J
Järki ja tunteet
Vieras
Olen nyt pyöritellyt asiaa päässäni pian vuoden ajan. Erotako vaiko eikö? Tapaukseni on suhteellisen värikäs, mutta etsin vain kommentteja puolueettomilta tahoilta.
Asia on niin että meistä on 7 vuoden aikana kasvanut täysin vastakohtia. Joskus meitä yhdisti ehkä samantapainen musiikkimaku, ajoittainen huumori, arki yms. Ja se että en ollut koskaan seurustellut ja tämä henkilö oli valmis aloittamaan suhteen kanssani, mikä sopi minulle. Osaltani ei todellakaan ollut kyse rakkauden puhkeamisesta kukkaan, vaan oppimisesta rakastamaan kun arki koitti. Olimme nuoria, minä vasta 18, ehkä liian nuoria. Tuon jälkeen ihminen voi muuttua kovastikin ja näin meille kävi.
Nyt mieheni on kolmekymppinen. Minun maailmankatsomukseni on laajentunut, minusta on tullut suvaitsevainen ja empaattisempi. Hänestä on tullut rasisti, omaan uskoonsa luottava ja jollain tavalla hirveän kyyninen. Humalassa hän vain "hyväntahtoisesti" paapattaa siitä kuinka hän vihaa tätä ja tuota, ja tuo on tuollainen ja tekee asiat väärin ja miksi tämä asia on näin kun sen pitäis olla noin yms., hymy huulilla niin että sen voi lukea monella tavoin, mutta tiedän että hän tarkoittaa jokaista sanaa. Hän vihaa, vihaa ja vihaa. Hänen kaverinsa ehkä komppaavat rinnalla naureskellen ja tästä mieheni saa bensaa liekkeihin. Minä seurailen vierestä joidenkin muiden ihmisten eleitä jotka ovat selvästi loukkaantuneita mieheni puheista ja välillä joudun toppuuttelemaan tai vähän solvaamaan miestäni kaikkien kuullen, jotta näillä loukkaantuneilla olisi joku puolustaja. Miestäni pidetään kuitenkin "kaikkien kaverina" mutta hän on muuttunut niin kovin paljon...ja niin kai minäkin.
En ymmärrä hänen uskontoaan, en hänen poliittisia näkökulmiaan, en hänen ihmisten tuomitsemistaan, en juuri mitään. N. vuosi sitten hän jäi kiinni huorasivustojen selailusta kun minä olin lomalla, ja parin asian summana aloin vahvasti epäillä että mitä hän lienee tekee ollessaan pitämässä hauskaa ulkona. En tiedä onko hän käyttänyt näitä palveluita, kai moni niillä sivuilla käy kiinnostuksestsaa, mutta se yhtälö että meillä ei ole paljon seksiä ja olen matkoilla ja hän käy kaupungin huoravalikoimat läpi sai minut epäilemään, epäilen yhä..
Meillä on ollut ongelmia ja varsinkaan seksi ei oikein luista. Ymmärrän että mies ei voi olla ilman koko elämäänsä, ja meillä onkin seksiä satunnaisesti, mutta minun on nykyään vaikea syttyä henkisesti ja vaikka olen neuvonut että kuvittele minulla olevan muutakin kuin jalkoväli jonne tähtäät, hän kokeilee ehkä jotain muuta sen yhden kerran ja taas seuraavalla kerralla kaikki on samaa kuin ennenkin. Hän ei osaa käsitellä minua enkä minä jaksa enää kädestä pitäen ohjastaa kun hänellä selvästi on tavoitteena vain iso O ja minulla on tavoitteena vain hoitaa tämä pakollisuus pois alta.
Olen listannut ylös huonoja ja hyviä asioita hänestä ja suhteestamme ja miinuslista oli huomattavan pitkä. Suurimpina negatiivisina asioina, että hän ei kykene kokemaan minkäänlaista myötätuntoa, missään asioissa, minun sairaudessani, saavutuksissani, läheisteni onnistumisissa tai menetyksissä. Hän ei puhu, hän ei osaa keskustella arkipäiväisistä asioista. On kai samanlainen kuin isänsä. Kun riitelimme jälleen kerran tästä asiasta, yllätyin suunnattomasti kun hän ruokapöydässä kysyi millainen minun päiväni on ollut. Hän sulkeutuu jos ei saa seksiä vähään aikaan ja tämä työntää minua henkisellä tasolla yhä kauemmas. Olen sanonut asiasta, mikään ei muutu. Hän sanoi että ei tee sitä tarkoituksella.
