Moips,
Saisikos tänne tulla? Näin ei varmaan saisi sanoa, mutta ärsyttää tuolla kuukausiketjussa esikoisen odottajien jutut, vaikka itse olin varmaan ihan samanlainen hermokimppu aikoinaan. Täällä tuntuu olevan vähän omanlaisempi meininki.
Meille tulee kesäkuussa 2007 syntyneelle ihanalle pojalle pikkusisarus lasketun ajan mukaan 27.2.2009. Nyt mennään siis viikolla 14 tasan.
Olemme vasta muuttaneet Helsingistä lähikuntaan ja totuttelemme uusiin systeemeihin, mm. vähän erilaiseen neuvolajärjestelmään ja muuhun. Viimeksi eilen kävin neuvolalääkärissä ihmetellen niin erilaista meininkiä. Meillä oli ihan superihana tuplajättipottimahtava neuvolantäti ja omalääkäri edellisessä asuinpaikassa - varmaankin mikä tahansa olisi pettymys sen jälkeen - mutta kyllä on vähän orpo olo eilisen käynnin jälkeen. Jotenkin oli fiilis kuin liukuhihnalla siellä lääkärissä. Esikoinen oli mukana, mutta en ollut tajunnut ottaa mitään leluja hänelle mukaan kun edellisessä paikassa niitä oli vaikka kuinka neuvolassa, ja eihän hän sitten viihtynyt. Itki vain niin ettei lääkäri kuullut sydänääniä (lääkärikin tuntui pelottavan lasta vaikka on tottunut ravaamaan lääkäreillä omien juttujensa takia). Lapsille ei ollut mitään katseltavaa tai leluja, ja lääkäritäti oli hurjan kylmäkiskoinen - ja tosi kovakourainen, eipä ole ikinä ennen sisätutkimus sattunut mutta nyt kyllä sattui.
Kaikki oli kuitenkin hyvin, paino oli pudonnut niinkuin viime raskaudessakin alkuvaiheessa - kyllä se siitä vielä ehtii nousemaankin... Sydänäänet, kun ne vihdoin kuultiin pojan rauhoituttua, oli vahvat ja meni jossain 160 tienoilla. Tosi vauhdikkaat minusta, esikoisella oli muistaakseni 140 pintaan. Vai olikohan se sitten hidasta?
On nämä raskaudet vaan tosi erilaisia. Esikoisesta voin ihan loistavasti ehkä parin viikon pahoinvointia lukuunottamatta alusta loppuun, mutta nyt on väsyttänyt ja ällöttänyt 3 kuukautta. Vasta pari viimeistä viikkoa on tuntunut ihan hyvältä. Maha on nyt jo iso, esikoisesta se pullahti vasta vikassa kolmanneksessa. Mutta toisaalta hermoilen paljon vähemmän erilaisista jomotuksista ja kolotuksista, ei ole aikaa ja toisaalta tietää, että ne vähän kuuluu asiaankin. Viime raskaudessa olin hurjan innoissani koko ajan uudesta elämästä, tässä alan vasta nyt jotenkin tajuta että sieltä sitä ihan oikeasti ollaan tulossa. Pieni on toivottu ja tervetullut, mutta vähän hätäinen, tai siis vähän jännittää lasten ikäeron pienuus (1v8kk) ja se miten meidän parisuhde kestää kahden niin pienen lapsen kanssa, kun nytkin ajan puute ja muut tavalliset ikävyydet kiristävät välillä tilannetta turhaan. En tiedä osaisinko vieläkään iloita uudesta masuasukista, jos ei nyt jo tuntuisi liikkeitä. Se saa aina hymyn nousemaan kasvoille, kun pieni venyttelee vatsassa. Esikoisen tunsin vasta paljon myöhemmin, ja senkin tunsi ensin mies vatsan päältä tunnustellessaan. Minusta ne olivat kaasuvaivoja, mutta mies oli ihan varma että vauva se siellä potkii - ja myöhemmin tajusin, että oikeassahan hän oli.
Mitähän osaisin kertoa meistä... Meillä mies on ollut viimeiset 7 kuukautta pojan kanssa kotona. Minä olin ekat 7kk kotona, mutta sitten menin takaisin töihin ja opintojen pariin. Nyt syyskuun eka päivä mieskin palaa töihin ja poika aloittaa päiväkodissa, onneksi tosi pienessä ryhmässä.
Ollaan pari viikkoa harjoiteltu päiväkodissa, ja periaatteessa siellä menee ihan hyvin. Poika ei vaan suostu syömään siellä mitään, ja on sitten lopulta kiukkuinen nälissään. Tavallisen karkean ruuan syöminen takkuaa. Erinäisistä sairauksista johtuen poika on saanut kotona aika paljon sileitä kotitekoisia soseita, (Ruokatorvi on ollut välillä niin tulehtunut että karkeaan ruokaan on tullut kammo. Omasta kädestä suostuu syömään mitä vaan eli ei ole kyse siitä etteikö pystyisi vaan siitä että aiempi kipu pelottaa.) mutta tarhassa kaikille on tavallista ruokaa. Eiköhän poika siihenkin totu, varsinkin kun nyt kotonakin on jo jonkin aikaa annettu vain samaa mitä muutkin syövät. Tosin ei sitä kotonakaan paljoa vielä mene...
Esikoinen on ollut tosi helppohoitoinen ja kiltti lapsi, ihana. Vähän sekin jännittää, millainen riiviö ja koliikkitapaus masussa nyt kasvaa. Eihän sitä voi kahta kertaa käydä näin hyvä tuuri, vai? Tai ehkä voikin.
No joo, eiköhän tässä ollut jo liikakkin omaa napaa ja meidän perhettä.
Naru + pieni rv 14