Psyykkisesti?

Hei vaan kaikki saman murheen kokeneet. Minulla on nyt keskenmenosta pipian kolme viikkoa aikaa ja henkisesti olen vieläkin aivan hajalla. Raskaus ennätti vain viikoille11, km. alkoi spontaanisti, loput tyhjennettiin lääkkeellisesti. Oli aika raju kokemus kaiken kaikkiaan ja vuoto oli niin kovaa, että menin myös fyysisesti huonoon kuntoon. No,nyt on jo anemia hieman hellittänyt, mutta henkisesti on tosi vaikeaa. Olen saanut jopa paniikkikohtauksia. Lapset kärsivät, kun äiti on koko ajan peloissaan ja ahdistunut. Mies ei jaksa ymmärtää. Kävin juttelemassa psykiatrian sairaanhoitajan kanssa ja minulle tarjottiin heti pillereitä mukaan. Onko nyt mitään järkeä lähteä tässä vaiheessa lääkkeitä syömään...kai asia pitäis käsitellä. Tunsin itseni epänormaaliksi, kun oireilen nyt näin...niinkö se on...asia olisi pitänyt unohtaa viikossa parissa. Minulla tietysti pahaa mieltä lisää se, että tämä oli meidän viimeinen yritys saada vauva. Mies ei halua ja ikääkin meillä on jo niin paljon, ettei ole järkeä...
Voi, olisi rauhoittavaa saada kommentteja, miten itse kukin on jaksanut henkisesti keskenmenon jälkeen.
Ja niin, toki tiedän, että elämässä on paljon surullisempiakin asioita...mutta paha olo ei vain hellitä

 

miksi ihmeessä ei saisi surra niin kauan kuin surettaa? \|O Keskenmenon suremiset tunnutaan kuittaavan sillä, että no sehän on niin yleistä. :kieh:
Meillä lapsi oli valtavan toivottu jo parivuotta yritetty tehdä, niin olen ajatellut, että itken vaikka joka päivänä seuraavan vuoden ajan, niin kauan, että kyyneleet loppuu. Faktahan se on, että kaipuu ja suru ei koskaan mene pois, mutta ajan kanssa ne haalistuvat ja tulee muita juttuja, jotka vievät tunteet pois surusta. Ja niin pikkuhiljaa suru jää taakse. Mutta siellä se on ja pysyy. Ja se täytyy vain hyväksyä. Ja jokaiselle se vie juuri sen OMAN ajan, että hyväksyy.

Voimia sinulle :hug:

 

Hei!

Itse saman kokeneena ja viikolla 12, voin kertoa vain, että sure rauhassa. Ei ole olemassa mitään tarkkaa aikaa, milloin sureminen pitää lopettaa, tai että se loppuu itsestään. Minulla oli keskenmeno 8/06 ja surin kovasti siihen asti kun "laskettu aika" olisi ollut helmikuussa. Silloin tilasin sen uuden keskenmenosta kertovan kirjan Syntymätön, jossa kuvataan näitä tuntoja niin naisen kuin miehenkin näkökulmasta. Sain siitä lohdutusta, että on ihan "normaalia" surra keskenmenoa vaikka vuodenkin ajan, kunhan sitten jossain vaiheessa pääsee "jaloilleen" ja asia ei haittaa jokapäiväistä eloa enää, vaikka itku tuleekin silmään edelleen, jos asiaa ajattelee. Jokaisella se aika on oman mittaisensa. Toiset ei sure ollenkaan, vaan suuntaavat eteenpäin, ja sekin on ihan ok.

Sinulla on niin lyhyt aika, että suru pitääkin/kannattaakin surra, ja ettei yritä olla liian reipas. Sekään ei ole hyväksi, sillä surematon suru saattaa tulla moninkertaisena jossain uudessa elämäntilanteessa myöhemmin eteen. Minulle meinasi käydä niin, että alussa muutaman kuukauden yritin olla liiankin "reipas" (vaikka itkinkin salaa joka päivä jne.) ja sitten tämä helmikuu oli todella raskas ja kävin ihan pohjalla surun kanssa. Nyt jo helpottaa, mutta minulla siis meni näinmonta kuukautta. Ja vieläkin aihe on arka ja sen suhteen olen vereslihalla varmasti ikuisesti.

Minulla olisi ollut 1. lapsi ja ikää jo 38, ja lisäksi lääkärit eivät antaneet mitään toiveita uudesta mahdollisuudesta. Ei ole minkäänlaista eloa ollut munasarjoissa sen km:n jälkeen..ja sitäkin ennen vain kerran pari vuodessa.
Mutta siitä huolimatta elämä jatkuu ja niin kliseistä kuin se onkin, niin sure rauhassa, koita löytää joitain mukavia asioita, joilla itseä hemmotella ja ennen kaikkea kerro rehellisesti perheellesi/miehellesi, että sinulla on nyt tosi vaikeaa ja surua surtavana. Uskon, että sinäkin suret sitä, että tietty aika on osaltasi ohi, että enää ei ole lapsia tulossa, joten suru on ehkä vielä suurempi osallasi(jos sitä nyt voi eritellä, jokaisen suru on tietty omanlaisensa) kuin sellaisilla, joilla ikää ei ole niin paljon ja on teoreettinen mahdollisuus tulla raskaaksi. Ja jos tuntuu ylivoimaiselta, hae apua ammattiauttajalta, itse en hakenut, mutta olisi ollut varmaan ihan tarpeellista..


