Parisuhdekriisi - jatkaako?

Hienoa ettei kukaan ole väsynyt kirjoittamiseeni. Tämä auttaa.

Parisuhdeterapiaa tarvitsisimme, puolueettoman ihmisen auttamaan solmujen avaamisessa. Yksin olen jo käynyt, nimenomaan pariterapiassa johon molempien odotettiin osallistuvan. Homma ei vain toimi molempien puolesta ja mies ei suostu. Olen puhunut asiasta varmasti toistakymmentä kertaa ja vastaus on aina ehdoton ei. Hän ei tarvitse sellaista.

Asumisasia on vaikea. Sovimme alunperin pitkien, pitkien riitelyjen jälkeen, että aluksi asumme tässä niin kauan kuin lapsi on pieni. Minulla on tässä kaikki palvelut ja apu lähellä. Myös koska halusin hetken nauttia tästä omasta unelmieni asunnosta, jossa en vielä kauaa ole asunut. Osin siitäkin syystä, että minä olen kotona kaikki päivät, mutta mies vain vajaa puolet viikosta ja vähemmän niinäkin päivinä kun on paikalla. Olin luvannut miehelle, että muutamme hänen paikkakunnalleen myöhemmin. Tämä oli minulta todella iso myönnytys, paljasjalkainen kaupunkilainen muuttaisi kaupungista keskelle maaseutua. Enkä olisi tätä tehnyt mistään muusta kuin rakkaudesta mieheen. Nyt en vain enää suostu siihen. En nimittäin usko, että tämä paha oloni siellä metsän keskellä paranee.

Ehkä me olemme liian erilaisia - ainakin ajattelemme täysin eri tavalla. Miehelle tämä on hyvä järjestely ja perhe. Minä koen itseni enemmänkin yksinhuoltajaksi rikkonaisessa parisuhteessa.

 

Hei väsynyt tyttöystävä!
Onko teidän suhde siellä edennyt mihinkään? Oletko itse löytänyt aikaa ajatella asioita eri näkökulmista?

 

Mies on ollut kotona ja meillä on ollut vakavat keskustelut. Ensimmäinen ihan sopimalla sovittu ja toinen kun tuli ensimmäinen riitatilanne eteen aika pian. Sovittu keskustelu eteni ihan hienosti ja suht rauhallisesti. Olin kirjoitellut ajatuksia paperille, ongelmakohtia parisuhteessa ja perheen sisällä, mies luki ne ja juteltiin sen pohjalta. Juteltiin huomioimisesta, luottamuksesta, vastavuoroisuudesta, vastuusta ja muista tärkeistä asioista. Mies jo totesi pariin kertaan, ettei tästä mitään tule ja erotaan, mutta otti sanansa takaisin. Päätimme yhteisesti, että koitamme parantaa tätä yhteistä eloa ja jatkaa yhdessä.

Kyllä luottamuksen puute on silti valtava suuntaan jos toiseen, paljon ristiriitoja ja erilaisia toiveita. En tiedä miten niitä sovitellaan ikinäkään. Tuntuu, kuin olisimme päällisin puolin luvanneet yrittää, mutta sisimmässään kumpikaan ei luota siihen. Minä tiedän sen itsestäni ja näen sen miehestä.

Mies sanoo, ettei tämä tunnu kodilta enkä siten voi olettaa hänen toimivan kuin kotonaan. Minun pitäisi muuttaa hänen luokseen. Tai jonnekin muualle sinne hänen paikkakunnalleen, jos hänen kotinsa ei kelpaa. Mitä hän ei tietenkään mitenkään ymmärrä. Eikä kuulemma kukaan muukaan. Hänen mielestään tästä ei pitemmän päälle tule mitään eikä hän voi luottaa minuun, jos en lupaa muuttaa. Raha-asioissa hän ei ole tarvis tulla enempää vastaan. Kun sitä ei ole, niin sitä ei ole. Jos minullakaan ei ole, sitten mennään töihin. Oman talon myyminen ei tule kyseeseen, koska hänellä pitää olla paikka johon mennä, jos meille tulee ero.

Sovittiin, että hän ottaisi kotitöistä pyykinpesun vastuulleen ja yrittäisi siivota jälkensä ahkerammin. Nyt minä kuljen miehen perässään keräämässä hänen ja pojan likaisia astioita ja vaatteita, lehtiä, leluja jne. Mikään ei ainakaan vielä ole muuttunut.

