Olen silloin tällöin käynyt täällä ja surukseni sekä toisaalta iloksenikin huomannut, että niin moni muukin yrittää jaksaa kuukaudesta toiseen tämän saman asian kanssa. Monen teidän kirjoitukset ovat kuin omia tunteita peilaisi peilistä, mutta toisaalta jokainen kohtaa asian tavallaan. Minun tapani taitaa olla taas vaihteeksi vain itkeminen.
Olemme yrittäneet nyt 2 vuotta ja 4kk, eikä mitään kuulu eikä näy. Tutkimukset jäi aikoinaan keskeneräisiksi, sillä lähin klinikka n. 150 km päässä eikä näytteiden vienti ihan noin vain onnistunut. Toisaalta en tiedä haluaisinko tietääkään kummassa vika on sillä se ei muuta asiaa mihinkään.
Yhteisellä päätöksellä luomusti edetään, sillä jaksamisen kanssa on muutenkin ongelmia enkä halua itsestäni hormonihirviötä... nyt jo rajut mielialavaihtelut. Alan olla jo vihainen itselleni koska tiedostan täysin äksyilyni miehelleni, enkä saa itkemistä loppumaan vaikka tiedän, ettei se todellakaan auta asiaa.
Pahinta on ettei asiaan saa mielestä yrittämälläkään ja jos saisikin niin kyllä joku siitä muistuttaa. Välillä tekisi mieli huitaista sukulaisia ja tuttavia jotka toteavat että
kyllä sitä olisi aika jo niitä lapsia hankkia
Joskus tuntuu, ettei jaksa edes iloita toisten onnesta ja perheen lisäyksestä... sitä vain käpertyy omaan pieneen tyhjiöön kaiken synkkyyden keskelle.
Mutta niin kuin on huonoja päiviä, niin on myös hyviäkin ja nyt tuntuu helpommalta tietää etten ole asian kanssa yksin