Joku varmaan kysyy mielessään, eikö tuo ole jo selvä peli, eroa. Mutta en halua loukata häntä, koska hän sanoo olevansa rakastunut, teot vaan eivät puhu sen puolesta. Olemme vasta ostaneet oman asunnon, en halua jättää kotiani enkä ole kykeneväinen yksin asuntoa maksamaan. Hän joutuu reissata aika paljon ulkomaillakin ja epäilen joka kerta yksin kotona ollessani että mitä hän siellä tekee, enhän koskaan saisi tietää koska kaverit eivät puutu tällaisiin asioihin. Samaan aikaan toivon, että päivä jolloin hän palaa siirtyisi vielä viikolla eteenpäin ja saisin olla yksin. Purin kihlauksen (minä kosin häntä, typerys kun olin) aiemmin mainitun huoraepisodin jälkeen, ja olen yllättynyt että hän ei ole edes kysynyt mitään tuosta asiasta. Lieneekö hänellä edes mitään tarvetta kihlautua, mennä naimisiin. Minä taas en jaksa polkea elämässäni paikoillaan.
Ymmärrän että arki on arkea joka suhteessa, arki ei minua haittaakaan. Vaan se, että olen katkera pareille joilla on hauskaa yhdessä. Jotka tekevät asioita yhdessä. Jotka nauravat yhdessä!
Kuvittelen vain että minulle on jossain kumppani joka nauraa kanssani...
Miten te olette selvinneet erosta, jäädessänne yksin? Taloudellisesti ja henkisesti? Entä koti? Mitä minä teen? Periaatteeni on ollut, että hällä väliä minusta, minä voin kyllä elää huonommassakin suhteessa vaikka lopun ikääni, vaikka minua kohdeltaisiin kuinka kaltoin en halua erota, mutta tämä henkinen paha olo onkin paljon raskaampi kantaa kuin kuvittelin.
Asia on niin että meistä on 7 vuoden aikana kasvanut täysin vastakohtia. Joskus meitä yhdisti ehkä samantapainen musiikkimaku, ajoittainen huumori, arki yms. Ja se että en ollut koskaan seurustellut ja tämä henkilö oli valmis aloittamaan suhteen kanssani, mikä sopi minulle. Osaltani ei todellakaan ollut kyse rakkauden puhkeamisesta kukkaan, vaan oppimisesta rakastamaan kun arki koitti. Olimme nuoria, minä vasta 18, ehkä liian nuoria. Tuon jälkeen ihminen voi muuttua kovastikin ja näin meille kävi.
Nyt mieheni on kolmekymppinen. Minun maailmankatsomukseni on laajentunut, minusta on tullut suvaitsevainen ja empaattisempi. Hänestä on tullut rasisti, omaan uskoonsa luottava ja jollain tavalla hirveän kyyninen. Humalassa hän vain "hyväntahtoisesti" paapattaa siitä kuinka hän vihaa tätä ja tuota, ja tuo on tuollainen ja tekee asiat väärin ja miksi tämä asia on näin kun sen pitäis olla noin yms., hymy huulilla niin että sen voi lukea monella tavoin, mutta tiedän että hän tarkoittaa jokaista sanaa. Hän vihaa, vihaa ja vihaa. Hänen kaverinsa ehkä komppaavat rinnalla naureskellen ja tästä mieheni saa bensaa liekkeihin. Minä seurailen vierestä joidenkin muiden ihmisten eleitä jotka ovat selvästi loukkaantuneita mieheni puheista ja välillä joudun toppuuttelemaan tai vähän solvaamaan miestäni kaikkien kuullen, jotta näillä loukkaantuneilla olisi joku puolustaja. Miestäni pidetään kuitenkin "kaikkien kaverina" mutta hän on muuttunut niin kovin paljon...ja niin kai minäkin.