Isänpäivä meillä vietettiin lahjoineen ja hemmotteluineen. Isän ei tarvinnut tehdä mitään. Halusin sen hänelle antaa, jotta voisin itsekin odottaa sitä joskus. Mielestäni tämä oli osa sitä vastavuoroisuutta, jonka puolesta itse paasaan suu vaahdossa. En sitten tiedä oliko "palkinto" ihan sellainen kuin odotin, kun seuraavana päivänä sain taas kuulla, miten mies on tehnyt lapsen väärän naisen kanssa. Sitä tosin pyydettiin anteeksi seuraavana päivänä. Onko se sitten pieni edistys vai ei...

 

Siitä muuttamisesta tuli sellainen mieleen, että ettekö voisi muuttaa johonkin puoliväliin sinun nykyistä asuinpaikkakuntaasi ja miehesi asuinpaikkakuntaa? Luulisi miehesi ymmärtävän sinun muuttohaluttomuutta, kun ei itsekään pysty sinun kodissasi asumaan. Se olisi ainakin reilua molemmille, että jos muutatte, niin muutatte molemmat uuteen paikkaan. Eikä sitten niin, että toiselle on kaikki tuttua ja turvallista ja toiselle taas vierasta. Että miksi juuri miehen paikkakunta on se ainut ja oikea?!? Vai haluaako hän asua äitinsä lähettyvillä?

Sitten omaa mielipidettäni tuosta siivoamisesta ja rahasta. Siivoamisesta olen itse miettinyt, että todennäköisesti palkataan jossain vaiheessa siivoaja kotiin. Silloin on ainakin helppo puolittaa siivouskulut. Jos ei toinen suostu yhteistä kotia siivoamaan niin ei silloin minunkaan yksin siitä tarvitse pitää huolta (ainakin siis jos molemmat tehdään 15 tuntista päivää niin kuin tämä syksy on mennyt).
Itselläni ei vielä ole lapsia, mutta niiden hoidon olen miettinyt niin, että jos mies laistaa lasten hoidosta, niin sitten palkataan kodinhoitaja ja taas on helppo laittaa kulut puoliksi. Ja jos sinun mielestä kuulostaa rankalta lähteä itse töihin ja lapsi jää kodinhoitajan hoiviin niin täältä löydät yhden sellaisen "lapsen", joka on ensin perhepäivähoitajalle laitettu ja sitten tuli kodinhoitaja kotiin jossain vaiheessa. Enkä mitenkään koe olevani traumatisoitunut ihminen.

En kyllä henkilökohtaisesti jaksaisi tuommoisessa suhteessa, mutta oikein paljon voimia asioiden kehittymisen odotteluun.

 

Muutto puoliväliin ei sovi. Mikään muu ei käy kuin koti tasan yhdestä sopivasta paikasta. Se on lähellä miehen vanhempia, mutten tiedä onko se yksi syy. Ehkä hän vain kokee, että oli onnellinen lapsena juuri tuossa paikassa, eikä mikään muu paikka ole yhtä hyvä. Kotipaikka on veden äärellä, joten en osaa arvottaa sitä näin kaupunkilaisen silmin. Olen ehdottanut, että ostettaisiin lomapaikka sieltä, asuttaisiin vaikka puolet vuodesta kesäpaikassa, mutta sekään ei ole vaihtoehto.

Siivooja meillä alkoi käymään silloin, kun masennukseni oli syvimmillään enkä saanut huolehdittua kodista itse, ystäväni hänet tänne hoiti. Siivooja kävi äitiyslomallanikin, tosin harvemmin, ja joka ikinen maksu on hoidettu minun tililtäni. Mies ei ymmärrä, että jollekin pitää maksaa siitä! Hän häpeää sitä perheensä edessä, että meillä sellainen käy, eikä missään nimessä suostu moisesta maksamaan. Ironista.

Olen säästänyt kaikessa koko vuoden ja onnistunut saamaankin vähän rahaa omilla pikku-bisneksillä, joten minulla on jotenkuten varaa jäädä kotiin, vaikkei mies osallistuisi tämän enempää. Se on minun lahjani lapselleni. Mies ilmeisesti haluaa antaa jotain muuta, ja se on hänen valintansa.

 

Kyselisin, miten teillä siellä suunnalla menee? Miltä se nykyisyys, sekä tulevaisuus näyttää?

 

Kyselisin, miten teillä siellä suunnalla menee? Miltä se nykyisyys, sekä tulevaisuus näyttää?

Kuten myös, jäin miettimään mitä sinulle nykyään kuuluu?

