Parisuhdekriisi - jatkaako?

Nimimerkki mies sanoi ääneen jotain mitä jäin miettimään. Sen ettei meillä ole luottamusta toisiimme. Olen kuvitellut että sitä on, mutta kun asiaa ajattelin olenkin tullut eri mielelle. Emme me luota toisiimme. Mies ei ehkä missään vaiheessa ja minulta se on kadonnut tässä viimeisen vuoden aikana. Petaan elämääni niin kuin olisin siinä yksin, tai siis kaksin, mutta ei parisuhteessa. Niin varmaan tekee mieskin.

Monet ehdottavat eroa, vaikka tilapäistäkin. Luulen että hengähdys- ja tuumaustauko olisi paikallaan. Haluaisin kokeilla sitä. En vain usko mieheni suostuvan siihen. Kun olen samasta aiemmin puhunut, hän on sanonut lähtevänsä vain kerran, eikä takaisin sitten enää tule. Jotenkin tätä siis täytyisi jatkaa yhdessä. Lopullinen ero kuulostaa niin lopulliselta. Nyt ollaan oltu puolitoista viikkoa siinä tilanteessa, että puhumme tytöstä ja tytölle, muttemme muuta. Minä tämän mykkäkoulun aloitin, kun taas kerran pahoitin mieleni haukkumisista ja huutamisista. Eikä syy varmasti ollut yksin miehessä, mutta hän repii riidoista sotia, joissa ammutaan kovilla sanoilla.

Miehen vanhemmat, äiti ainakin, tietää että meillä on ongelmia. Jossain vaiheessa keväällä puhuin itse hänen kanssaan ongelmistamme. luulin hänen tukevan minua, mutta saatoin olla väärässä. Viime aikoina tiedän miehen puhuneen hänen kanssaan. Tiedän hänen arvostelleen minua ja luulen että äiti on myötäillyt ja ollut ymmärtäväinen poikaansa kohtaan. Näin mies on ainakin minun antanut ymmärtää. Viime viikolla mies minun kuulteni haukkui minua äidilleen älykääpiöksi, joten varmasti siellä päässä tiedetään, ettei tämä tilanne ole mennyt ohi. Mutta kun koen äidin olevan poikansa puolella, en odota saavani sieltä mitää tukea omille näkemyksilleni enkä näin ollen jaksa asioista enää puhuakaan.

 

Onpas kielenkäyttöä teillä.
Miten teillä riita alkaa ja mistä? Ja nimitteletkö sinä miestä?

 

Riidat alkavat usein jostain pienestä, ei varsinaisesta asiasta. Viimeksi siitä kun menin vitsinä neuvomaan autossa risteyksen ylittämistä. Mies loukkaantui. Mutta ne syyt taustalla ovat samoja.

Vahdimme toistemme osallistumista kotiaskareisiin ja lapsen hoitoon ja "keskustelemme" siitä kumpi on tehnyt mitäkin. Minun mielestä mies kovin vähän ja miehen mielestä minä taas olen laiska. Juttu on siinä mielessä jo laajentunut, että hän on valitellut äidilleenkin miten olematonta toimintani on. Vain yksi lapsi ja silti tuntuu, etten pärjäisi ilman apuja.

Toinen vakioaihe, minä kaipaan hellyyttä ja läheisyyttä - mies seksiä. Kumpikin ottaa nokkiinsa jos ei saa mitä haluaa. Useinmiten oiotaan suoraan miehen tarpeisiin pikaisilla parin minuutin sessioilla, joissa minä lähinnä mietin, että missä se tyttö nyt mahtaa kontata.

Yksi kestokohde on asuinpaikka. Miehen mielestä hän on tehnyt kompromisseista suurimman oleilemalla (ei asumalla - tämä ei ole hänen kotinsa) luonamme. Kun pyydän häntä tekemään kompromissia jossain asiassa tai ottamaan huomioon muutkin, hän aina vetoaa tähän. Se on hänen kompromissinsa. Niin kauan kuin hän sitä jaksaa. Olen nimittäin ilmoittanut, etten enää voi luvata että muuttaisimme sinne hänen kotipaikalleen. Näissä olosuhteissa en halua enkä edes pysty.

