28, melkein 29 vuotta, 20 naimisissa. 3 lasta. Ollaan seurusteltu siitä asti kun minä olin 14, mies 16 joten eipä tässä oikein osaa kuvitella elämää ilman toista. Ollaan siis kasvettu yhdessä aikuisiksi.
Elämään on mahtunut monenmoista, on suurta surua, mieletöntä iloa. On pientä kinaa ja kriisejä jolloin on jo matkalaukkuja pakattu. On taloudellisesti vaikeita aikoja, on hullut ruuhkavuodet lasten päiväkotien, koulujen ja harrastusten kanssa. Oli tilanne mikä tahansa, olen voinut aina luottaa siihen että tuo mies seisoo rinnallani tämänkin vastoinkäymisen läpi. Joissain asioissa meillä on ollut tietyt päämäärät ja ollaan taisteltu tiukasti toteuttaaksemme haaveemme.
Nykyään elämä on varsin helppoa, lapset on isoja mutta kovin läheisiä ja käyvät usein kotona. Ainakin soittelevat päivittäin. Nuorin asuu enää kotona. Taloudellinen puoli on kunnossa ja omaisuutta sen verran, että pystyy vaikkapa lähtemään ex tempore matkalle. Kummallakin on omat harrastukset ja kaverit, mutta paljon viihdytään yhdessäkin. Seksi toimii eikä missään tapauksessa ole kaavoihin kangistunutta. Ihan normitilanne: "mun pitää olla vartin päästä hakemassa lapsi treeneistä mut miten ois pikaiset".