Heippa taas täältä varhaisesta aamuvuorosta. Aamukolmesta asti olen paiskinut kovasti töitä ja nyt voi hetken levähtää.
Mulla oli neuvola perjantaina, kaikki oli hyvin. Vauva liikkui niin paljon, ettei saatu kunnolla kuunneltua sydänääniä. Lopetettiin metsästäminen kun mukana ollut esikoinen meinasi hermostua. Sen verran pieni antoi kuunnella, että vahvat, aika nopeat äänet kuului, "tyttösykkeet".
Perjantain jälkeen on sitten ollut vähän huono olo jostain syystä. On
supistellut tosi paljon ja koko ajan enemmän, kipeästi. Ensin ajattelin että onpa kipeät ilmavaivat
, mutta kyllä se viimeistään viime yönä oli tunnustettava että supistuksia ne ovat. Näin aikaisilla viikoilla. Esikoisesta ei ollut yhtään kipeää supistusta ennen synnytystä eikä kivuttomiakaan ennen kuin vikoilla viikoilla. Onkohan tämä nyt ihan asiallista? Viime yönäkin heräsin puoli yhden aikaan kun sattui niin kovin (ei tämä mitään synnytyssupistusta kuitenkaan ole, ei lähellekään) ja valvoin kipuillen siihen asti, kun piti lähteä töihin. Pitää vissiin soittaa neuvolaan ja kysellä onko tämä normaalia, kunhan kello tulee riittävän paljon.
Meillä oli viimeksi
perhehuonetoiveita, mutta ei päästy kun lapsi menikin teholle. Tällä kertaa haluaisin olla uuden tulokkaan kanssa kaksin ja hetken keskittyä hyvällä omalla tunnolla luomaan suhdetta häneen ja imetyksen alkamiseen ym. Ilman että täytyy koko ajan ottaa myös mies ja esikoinen huomioon. Huomaa, että musta on viime aikoina tuntunut, että kaikki haluaa musta koko ajan jotain enkä oikein riitä kaikkeen...
Sairaalassa kävi esikoista katsomassa lähin suku, siis meidän sisarukset lapsineen ja vanhemmat - joita näitäkin riittää paljon. Muita pyydettiin tulemaan sitten kotiin käymään kunhan oltiin ensin kotiuduttu. Itse en olisi halunnut kaikkia niitäkään ihmisiä sairaalaan ravaamaan joita siellä kävi, olisin halunnut olla rauhassa kun tilanne oli välillä kriittinenkin. Kotiin sen sijaan oli ihanaa saada vieraita, sitten kun sinne asti päästiin.
Kotitöihin mies osallistuu ihan yhtä vähän kuin minäkin
. Meillä on usein sotkuista, koska molemmat vihaavat siivoamista. Minä laitan kaikki ruuat aamupuuroa lukuunottamatta, lähinnä siksi että ruuanlaitto on minusta (yleensä) mukavaa.
Mitään ei kylläkään koskaan siivouksen ja pyykkäämisen suhteen tapahtuisi, jos minä en organisoisi. Lasta mies hoitaa tasapuolisesti, vastuullisesti ja oma-aloitteisesti, mutta muu huusholli on minun "työnjohdon" alaisena, eli minä pyydän ja mies tekee. Se ärsyttää vuosi vuodelta enemmän ja enemmän, minusta mieskin voisi ottaa vastuuta näistä asioista kun koti on yhteinen. Nyttemmin olen jättänyt joitakin kotitöiden osa-alueita, joissa mies ON joskus aktiivinenkin, ihan hänen kontolleen vaikka ennen otin niistäkin vastuuta. Käytännössä "miestenhommat" on nykyään miehen vastuulla, ja hän saa pyytää jos toivoo että minä teen jotain autoille tai talotekniikalle tms.
Tämä on mennyt ihan eri lailla kuin haluaisin, toivoisin että kaikki hommat olisi yhteisiä. Minusta on epäreilua, että tylsät "naistenhommat" on minun vastuullani ja mies on ominut hauskemmat jutut, mutta en jaksa tapella jatkuvasti samoista asioista. Mies on myös paapovan äidin lapsi eikä kerta kaikkiaan opi oma-aloitteiseksi näissä jutuissa. Olkoon sitten näin, eipähän sentään purnaa mun "työnjohtoani" vastaan vaan aina tekee kun pyydetään.
Samanlaista oli silloinkin, kun mies olikotona 7kk ajan lapsen kanssa ja minä töissä, minun piti silloinkin organisoida kodinhoito tyyliin että voisitko pestä tänään pari koneellista pyykkiä ja käydä kaupasta nämä asiat ja jos ehdit niin imuroisitko myös? Vaikka oltiin sovittu ihan selkeästi, että
se joka on kotona, hoitaa suurimmaksi osaksi kotihommat, mitään ei tapahtunut jos en pyytänyt. No, toimi se silläkin tavalla. Ja onneksi mies tosiaan hoitaa lasta vastuullisesti ja ilman "organisointia". En minä halua olla mikään perheen pomo vaan tasa-arvoinen kumppani ja puoliso, ja siksi tämä aina välillä ärsyttää suunnattomasti. :headwall:
Joo... Tulipa negatiivis-sävyistä tekstiä. Johtuu tästä kurjasta olosta. Pitäisi lopettaa nämä aamuvuorot, mutta tulee huono omatunto kun tiedän työkavereiden joutuvan pahaan pulaan sitten kun minä en enää tee näitä, koska meitä aamun tekijöitä on liian vähän. Pitäisi vaan ajatella, että se ei ole minun ongelmani vaan pomon, jolla on ollut hyvää aikaa rekrytoida mun tilalleni joku, ja joka ei ole silti tehnyt mitään asian eteen. Ja että mun taytyy ajatella pikkuista, jolle nämä ei selvästi enää ole hyväksi. Tai en minä tiedä onko sillä mitään väliä olenko töissä vai en, viikonloppunakin olin ihan levossa kun esikoisellakin oli paljon leikittäjiä eikä minun paljoa tarvinnut sohvalta nousta, ja silti supistelee vaan.
No, nyt jatkan hommia.
Naru ja pieni rv 18+3