Rahasta riidellään myös. Sitä jo olenkin selostanut. Miehen mielestä sen pitää riittää, että hän hoitaa ruoka- ja vaippaostokset. Jos hän myisi talonsa eikä siellä enää olisi kuluja, tilanne pysyisi silti samana. Minusta hänen kuuluisi osallistua enemmän.

Sitten on tietysti vielä nämä avioliitto ja lapsen sukunimiasiat. Niistä ei ole juuri puhuttu enää, mutta taustalla ovat. Mies on luvannut avioliiton, jolloin minä lupasin, että lapsi saa hänen nimensä, jolloin kaikilla olisi sitten jossain vaiheessa sama nimi. Ei tunnu toteutuvan tästäkään kuin toinen puoli.

Ennen lasta riitamme olivat huutoa puolin ja toisin. Mies meni aina henkilökohtaisuuksiin, minäkin joskus kun en enää muuta keksinyt ja halusin loukata myös. Masennuksen olessa pahimillaan mies huusi ja minä itkin. Lapsen synnyttyä mies edelleen nostaa ääntään ja menee henkilökohtaisuuksiin, mutta minä en enää reagoi. Yleensä menen toiseen huoneeseen, jos hän tulee sinne, alan itkemään. Sen jälkeen onkin sitten hiljaista. En halua sanoa enää mitään. Eli riitamme eivät edes ole rakentavia. Eivät vie minnekään eivätkä puhdista pöytää mitenkään.

 

halusin yrittää ymmärtää teitä, mutta aika vaikealta tuo tuntuu. Miehelläsi on huono itsetunto, ja hänellä on tapoja , jotka eivät sovi suhteeseen. Tuo risteysajo paljasti aika paljon, siitä mitä hän kestää. Hyvin loukkaava asenne hänellä on.
Uskon samoin kuin muutkin, että sinun olisi helpompi elää ilman häntä?
Onhan sinulla ystäviä, joiden kanssa voit jutella ja mikä estää tännekin kirjoittamasta.
Voimia.

 

Minäkin haluaisin ymmärtää meitä. Oman itseni ymmärtäminen sujuu jo jotenkin, mutta eihän se yksin riitä. Mies tuntuu välillä vieraalta ja käsittämättömältä. Mihin on kadonnut se kiltti ja huomioiva mies, johon tutustuin?

Olen myös sitä mieltä, että miehellä on huono itsetunto. Se mielestäni on tullut esiin monessa muussakin tilanteessa, mm. mustasukkaisuutena ja heikkona kritiikin sietokykynä. Mutta kun kerran uskalsin varovaisesti kysellä sitä ääneeni, siitä vasta iso kiukku nousi. Hänellä ei _todellakaan_ ole huono itsetunto. Ilmeisesti mies ajattelee että hyvä itsetunto tulee esiin terveessä itsekkyydessä, uhkailussa ja "suoraan" puhumisessa. Yritin rautalangasta vääntää, että minua vähättelemällä, mollaamalla ja lyttyyn lyömällä hän kirjaimellisesti lyö minut maahan ja seisoo itse mahtavampana ja parempana yläpuolellani, mutta ei hän nähnyt mitään yhteyttä näillä asioilla.

 

Katsopa keskusteluja narsisteista, hänessä on paljon sellaiseen viittaavaa.

Sinua minä arvostan todella paljon, koska haet apua ja tunnustat virheitä. Harmi, että sinulla oli niin huono tuuri kohdata tuollainen persoona. Ja narsistille on tyypillistä fiksuus ja filmaattisuus, mutta jos heitä vastaan kääntyy, niin sitä he eivät siedä lainkaan. Arvosta itseäsi, äläkä hyväksy mitään syytöksiä tilanteesta, sinä et ole vastuussa toisen käyttäytymisestä, MUISTA SE.

 

Minäkin vielä palailen kommentoimaan.
Kyllä kuulostaa kamalalta tuo teidän suhden noiden sinun viimeisten juttujen perusteella. En haluaisi joutua kokemaan samaa.
Toivon todellakin, että pääset miehestä eroon ennen kuin hän saa sinut kokonaan murennettua omalla huonolla itsetunnollaan ja pätemisellään. Ja jos kerran mies on sanonut, että kerran lähtee eikä palaa, niin sehän on sitten hänen häviönsä, kun menettää sinut.
Ja vielä tuosta luottamuksesta, että sitä on aika vaikea lähteä palauttamaan jos mies ei edes halua tehdä asian eteen mitään.
Tsemppiä itsesi arvostamiseen ja oikean päätöksen tekemiseen! Toivon vain, ettet liian pitkään tuollaisessa huonossa tilanteessa oloa jatka.