Toivon jaksamista Sinulle ja hyvää kevään jatkoa kaikesta huolimatta!

 

Kiitos kauniista vastauksistanne. Ihana saada tukea. Tuli melkein kyynel silmään ja sitten päälle kiukku siitä, miten omat rakkaat läheiset voivatkin olla törppöjä.
Luojan kiitos, minut tämä palsta on pitänyt kasassa km. aikaan ja jälkeen...
Kaikille voimia kovasti...
Kiitos

 

Kauniisti kirjoitettuja vastauksia. Mahdatteko täällä vielä liikkua, tekstit maaliskuun puolivälistä...

Minulla todettiin hiljattain tuulimunaraskaus. Ikää on, mutta yritin olla luottavainen. Meillä kyllä jatketaan vauvan yrittämistä tuulimunasta huolimatta. Onko muita iäkkäämpiä, jotka aikovat vielä yritää?

 

Hei!
Minä olen 38.v ja sain keskenmenon tammikuun 5.pvä, 11 raskaus viikolla. Tuntui että siihen paikkaan kaatui minun maailmani... Ennestään minulla ei ole lapsia.
Kerronpa vähän taustaa...
Olin 15 vanha kun silloiselta poikaystävältäni sain klamydian. Sitä en tiedä kauan se oli jo kehossani muhinut kunnes rupesi oireet tulemaan. No sain siihen lääkityksen ja siinä uskossa että se on poissa ja kaikki taas hyvin...
Erosin poikaystävästäni ja vuodet vierivät...Tapasin miehen ja olimme yhdessä 7. vuotta ja viimeisen vuoden oltiin ilman ehkäisyä, lasta ei kuulunut . Sinänsä hyvä näin jälkeen päin ajatellen, mies osoittautui loppujen lopuksi aivan skitsoksi. Jossain vaiheessa takaraivossa painoi ajatus että onkohan jotain vikaa kun ei raskaaksi tule, no se ajatus unohtui kun erosimme.
Niin taas vuodet vierivät kunnes tapasin nykyisen mieheni ollessani 35.v. Tunsin heti että tässä mies jonka kanssa haluan lapsen. Olimme heti alusta lähtien ilman ehkäisyä ja vauvaa ei vaan alkanut kuulua. Lähdettiin vuoden yrityksen jälkeen asiaa tutkimaan...
Miehessä ei ollut mitään vikaa ja minustahan se sit löytyi.
Tämä nuoruuden aikainen klamydia oli ehtinyt vahingoittaa paikkoja niin että munajohtimet olivat aivan toimintakyvyttömät. Ei muuta kuin leikkaus jonolle ja munanjohtimet leikattiin sit pois keväällä -06. Siitä sit aloitettiin ivf rumba. Eka ivf tehtiin -06 syksyllä ja se tuotti tuloksen. Olin aivan onnesta sekaisin. Sitä onnea vaan suotiin meille hetken, viikolla 11 sain keskenmenon.
Olimme menossa niskapoimu-ultraan onnellisin ja jännittynein mielin...Kaiken piti olla ok. Se oli kauhea järkytys kun tajusin että jotain on vialla, lääkäri ehti ja ehti että löytäisi sydämmen sykkeet, kunnes isku tuli vasten kasvoja,sikiö oli kuollut. Se oli aivan selittämätön tuska mikä valtasi minut.Tuntui että siitä ei selviäisi koskaan, meni viikot vain itkiessä ja mieli maassa. Ei siitä vieläkään ole täysin toipunut, koko ajan käy mielessä ajatus että kuinkahan iso masu olisi nyt ja laskee viikkoja mitkä olisi menossa ja että heinäkuussa lähestyis laskettuaika...
Tähän päivään...aloitimme nyt toisen ivf:n ja toivo elää taas, toisaalta myös hyvin epävarma olo päällä. Sumuttelut on ohi ja piikittelyt päällä, tiistaina ultra jossa näkee miten on muniksia kehittynyt ja punktio ja siirto pitäisi tehdä saman viikon aikana jos kaikki on vaan hyvin.
Olen tosiaan jo näin iäkäs että aikaa ei ole enää paljon, lapsen saamisen kannalta ajatellen. Ja mitään muuta en niin paljon elämältä toivo kun että joku päivä sen oman ihanan tuhisevan pienen käärön saisin käsivarsilleni.

Voimia kaikille keskenmenon saaneille!

 

Ihania,toivoa antavia ja myöskin surullisia kertomuksia.Etenkin tuo viimeisin missä ivf-raskaus mennyt kesken suretti..sylikaupalle teille kaikille haleja,jaksamista ja onnea matkaan :hug: !

 

Totta kai saa surra tasan niin kauan kun surettaa! Suruaika on varmasti yksilöllinen, joillakin se vain kestää pidempään kuin toisilla.

Mulla ikää 35 v, ensimmäinen raskaus osoittautui tuulimunaksi ja kaavittiin viikko sitten. Mieli on maassa edelleen, mutta tarkoitus on jatkaa yrittämistä heti kun ekat kuukautiset on tulleet.

Kaikesta huolimatta aurinkoista kevättä kaikille ja paljon tsemppiä uusiin yrityksiin!