Pitkässä suhteessa olevat: miltä tuntuu rakkaus puolisoon?

Paranee kuin viini vanhetessaan, sitä voi luottaa toiseen niin hyvässä kuin pahassakin

 

[QUOTE="a.p";24657751]Kun alkuhuuma on väistynyt ja arki tullut suhteeseen, miten kuvailisitte, miltä tuntuu rakkaus omaan puolisoon?[/QUOTE]

Se historia jotenkin yhdistää, vahvistaa ja antaa paljon anteeksi. Siitä on tietoinen. Riidat ovat nykyään erilaisia myös kun toisen jo tuntee hyvin.

Miltä rakkaus tuntuu? Siinä on edelleen vuoristoratamaista vaihtelua, joskus TUNTUU, toisinaan tuntuu ja sitten TUNTUU ja sitten taas TUNTUU...

Parasta kuitenkin on se, että on paljon yhteistä historiaa, joka on piirtynyt syvälle sieluun.

 

Miltä tuntuu rakkaus nyt? En osaa sitä ehkä sanoiksi pukea. Rakkaus ja tunteet toista
kohtaan ovat muuttaneet muotoaan monta kertaa tässä matkan varrella, näiden yli 16
vuoden aikana. Niinkuin suhteemme ylipäänsä ja me kumpikin ihmisinä, sillä emme me
aivan samanlaisia ole kuin tavatessamme.
Olemme kulkeneet yhteistä tietä väliin hyvin lähekkäin, kovin tiivisti toisiimme takertu
neina, olemme kulkeneet yhteistä tietä myös loitompana toisistamme, kävellen eri
tien vastakkaisilla puolilla, joskus askel on tiellä ollut raskas ja halu kääntyä tieltä pois
on ollut vahva, koska tie on näyttänyt tylsältä tai turhalta.
Emme ole aina kulkeneet samaa tahtia, toinen ehkä edellä ja toinen perässä.
Suhteessa on ollut omat kriisivaiheensa sekä yhteisesti, että meillä erikseen omine
kriiseinemme. Mutta olemme kuitenkin yhä yhteisellä matkalla.
Olemme kasvaneet yhteen ja silti erillemme, siten että olemme tässä kumppaneina,
minuna ja hänenä ja meillä on yhteinen taival ja kuitenkin molemilla on tilaa taivaltaa.

 

Mun mies saa edelleen mun jalat tärisemään ja sydämen pamppailemaan, yhdessä oltu 14v.
Mietin juuri yksi päivä miten voikin asiat olla näin ihanasti.

Hirmu luottamus toiseen, syvä kiintymys ja rakkaus, uskollisuus. Siinä ne peruspilarit.

 

Meillä rakkaus näkyy arjessa pieninä eleinä, joilla otetaan toinen huomioon. Annamme toisillemme tilaa olla myös yksilöinä ja harrastaa omia juttujaan, ei ole enää tarvetta roikkua toisessa kiinni jatkuvasti. Ei ole mitään sydämentykytyksiä kun mies tulee töistä, enkä ikävöi itseäni kuoliaaksi kun toinen on vaikkapa työmatkalla pari päivää. Osaan jo nauttia "omasta ajastanikin". Kuitenkin yhdessä on hyvä ja helppo olla, illalla sohvalla telkan katselu kahdestaan vierekkäin on nautinto kiireisen arjen lomassa. Ei sen parisuhdeajan aina tarvitse olla kylpyläreissuja tai ravintolaillallisia, joskus kuitenkin. Ei myöskään ole tarvetta todistella jatkuvasti muille kuinka onnellisia olemme, me tiedämme itse onnemme määrän, vaikkemme joka käänteessä pussaile ja halaile. Tai kyllä, pussaillaan, mutta ihan kotosalla, selviämme jo kahvittelureissusta tai kaupassa käynnistä ilman jatkuvaa halailua.

Yhteiset arvot ovat tärkeitä, ne on ollut alusta saakka, vaikka muuten ollaan ihmisinä jo paljon muututtu ja kasvettu. Seksi on pysynyt jatkuvasti erinomaisena, vaikkei ehkä ihan niin kiihkeää ja spontaania olekaan kuin aluksi... Yhdessä ollaan oltu 10 vuotta ja lapsia yksi.

 

Se tuntuu 22 vuoden ja 20 avioliittovuoden jälkeen jakamiselta ja sitoutumiselta.

Joinakin päivinä rakkaus puolisoon = sietää hänen hammasharjansa samalla hyllyllä.
Joinakin päivinä ei meinaa ymmärtää, että on voinut saada osakseen onnen elää ja vanheta kaiken maailman menon seassa yhdessä ihmisen kanssa, johon yhä uudelleen ja uudelleen rakastuu.