 

Nyt on pakko korjata omia juttujaan sen verran, ettei tämä suhde tietenkään pelkkää kurjuutta ja kamaluutta ole. On meillä paljon hyviäkin hetkiä, jopa aikoja. Jos kaikki olisi pelkästään tuota mitä olen kirjoitellut, masokistihan tässä pitäisi olla. En ole sitä, vaan mukavuudenhaluinen, ehkä vähän vaativa ja tasapainoisen sekä tasa-arvoisen suhteen haluava normaali ihminen.

En usko mieheni olevan narsisti. Hän ei ole mikään sujuva supliikkimies, joka voittaa kaikki puolelleen. Eikä toisaalta ole luvannut kuita taivaalta tai ollut ylimiellyttävä ja hurmaava missään vaiheessa. Hän ei myöskään koe, että koko maailma olisi häntä vastaan, niin kuin narsistit usein huonoina hetkinä ajattelevat.

Eilen tuli viestiteltyä miehen kanssa hänen töidensä lomassa. Hän on ollut viikonlopusta asti poissa. Juttu alkoi siitä, kun sanoin miettineeni asioita tosi paljon. Hän kyseli mitä ja kerroin näistä mitä olen kirjoitellut tänne. Eli että olen miettinyt mikä on pielessä ja että minun on huono olla ja erokin on pyörinyt mielessä. Laitoin pyynnöstä miten haluaisin hänen toimivan, jotta tilanne parantuisi. Mies ei haluaisi kuulemma erota. Mutta piti tärkeänä sitä, että molemmat yritämme parantaa asioita ja muuttua, ei vain hän. Mies sanoi myös taas kerran, että hän haluaa että asumme hänen kotipaikkakunnallaan. Siellä asiat olisivat paremmin, kun hänen on parempi olla.

Juttu päättyi kuitenkin taas riitelyyn, jos nyt sitä voi tekstiviestin välityksellä tapahtua. Mutta kun kerroin että olen väsynyt ja että pallo on nyt hänellä, tuli mutkia matkaan. Kun _hänkin_ haluaa, että _minä_ olen hänelle hyvä. Yritin sanoa että totta kai, mutta nyt ei lähdetä siitä päästä, että minä yritän pitää häntä hyvin ja sitten odotan ehkä saavani jotain itsellenikin, vaan odotan hänen toimivan aktiivisemmin. Mies hermostui ja totesi etten hänestä näköjään enää ole kiinnostunut, joten antaa olla. Erotaan sitten. Ja juttu jäi siihen. Draamakuningas sai sanottua taas viimeisen "lopullisen" sanan. Nyt jo kokemuksesta tiedän, ettei se tähän jää. Huomenna viimeistään tulee viesti (ei soita), että haluanko hänen vielä tulevan tai että kelpaako hän vielä tällaisena.

 

Älä nyt ala ottamaan itsellesi syytä asiasta.

Tuo on keino hallita sinua; nuo uhkaukset. Se on sinun asiasi alistutko.

Minä laittaisin jatkamisen ehdoksi yhteisen parisuhdeterapian, siellä ei voisi alkaa uhkailemaan.

vaikuttaa siltä, että jos asiat eivät mene hänen mielensä mukaan , niin uhkailu alkaa. Mikä tasavertainen suhde tuo on? On tietysti oma asiasi kauanko haluat hakata päätäsi mäntyyn, minä olen sitä mieltä, että on olemassa keskustelutaitoisia ja huomioonottavia miehiä, jotka arvostavat puolisoaan ja hänen mielipiteitään.

 

En ota syytä vastuulleni. Sitä vain että kaksihan meitä tässä on ja osaan minäkin olla ikävä ja hankala, varsinkin kun on huono olla.

Meillä riidellään saman kaavan mukaan kerta toisensa jälkeen. Tulee ongelmatilanne, yritetään keskustella, miehellä on oma mielipide, ja se yleensä runtataan läpi hyvällä tai pahalla. Hän on jopa itse tämän heikkona hetkenään myöntänyt. Tosin nykyisin väittää, että kaikki menee minun pillini mukaan, muttei koskaan suostu yksilöimään väitettä asumisjärjestelyjä lukuunottamatta.

