeksi livenä. Tämän maksu oli kuitenkin ihmissuhteen katkeaminen. On helpompi jatkaa matkaa kuin nöyrtyä sanomaan olleensa väärässä ja tehneensä virhearvioinnin.

Tai ehkä he eivät vaan osaa pyytää anteeksi.