Taustoilla ollaan edelleen...Päätin, etten lue, enkä ajattele tätä koko kamalaa asiaa enää ollenkaan. Kuinkas sitten kävikään; täällä ollaan taas. Toinen ICSI meni taas persiilliin; 18 solua, joista 5 hedelmöitty. Lopulta enää vaan yksi siirtoon ja pakkaseen ei taaskaan mitään. Huikean alun jälkeen toivo oli todella korkeella ja olo sen mukainen. Tipahdus tosielämään olikin sitten sen mukainen. Olen alkanut miettiä luovutettua munasolua. Miten te, jotka olette sen asian kokeneet, olette asiaa käsitelleet?
Tuntuuko siltä, ettei se lapsi, joka mahdollisesti syntyisi, oliskaan teidän oma, vaan miehen pelkästään? Että olis niinkun äitipuoli tai sen tapainen? Ajatukset on aivan sekaisin tällä hetkellä, enkä osaa päättää tai miettiä tulevaa ollenkaan. Yksi hoito olisi vielä jäljellä ja tekisi mieli jättää sekin väliin ja antaa olla vaan koko asian.
Toivosta olen luopunut viimeisimmän verikokeen myötä, enkä halua enää ikinä kokea vastaavaa pettymystä. Mielessä on vaan, että jos mieheni olisi jonkun toisen kanssa, niin hällä ois jo lapsi ja hän oisi isä. Me ollaan siis selittämättömiä, mut on vain sellainen olo, etten voi enkä saa viedä hältä mahdollisuutta isyyteen. Appivanhemmat painostaa ja tietää tilanteen, mutteivat auta asiaa, vaan syyllistävät mua. Kun tietäis, mitä tehdä. Nää on niitä hommii, joissa repee pää. Mä en toivo enää yhttään mitään, mut harmittaa mun mies ja sen vanhempien suhtautuminen.
Anoppi lupasi auttaa asiassa; rahallisesti. Viimeks kun nähtiin kuukausi sitten, hän ystävällisesti haukkui mut ja ehdotti, et kannattaisi erota, kun on niin vaikeaa. Appiukko jatkoi samaa.
Meillä menee miehen kanssa kuitenkin hyvin edellisestä huolimatta. Mitä ihmettä mun pitää tehdä, että kaikki ois tyytyväisii??? Mun äiti on hoidoissa mukana ja kuuntelee, on ymmärtävä ja koittaa auttaa kaikessa. No, äidit on.
En voi väittää, etteikö rassaisi parisuhdetta, kun en ole enää käynyt apoteilla viimeisen episodin jälkeen. Varmasti miehellä on paha mieli asiasta, vaikkei se siitä sanokaan, ei mulle, eikä vanhemmilleen. Joulu on tulossa ja anoppi kyselee mieheltä, mitä hän haluaisi joululahjaksi.
Siitä" riidasta" asti olen pelännyt, että soittaa minulle, kun mieheltä pari viikkoa sitten kyseli, uskaltaako hän soittaa mulle ja pyytää anteeksi. Miten voi pyytää anteeksi, jos on tuollainen mielipide meidän liitosta??? Meidän suhde tavallaan on jo kärsinyt miehen kanssa, kun hän ei kerro vanhempiensa luona käymisestä, ja minä en kysy.
Sen verran apotteja tunnen, et he on varmasti kysyneet mieheltä, et mitkä minun fiilikset on.
Kyllä mä voin anteeksi antaa joo, mut paluu entiseen, välittömään ja rentoon suhteeseen vaikuttaa mahdottomalta. MITÄ HITTOA MÄ VOISIN TEHDÄ??? Sen päätin jo 2. IVF:n verikokeen lähestyessä ( =haukkuminen oli jo tapahtunut), että minä en niille kerro jos olisi ollut positiivinen tulos. Mies olisi varmaan halunnu kertoa heille, tulenpalavasti. Mut minä olin mielessään päättänyt, tai ainakin miettinyt, etten kertois ihan äkkiä edes miehelle sen takia, ettei sen vanhemmat ois ollu aidosti kai iloisia, kun mä olen niin kauhee tapaus. Haluavat vaan, että erottaisiin. Hullua eikö?