Tämä on miehelle peliä. Kova kovaa vastaan. Kaikki kortit pöytään ja katsotaan kuka voittaa. Haluanko enemmän olla hänen kanssaan kuin ilman. Hän on voittaja, jos otan hänet avosylin vastaan. Tähän asti olen halunnut olla sovitteleva. Nyt liikutaan sietokykyni rajoilla.

 

"Tämä on miehelle peliä. Kova kovaa vastaan. Kaikki kortit pöytään ja katsotaan kuka voittaa. Haluanko enemmän olla hänen kanssaan kuin ilman. Hän on voittaja, jos otan hänet avosylin vastaan. Tähän asti olen halunnut olla sovitteleva. Nyt liikutaan sietokykyni rajoilla."

Ei hyvät ihmiset. Ei elämä saa olla valtataistelua. Toista pitää molempien kunnioittaa, eikä ole voittajaa, taistelussa on vain häviäiä.

 

Ei se elämä saisi olla valtapeliä ei. Olen monet kerrat sanonut, että tämä jatkuva sotiminen on kamalaa. Miestä vertauskuvani naurattaa. Haluaisin olla samalla puolella, en eri puolella. Mutta meillä vihollisleiriin meneminen on samaa kuin antautuminen ja alistuminen. Näin kävisi minulle ja näin mies kuvittelee että kävisi hänelle.

 

Miksi toinen on uhka? Miksi, ette ajattele niin, että olette pari ja yhdessä taistelette esteitä vastaan?

 

Niin siis minähän en pidä sotimisesta tai koko vastakkain asettelusta. Ensimmäinen kerta, kun olen parisuhteessa joutunut tällaiseen tilanteeseen. Mieheltä olen yrittänyt kysyä miksi. Mitä siihen voi vastata? Ei mitään. Olen ajatellut sen johtuvan siitä, ettei hän halua menettää itsenäisyyttään eikä omaa päätösvaltaansa mitenkään. Kotitöistä ainakin joskus kun riideltiin mies tokaisi, että jos hän nyt suostuu tekemään vähän, pian kuitenkin vaadin tekemään kaiken.

 

Sellainenkin ajatus välähti juuri, että miehellä on vielä yksi omalaatuinen ajatus lisää. Hänen mielestään vastavuoroisuus on puppua. Tai toimii vain silloin, kun sen palautteen saa heti. Eli jos hän joskus suostuu tekemään minulle jotain hyvää, hän olettaa saavansa vastapalveluksen viimeistään samana iltana. Muuten ei suostu tai halua. Epäitsekkäästi hän ei osaa ajatella, ja väittää, ettei kukaan ajattele niin! Enkä ole saanut näytettyä toisin. Koska jos liian usein tunnet olevasi pelkästään antava osapuoli, ei sitä kauaa jaksa pyyteettömästi ottaa toista huomioon. Oravanpyörä, josta on vaikea päästä ulos.

 

Tuntuu että tässä on nyt unohdettu toi vauva kokonaan. Kun on lapsia ei kyse ole vaan kahden aikuisen välisestä suhteesta. Kynnys lopettaa suhde pitäis olla korkeamalla, kun se vaikuttaa muihinkin kuin niihin kahteen ihmiseen. Onko se sitten lapselle parempi että isä ja äiti asuu erillään? Kun kerran isä ei ole mikään hunsvotti! Onhan sun täytynyt tietää millainen miehesi on ennenkuin olet lapsia sen kanssa tehnyt. Jos isä on nytkin paljon poissa, näkeekö se sitten lastaan ollenkaan? Voin jo kuvitella kuka sen hoitaa. Sun anoppisi, joka kerran on poikansa puoella. Jaksaako se? Mietitkö sä kuka lasta hoitaa? Pitäis miettiä isompia kokonaisuuksia kuin vaan se onko sun hyvä olla. Enkä mä tarkoita ettei se ole tärkeää, mutta ei silti tarvitse olla liian itsekään itsekään. Nykyajan ihmiset on vaan niin itsekkäitä. Ajatellaan vaan sitä omaa napaa. Itse peräänkuulutit kokonaisuuksia ja epäitsekästä toimintaa. Olisiko sittenkin aika sunkin katsoa peiliin?

