Mimosa
On niin kurja olo, jonnekin on 'pakko' avautua, joten kirjoitan tänne. Tuo otsikko jo kertoo kaiken.. Istun töissä koneen ääressä ja itken, olo on niin epätoivonen kuin voi vaan olla, oksettaa.
Kulisseja olen saanut pidettyä eron jälkeen pystyssä ja koettanut, että lasten ei tarvitse ainaisesta rahapulasta kärsiä, itse olen sitten kärsinyt muidenkin edestä, urhoollisesti koettanut hymyillä, mutta nyt on voimat loppu.
Tiesin, että tilillä ei ole rahaa ennen perjantaita, jolloin on palkkapäivä (olen siis töissä!) ajattelin, että visalla sinnitellään siihen saakka, vaikka sekin on kohta täynnä, menin nostamaan sileltä rahaa, eipä ollut enää katetta, tässä sitten mietin, että mistä lapsille rahaa ruokaan loppuviikoksi.
Kuukausittaiset tuloni ovat 100 euroa pienemmät kuin pakolliset menot, ei ole enää mitään mistä nipistää pois, sitten on kuukausia jolloin tulee vakuutusmaksut, tv-lupa (ainoa 'ylellisyys' josta en ole vielä ajatellut luopua) lääkekuluja yms. 'ylimääräistä' ja sitten ollaankin miinuksella todella pahasti. Ei ole kuukautta jolloin saisi tasattua taloutta tai jotain, koko ajan vaan tulee enemmän ja enemmän velkaa.
Olen esittänyt laskelmat ulkopuoliselle henkilölle (sossu) josta todettiin, että voi voi, näin on, mutta ei voi mitään.
Ei ole oikein joulumieltä ei, eilenkin lapset innolla juttelivat joulusta ja suunnittelivat sitä, itse juoksin vessaan itkemään. Olen koettanut olla kuormittamatta heitä tällä tilanteella (lapset 16, 15 ja 6) mutta en enää varmaan kauaa jaksa esittää murtumatta heidän edessä.
Eli ei tarvitse olla mikään holtiton taloudenpitäjä tai muuten vaan leväperäinen raha-asioissa tai rappiolla tai jotain, vaan ns. normaali työssä käyvä äiti voi todella olla tiukoilla (tuo on lievä ilmaisu omalla kohdalla) Lapset kysyivät viime viikolla, että ollanko me köyhiä, vastasin, että kyllä me ollaan, he olivat ihan ihmeissään, että eikä olla, meillä on kiva koti, ruokaa joka päivä ja siistejä vaatteita ja äiti käy töissä, ei köyhät käy töissä! Niimpä.
En kaipaa sääliä tällä kirjoituksella tms. Halusin vaan purkaa tuntojani, nämä ovat sellaisia joista en edes viitsi ystäville puhua, aihe sen verran arka asia itselleni, äitini tietää tilanteen ja auttaa jos vaan pystyy, mutta sen verran olen ylpeä, että koskaan en häneltä mitään pyydä.
-Mimmu-
Kulisseja olen saanut pidettyä eron jälkeen pystyssä ja koettanut, että lasten ei tarvitse ainaisesta rahapulasta kärsiä, itse olen sitten kärsinyt muidenkin edestä, urhoollisesti koettanut hymyillä, mutta nyt on voimat loppu.
Tiesin, että tilillä ei ole rahaa ennen perjantaita, jolloin on palkkapäivä (olen siis töissä!) ajattelin, että visalla sinnitellään siihen saakka, vaikka sekin on kohta täynnä, menin nostamaan sileltä rahaa, eipä ollut enää katetta, tässä sitten mietin, että mistä lapsille rahaa ruokaan loppuviikoksi.
Kuukausittaiset tuloni ovat 100 euroa pienemmät kuin pakolliset menot, ei ole enää mitään mistä nipistää pois, sitten on kuukausia jolloin tulee vakuutusmaksut, tv-lupa (ainoa 'ylellisyys' josta en ole vielä ajatellut luopua) lääkekuluja yms. 'ylimääräistä' ja sitten ollaankin miinuksella todella pahasti. Ei ole kuukautta jolloin saisi tasattua taloutta tai jotain, koko ajan vaan tulee enemmän ja enemmän velkaa.
Olen esittänyt laskelmat ulkopuoliselle henkilölle (sossu) josta todettiin, että voi voi, näin on, mutta ei voi mitään.
Ei ole oikein joulumieltä ei, eilenkin lapset innolla juttelivat joulusta ja suunnittelivat sitä, itse juoksin vessaan itkemään. Olen koettanut olla kuormittamatta heitä tällä tilanteella (lapset 16, 15 ja 6) mutta en enää varmaan kauaa jaksa esittää murtumatta heidän edessä.
Eli ei tarvitse olla mikään holtiton taloudenpitäjä tai muuten vaan leväperäinen raha-asioissa tai rappiolla tai jotain, vaan ns. normaali työssä käyvä äiti voi todella olla tiukoilla (tuo on lievä ilmaisu omalla kohdalla) Lapset kysyivät viime viikolla, että ollanko me köyhiä, vastasin, että kyllä me ollaan, he olivat ihan ihmeissään, että eikä olla, meillä on kiva koti, ruokaa joka päivä ja siistejä vaatteita ja äiti käy töissä, ei köyhät käy töissä! Niimpä.
En kaipaa sääliä tällä kirjoituksella tms. Halusin vaan purkaa tuntojani, nämä ovat sellaisia joista en edes viitsi ystäville puhua, aihe sen verran arka asia itselleni, äitini tietää tilanteen ja auttaa jos vaan pystyy, mutta sen verran olen ylpeä, että koskaan en häneltä mitään pyydä.
-Mimmu-