Hyvin paljon se myös tuntuu, eikä edes tunnu vaan ON tahtomista. Tahdonko minä tänäänkin käyttäytyä sillä tavalla, että tuo mies jaksaa jakaa tämän elämän kanssani? Sen kysymyksen kanssa on usein kasvokkain.

 

Miltä se tuntuu? Lämpimältä, turvalliselta, välillä kuohuvalta virralta joka heittelee päin kallioita, välillä seesteiseltä ja rauhalliselta purolta joka vie vakaasti ja tasaisesti eteenpäin kuin kaarnalaivaa keinutellen.

Rakkaus, luottamus, toisen tunteminen, halu olla yhdessä ja selvittää kaikki ongelmat, halu rakentaa tulevaisuutta yhdessä, toisen tukeminen missä tahansa tilanteessa, halu, himo... Kaikkea löytyy ja on niin hyvä olla kun toisen tuntee ja itse voi olla puhtaasti oma itsensä, ei ole mitään mitä toinen ei olisi nähnyt.

Yhdessä on koettu kriisit ja onnet, läheisten menetyksiä ja lasten syntymät, hitsauduttu yhteen. Kiitollinen saa olla. Vuosikymmen takana ja monta toivottavasti edessä :heart:

 

Turvalliselta <3

13v yhdessä <3 <3

 

22 vuotta yhdessä. Alkuaikojen huuma on siis häipynyt jo ajat sitten... rakastan miestäni kuin rakasta rakasta ystävää. Ja kyllä hekuman hetkiä on,mutta tämä rakkaus on sellaista ikuista hiljaa kytevää rakkautta.

Oih.. ja tahtoisi niin vielä liekehtiä niissä rakkauden huuman pyörteissä...

 

Lämpimältä. Kunnioitus toista kohtaan on kasvanut suureksi. Pystymme puhumaan kaikesta, on ikävä jos emme näe. On halua olla puolisolle kiva ja viettää aikaa yhdessä. Nauramme paljon yhdessä. Jos välillä ei jaksa olla niin ihana, niin sen voi korvata jälkeenpäin ja kertoa ja teoilla osoittaa, että toinen on kuitenkin tärkeä. Joka päivä olen iloinen, että saan olla juuri hänen kanssaan, oikea ihminen mulle. 9,5 vuoden jälkeen tämmöiset tunnelmat.

 

Ihania juttuja tässä ketjussa. :heart:

 

Mun mies saa edelleen mun jalat tärisemään ja sydämen pamppailemaan, yhdessä oltu 14v.
Mietin juuri yksi päivä miten voikin asiat olla näin ihanasti.

Hirmu luottamus toiseen, syvä kiintymys ja rakkaus, uskollisuus. Siinä ne peruspilarit.

Peesi. =)

Tietty se arki on välillä tappavaa, kun lasten kanssa sais hoitaa sata asiaa päivässä ja se sadasyksi jaa just hoitamatta...

 

Turvalliselta, yhdellä sanalla sanoen.
Sitä vaan tietää, että on se toinen siinä vielä huomennakin, vaikka mulla tänään on paha päivä.
Tai että vaikka sillä toisella ois se paha päivä, niin se ihminen ei siitä katoa - ei, vaikka ovet vaan paukkuis, kun sitä ryysää "happihyppelylle" pihamaalle.

 

Se historia jotenkin yhdistää, vahvistaa ja antaa paljon anteeksi. Siitä on tietoinen. Riidat ovat nykyään erilaisia myös kun toisen jo tuntee hyvin.

Miltä rakkaus tuntuu? Siinä on edelleen vuoristoratamaista vaihtelua, joskus TUNTUU, toisinaan tuntuu ja sitten TUNTUU ja sitten taas TUNTUU...

Parasta kuitenkin on se, että on paljon yhteistä historiaa, joka on piirtynyt syvälle sieluun.

Täälläkin on vuoristorataa kestänyt jo liki 20v eli tuntuu, tuntuu........

 

Mikä rakkaus?!?!!? jotain syötävää?

 

Siltä, että hän on minulle se ainoa oikea. En voisi kuvitella koskaan eläväni kenenkään muun miehen kanssa. Elämäni yksi onnellisimmista hetkistä oli, kun päätimme mennä naimisiin 7,5 vuotta sitten. Rakastan miestäni hurjasti ja tiedän, että hänkin rakastaa minua yhä. Rakkautemme syttyi 24 vuotta sitten.