 

Tuntuu että tässä on nyt unohdettu toi vauva kokonaan. Kun on lapsia ei kyse ole vaan kahden aikuisen välisestä suhteesta. Kynnys lopettaa suhde pitäis olla korkeamalla, kun se vaikuttaa muihinkin kuin niihin kahteen ihmiseen. Onko se sitten lapselle parempi että isä ja äiti asuu erillään? Kun kerran isä ei ole mikään hunsvotti! Onhan sun täytynyt tietää millainen miehesi on ennenkuin olet lapsia sen kanssa tehnyt. Jos isä on nytkin paljon poissa, näkeekö se sitten lastaan ollenkaan? Voin jo kuvitella kuka sen hoitaa. Sun anoppisi, joka kerran on poikansa puoella. Jaksaako se? Mietitkö sä kuka lasta hoitaa? Pitäis miettiä isompia kokonaisuuksia kuin vaan se onko sun hyvä olla. Enkä mä tarkoita ettei se ole tärkeää, mutta ei silti tarvitse olla liian itsekään itsekään. Nykyajan ihmiset on vaan niin itsekkäitä. Ajatellaan vaan sitä omaa napaa. Itse peräänkuulutit kokonaisuuksia ja epäitsekästä toimintaa. Olisiko sittenkin aika sunkin katsoa peiliin?

kyllähän äidin hyviinvointi vaikuttaa lapseenkin ja siksi ap:n olisi aika ajatella itseään, vihdoinkin.
"kun mies ei ole mikään hunsvontti" - niitäkin on monenlaisia, tietynlaista väkivaltaa tuokin on , haukkumista sanotaan henkiseksi väkivallaksi.

voimia sinulle, väsynyt tyttöystävä, toivottavasti teet oikean päätöksen. en ole asiantuntija, joten en neuvoja pysty antamaan, itse kyllä lähtisin lapsenkin takia.

 

Tosi rasittava mies sulla. En kylla ite jaksais vauvan lisaksi paapoa viela toista tuollaista aikuista uhmaikaista. Kuinka vanhoja te oikein olette, koko homma kuulostaa aika teinimeiningilta. Ja tahan soppaan on viela lapsikin hankittu.

Sanoit etta teilla on ainainen sota ja olette aina eri leirissa kuin viholliset, ette koskaan samassa leirissa yhteen hiileen puhaltamassa. Onko teille kummallekaan sattunut tuleen edes mieleen etta olette toisillenne taysin sopimattomat ihmiset? Miksi hemmetissa haluat jakaa elaman tollasen ihmisen kanssa kun elama on ainaista valtapelia ja tappelua. Koita nyt saada kalloosi mahtuun ettei se mies siita miksikaan muutu.

Ei tuo teidan tappelu ikina lopu, joten parempi kertarytina kuin ainainen kitina. Eli lopettakaa tuo suhteen irvikuva ennenkuin jompi kumpi tulee hulluksi ja lapsi kasvaa niin isoksi etta alkaa ymmartaa jatkuvaa rahinaa ja mykkakoulua ja joutuu myos karsimaan. Tosi inhottavaa pikkulapselle varttua tuollaisessa ilmapiirissa.

Muuten voin kertoa sulle senkin miksi se mies haluaa sun muuttavan kotipaikkakunnalleen. Siella sulla ei ole naas ketaan tukijoita eika turvapaikkaa ja miehella on koko suku ja kaverit, joten siella mies paasee viela paremmin pasmaan ja hiostaan sua ja haukkuun vanhemmilleen alykaapioksi. Mahdollisesti alkaa myos ruumiillisesti pahoinpitelemaan sua, jos vanhat merkit paikkansa pitaa. Sellasestako elamasta sina haaveilet? Tule nyt jo jarkiis, hyva ihminen ja tee jutusta kerralla loppu.

 

Tosi rasittava mies sulla. En kylla ite jaksais vauvan lisaksi paapoa viela toista tuollaista aikuista uhmaikaista. Kuinka vanhoja te oikein olette, koko homma kuulostaa aika teinimeiningilta. Ja tahan soppaan on viela lapsikin hankittu.