En ymmärrä hänen uskontoaan, en hänen poliittisia näkökulmiaan, en hänen ihmisten tuomitsemistaan, en juuri mitään. N. vuosi sitten hän jäi kiinni huorasivustojen selailusta kun minä olin lomalla, ja parin asian summana aloin vahvasti epäillä että mitä hän lienee tekee ollessaan pitämässä hauskaa ulkona. En tiedä onko hän käyttänyt näitä palveluita, kai moni niillä sivuilla käy kiinnostuksestsaa, mutta se yhtälö että meillä ei ole paljon seksiä ja olen matkoilla ja hän käy kaupungin huoravalikoimat läpi sai minut epäilemään, epäilen yhä..
Meillä on ollut ongelmia ja varsinkaan seksi ei oikein luista. Ymmärrän että mies ei voi olla ilman koko elämäänsä, ja meillä onkin seksiä satunnaisesti, mutta minun on nykyään vaikea syttyä henkisesti ja vaikka olen neuvonut että kuvittele minulla olevan muutakin kuin jalkoväli jonne tähtäät, hän kokeilee ehkä jotain muuta sen yhden kerran ja taas seuraavalla kerralla kaikki on samaa kuin ennenkin. Hän ei osaa käsitellä minua enkä minä jaksa enää kädestä pitäen ohjastaa kun hänellä selvästi on tavoitteena vain iso O ja minulla on tavoitteena vain hoitaa tämä pakollisuus pois alta.
Olen listannut ylös huonoja ja hyviä asioita hänestä ja suhteestamme ja miinuslista oli huomattavan pitkä. Suurimpina negatiivisina asioina, että hän ei kykene kokemaan minkäänlaista myötätuntoa, missään asioissa, minun sairaudessani, saavutuksissani, läheisteni onnistumisissa tai menetyksissä. Hän ei puhu, hän ei osaa keskustella arkipäiväisistä asioista. On kai samanlainen kuin isänsä. Kun riitelimme jälleen kerran tästä asiasta, yllätyin suunnattomasti kun hän ruokapöydässä kysyi millainen minun päiväni on ollut. Hän sulkeutuu jos ei saa seksiä vähään aikaan ja tämä työntää minua henkisellä tasolla yhä kauemmas. Olen sanonut asiasta, mikään ei muutu. Hän sanoi että ei tee sitä tarkoituksella.
Joku varmaan kysyy mielessään, eikö tuo ole jo selvä peli, eroa. Mutta en halua loukata häntä, koska hän sanoo olevansa rakastunut, teot vaan eivät puhu sen puolesta. Olemme vasta ostaneet oman asunnon, en halua jättää kotiani enkä ole kykeneväinen yksin asuntoa maksamaan. Hän joutuu reissata aika paljon ulkomaillakin ja epäilen joka kerta yksin kotona ollessani että mitä hän siellä tekee, enhän koskaan saisi tietää koska kaverit eivät puutu tällaisiin asioihin. Samaan aikaan toivon, että päivä jolloin hän palaa siirtyisi vielä viikolla eteenpäin ja saisin olla yksin. Purin kihlauksen (minä kosin häntä, typerys kun olin) aiemmin mainitun huoraepisodin jälkeen, ja olen yllättynyt että hän ei ole edes kysynyt mitään tuosta asiasta. Lieneekö hänellä edes mitään tarvetta kihlautua, mennä naimisiin. Minä taas en jaksa polkea elämässäni paikoillaan.
Ymmärrän että arki on arkea joka suhteessa, arki ei minua haittaakaan. Vaan se, että olen katkera pareille joilla on hauskaa yhdessä. Jotka tekevät asioita yhdessä. Jotka nauravat yhdessä!
Kuvittelen vain että minulle on jossain kumppani joka nauraa kanssani...Miten te olette selvinneet erosta, jäädessänne yksin? Taloudellisesti ja henkisesti? Entä koti? Mitä minä teen? Periaatteeni on ollut, että hällä väliä minusta, minä voin kyllä elää huonommassakin suhteessa vaikka lopun ikääni, vaikka minua kohdeltaisiin kuinka kaltoin en halua erota, mutta tämä henkinen paha olo onkin paljon raskaampi kantaa kuin kuvittelin.