 

Mie rakastan ja rakastun joka päivä uudestaan miun mieheen.
Mies on miulle kumppani, ystävä ja rakastaja, ihminen johon luotan joka asiassa. Tuki ja turva, uskollisuus.
Ystävyys, luottamus, kunnioitus ja intohimo, ihana,tuhma yhteinen huumorintaju,
mies saa aina nauramaan.

Rakkaus sekä miun ja miehen silmissä, eleissä, pikku kosketuksissa,halauksissa
ja pusuissa.
Yhteinen intohimo, seksuaalinen halu ja side toisiimme, jota ei ole toisten kanssa ollut.

Yhteiset unelmat ja haaveet.
Se kuinka tunnen joka päivä rakkautta tuohon mieheen kun katson häntä.
6vuotta naimisissa ja yhteensä yhessä 8 vuotta.

Ihan samat sanat, mutta yhdessä 15v.

 

Se on arjen jakamista, luottamusta, ystävyyttä, yhteinen päämäärä. Lisäksi mulle on tosi tärkeää, että se alkuhuuma on ollut, koska se ainakin itselle antaa voimia silloin, kun elämä on liian arkista. Tietää, että se hyvä vaihe tulee taas

miksi ihmeen yhteinen päämäärä? olla kuolemaan asti yhdessä..??

 

Ihanalta, sopivalta, tutulta ja turvalliselta.
Sopivan arkiselta, sopivan kiihkeältä.
On helppo ja hyvä olla.
Väliin räiskyy, paukkuu ja liitokset rutisee,
kunnes saamme taas huomata, että tämä on hitsin hyvä juuri näin.

:heart:

Yhteisiä vuosia 12.

 

Olen 20 v nainen ja seurustellut poikaystäväni kanssa 3 vuotta. Muutimme yhteen vuoden vaihteessa eli 3-4 kuukautta sitten. Olen alkanut olemaan lähipäivinä erittäin surullinen ja masentunut, koska tuntuu ettei poikaystäväni panosta minun kanssa olemiseen lainkaan, no okei eilen käytiin syömässä kebabit mut vaan siks kun hänellä itsellään oli kiljuva nälkä. Vuosipäiväkin tuli 23 päivä tätä kuuta ja hän lupasi viedä minut syömään thaimaalaiseen, mutta eipä vienytkään koska laittoi sen hajonneen auton piikkiin. Hän sitten kysyi että kelpaako tuo kebabbi ravintola thaimaalaisen rinnalle, mitäs minä siihen sanomaan kun rahat on molemmilla tiukilla. Olen itse opiskelija ja hän työtön ( joskus tekee ns. piilotöitä). Mitä teen!? Olen parkunut jo pari päivää sitten hänelle kun ei olla enää niinkuin ennen, yhdessä....

 

Tohon vielä lisään että poikaystäväni menee aina kaverilleensa ( tuntuu että karkuun minua) silloin kun pääsen koulusta... joka ikinen päivä. Hän on vähän huonbo keksimään yhteistä aikaa ja sitten kun itse ehdotan jotain mukavaa ajan vietettä niin hän ei joko jaksa tai ei kiinnosta TAI ei ole rahaa...

 

Ala elään omaa elämääsi. Ei tuohon suhteeseen kannata jäädä.

 

Se on sellaista hetkittäistä, esim. kun mies tulee töistä kotiin, se hetki sekä sitten silloin, kun vain löhötään sohvassa: ihmeen autuas olo, huolet unohtuu.

 

Sillonkin kun toinen v*tuttaa niin että pää räjähtää, tajuan silti, että rakastan tuota laiskimusta. Paljon.

Bonuksena se, että vähintään kerran viikossa katson miestä ja ajattelen: Miten hitossa olen saanut napattua tuommoisen hottiksen.

Yhdessä kohta 10 v.

 

Ihanalta. Hymyilyttää ja tulee lämmin olo rintaan kun häntä ajattelee tai hänestä puhuu. Kuuden vuoden jälkeen ollaan yhtä hassuja kuin alussa, huumorintaju on niin yhteinen ja meidän arki on sitä että tilaisuuden tullen täytyy kesken työpäivänkin treffata. Hän on paras ja rakkain ystäväni ja puolisoni jonka kanssa jaan elämäni ja kasvatamme lapsemme. Sanoisinko että on hykerryttävä tunne miettiä suhdetta, tuntuu ettei se alkuajan ihastuminen, rakastuminen ja huuma ole kadonnut tai muuttunut, sen olotilan päälle on vain rakentunut paljon uutta