Sanoit etta teilla on ainainen sota ja olette aina eri leirissa kuin viholliset, ette koskaan samassa leirissa yhteen hiileen puhaltamassa. Onko teille kummallekaan sattunut tuleen edes mieleen etta olette toisillenne taysin sopimattomat ihmiset? Miksi hemmetissa haluat jakaa elaman tollasen ihmisen kanssa kun elama on ainaista valtapelia ja tappelua. Koita nyt saada kalloosi mahtuun ettei se mies siita miksikaan muutu.

Ei tuo teidan tappelu ikina lopu, joten parempi kertarytina kuin ainainen kitina. Eli lopettakaa tuo suhteen irvikuva ennenkuin jompi kumpi tulee hulluksi ja lapsi kasvaa niin isoksi etta alkaa ymmartaa jatkuvaa rahinaa ja mykkakoulua ja joutuu myos karsimaan. Tosi inhottavaa pikkulapselle varttua tuollaisessa ilmapiirissa.

Muuten voin kertoa sulle senkin miksi se mies haluaa sun muuttavan kotipaikkakunnalleen. Siella sulla ei ole naas ketaan tukijoita eika turvapaikkaa ja miehella on koko suku ja kaverit, joten siella mies paasee viela paremmin pasmaan ja hiostaan sua ja haukkuun vanhemmilleen alykaapioksi. Mahdollisesti alkaa myos ruumiillisesti pahoinpitelemaan sua, jos vanhat merkit paikkansa pitaa. Sellasestako elamasta sina haaveilet? Tule nyt jo jarkiis, hyva ihminen ja tee jutusta kerralla loppu.

Juuri näin! Koita nyt, ap, löytää selkärankaa ja lopettaa koko juttu. Lapsihan imee kaiken itseensä ja tekee juuri sen mukaan minkä mallin on lapsuudessa oppinut. No, jos tuo on se malli minkä haluat lapselle antaa niin siitä vaan. Mitä ihmettä pelkäät? Jos haluat "normaalia" perhe-elämää ( mikä se sitten onkin kenenkinmielestä... ) niin tuossa teidän tilanteessa se ajatus on mielestäni tuhoon tuomittu. Mieshän kerää koko ajan sulkia hattuun kon saa alistaa ja pompottaa sinua. Nyt otat itseäsi niskasta kiinni ja alat toimia! Eikä mitään nyyhkytyksiä.

 

Olenkohan kärjistänyt kertomuksiani liikaa? Mies kuulostaa jo omissakin korvissa kamalalta. Jos lukisin jonkun muun tekstiä, antaisin neuvon erota. Toisten ihmisten ongelmia onkin paljon helpompi ratkoa kuin omia. Pidän itseäni ihan fiksuja ja sympaattisena ihmisenä, miksen pääse tästä eteenpäin? Onko se eroaminen vain niin vaikeaa vai olenko valehdellut itselleni tilanteen pahemmaksi kuin se on? Olenko vierittänyt vastuun omasta pahasta olostani toisen niskaan ajattelematta omaa osuuttani?

Olen mennyt itsekin sekaisin tässä suhteessa, en enää tiedä mikä on totta ja mikä ei. Jos minussa onkin paljon syytä, niin kuin mies sanoo, mutta olen vain sulkenut silmäni omilta virheiltäni. Odotan yksipuolisesti, että toinen muuttuisi. Syytän toista itsekkääksi, mutta entä jos olenkin itse sellainen?

 

Kyllä se eroaminen vain on niin kamalaa. Muutostahan aina pelätään, kun tulevaisuutta ei osata ennakoida.
Aivan turha alkaa itseään syyllistämään. Silloinhan mies on onnistunut nujertamaan sinut. Jos tuntuu, että ole sekaisin suhteesta, niin ota siihen välimatkaa ja juttele jonkun objektiivisen henkilön kanssa asiasta.
Kyllä se mies on itsekäs, kun vaatii sinua muuttamaan vieraalle paikkakunnalle, vaati lapselle oman sukunimensä, ei olekaan nyt kosimassa sinua, ei halua osallistua kotitöihin, ei halua auttaa rahallisesti yhtään enempää kuin mitä on pakko... Kyllä tuossa on listaa asioista, jotka miehen itsekkyyden osoittavat. Ja hulluhan se on, joka uskoo, että suhde paranee kuin taikaiskusta kun sinä vain muutot miehen kotipaikkakunnalle. (aivan sama kuin ajattelisi, että naimisiinmeno parantaa huonon suhteen).
Terve itsekkyys on hyvä ja sitä sinulla pitääkin olla, jotta mies ei aivan pidä sinua ovimattonaan. Ja et sinä loputtomiin voi muuttua. Niin ja se vastavuoroisuuskin on erittäin tärkeää. Ei aina tarvitse odottaa vastapalvelusta. Rakkaus on epäitsekästä.

Voimia asioiden pähkäilyyn!

 

Minä hain sinun osuuttasi alkukirjoituksissani, mutta katsoin miehen otteet ylittävän sinun osuutesi?

 

Kyllä mies toimii itsekkäämmin ja usein vain omaa etuaan ajatellen. Mietin vain provosoinko häntä. Jos on mieheltä kohtuuntonta vaatia, että muutan toiselle paikkakunnalle, miksei se ole minulta kohtuutonta jäädä asumaan omalleni ja toivoa, että mieskin tänne tulisi? Tai jos mies tekee pitkää päivää töissä, onko oikein vaatia häntä vielä osallistumaan täällä ollessaan tasapuolisesti kotitöihin? Rahasta riidellään, mutta nyt juuri sitä ei ole paljon kummallakaan. Miksi miehellä ei ole oikeus haluta seksiä usein, mutta minulla oikeus olettaa, että saan läheisyyttä? Onko enemmän väärin haukkua toinen riitatilanteessa kuin olla sanomatta mitään? Mies unohtaa sanomansa puolessa tunnissa, minä mietin niitä vielä viikonkin päästä.

Niin, kirjoitin tänne miten on huono olla. Syytin aika yksipuolisesti miestä. Huono on olla vieläkin, mutta nyt mietin paljonko syytä on itsessä. Vai luotanko vain siihen, että tiedän minusta olevan parempaan ja mies vain yksinkertaisesti tuo minussa esiin huonoimmat puoleni? Ja imee siinä sivussa ison osan energiastani.

 

Minusta teidän asumis järjestelyiden asemasota kertoo sen, että ette oikein rakasta toisianne. Jos haluaisitte yhteen, niin asumisjärjestely ei olisi ylivoimainen este. Toinen asia on sinun nimittely ääliöksi, sekään ei kerro rakkaudesta.
Jos parisuhdeterapiaan ette taivu, niin kannattaisi hyväksyä tosiasiat ja todeta, että ette ole sopivat ihmiset toisillenne. Mutta se ei ole minun päätettävissä.

 

On tervettä pohtia omaa osuuttaan ja nähdä myös itsessään vikoja. Kuitenkin sinun tapauksessasi se lienee turhaa, koska mielestäni miehesi on selvästi osoittanut, että hän ei halua tulla edes puolitiehen vastaan. Hän ei ole valmis tekemään mitään myönnytyksiä sinun tai suhteenne hyvinvoinnin eteen. Vain hänen omat halunsa ovat tärkeitä.

Parisuhteessa _kummankin_ osapuolen on tehtävä kompromisseja, tultava vastaan ja yritettävä ymmärtää. Teidän suhteessanne ainoastaan sinä teet näin. Tasa-arvoinen suhde teidän välillänne ei ole mahdollinen, jos miehesi asenne sinuun ja suhteeseenne ei muutu. Ja asenteiden muuttaminen on hyvin, hyvin vaikeaa.

Älä anna periksi sinulle tärkeissä asioissa. Vaikka antaisit kaiken, niin mies kyllä keksii uusia keinoja pompottaa ja nöyryyttää sinua. Haukkuminen ja uhkailu ei missään nimessä kuulu terveeseen parisuhteeseen eikä terveen ihmisen käytökseen. Hyvä parisuhde antaa voimia eikä ime niitä pois.

Miehesi todennäköisesti tuntee hallitsevansa sinua. Ethän uskalla ottaa tarvitsemaasi etäisyyttä, koska silloin hän uhkaa lähteä lopullisesti. Laittaisikohan hän oikeasti välit kokonaan poikki vai tulisiko hätä käteen, jos osoittaisit että et olekaan lintattu hänen tossunsa alle.