 

Palasin sitten lukemaan tätäkin viestiketjua. Olen käynyt läpi kaikkea vanhaa tekstiä aina kahden ja puolen vuoden taakse, vanhoja kirjeitä, maileja, muistilappuja jne. Mikään ei ole muuttunut miehessä. Minussa kyllä. Se ihminen, joka seurustelun aloitti 3 vuotta sitten on piilossa. Olen muuttunut siksi säälittäväksi olemattomaksi valittajaksi, miksi mieheni minua haukkuu. En enää tiedä mikä on oikein ja mikä väärin, kun on syyllinen mihinkin. Oliko muna ennen kanaa vai päinvastoin.

Olemme käyneet miehen kanssa näitä samoja tilanteita läpi marraskuunkin jälkeen useamman kerran. Minä väsyn kaikkeen ja ilmoitan etten jaksa enää - mies lupaa yrittää parantaa suhdetta. 4 viikkoa kai pisin aika, kun oikeasti meni hyvin. Nyt taas isossa kriisissä soitin epätoivoissani uudestaan perheneuvolaan, jossa jo vajaa pari kuukautta sitten kävin kaksi kertaa kääntymässä. Yksin tietenkin, kun miehessä ei ole mitään vikaa eikä hänellä ole ongelmia. Niin, kävin siellä kaksi kertaa ja sanoin ettei tästä yksin mitään apua ole minullekaan. Vaan nyt oli pää niin sekaisin, että oli pakko päästä puhumaan jollekin ulkopuoliselle.

Itkin ja yritin epätoivoisesti saada jostain langanpäästä kiinni. En enää osannut yksilöidä pahaa oloani. Psykologi onki asia kerrallaan minusta pahaa oloa ulos. Hän sanoi vahvasti epäilevänsä, että olen edelleen masentunut ja kehotti menemään lääkäriin. En voinut käsittää - masentunut? Tulin kotiin ja lähdin hakemaan tietoa netistä. Tekemään "masennustestiä". Sen sijaan löysin paljon tekstiä parisuhteen ongelmista - ja narsismista.

Ahmittuani yhden illan tietoa narsismista en saanut yöllä nukuttua. Kävin niin ylikierroksilla, sydän hakkasi ja ajatukset laukkasivat. Onko minulla tällainen puoliso tuolla makuuhuoneessa? Onko mieheni narsisti? Kaikki merkit viittasivat siihen, että jollain tasolla aivan selvästi. Nyt yritän miettiä, että millä tasolla. Voiko tästä enää jatkaa? Onko se tämä suhde, joka on myrkyttänyt minut ja saanut masentumaan?

Kirjoitin mielelle pitkän kirjeen ja annatin kaiken sisälläni olleen pahan. Huusin päälle vielä yhden illan. Hän haluaa edelleen jatkaa. Lupasin sillä ehdolla vielä tämän kerran, että se totisesti jää sitten viimeiseksi yritykseksi. Jos hän ei saa itseään muuttumaan sille tasolle, mitä hyvässä parisuhteessa tarvitaan, en halua jatkaa mitenkään päin. Kipukynnykseni on nyt ylitetty ja haluan vain parantua.

Niin surullista, että joku tässäkin ketjussa puhui aiemmin narsismista, mutta aihetta sen paremmin tuntematta tyrmäsin ajatuksen. Uskoin miehestäni paljon enemmän. Haluaisin uskoa vieläkin.

 

En yhtään ihmettele, että olet masentunut. En ole aiemmin tätä viestiketjua lukenut, mutta mulle tuli vahvasti se käsitys, että olet jollain tasolla jäänyt ikään kuin riippuvaiseksi miehestä. Ehkä siis tunnetasolla. Haluat yrittää ja yrittää. Nähdä hyvää siellä missä sitä ei ole. Haluat uskoa hänen hyvyyteensä... jostain kumman syystä. Hyvistä hetkistä huolimatta nuo huonot hetket kuulostavat aivan helvetillisiltä. Itse en katselisi tuollaista päivääkään. Mies kuulostaa ihan joltain peräkammarin pirulta! Hyi!

Usko huviksesi tai älä, mutta et parane masennuksesta tai saa elämästä kiinni ennen kuin teet lopun tuosta suhteesta. Sanot jossain, että ajattelet lastasi ja haluat antaa lapsellesi lahjan. No onpa hieno lahja, että äiti on henkisesti rikkiraadeltu ja sydänjuuriaan myöten verillä ja masentunut. Onnittelut vaan lapsellesi! Ja oikein lottovoitto vielä saada tuollainen tyranni-isukkikin.

Pah, kaikenlaisten pösilöiden kanssa ihmiset lisääntyvätkin. Olen pahoillani puolestasi, mutta etpä tuota näytä haluavan tehdä asioiden parantemiseksi mitään

 

Olitpa sinäkin oikea empatian esimerkki ap:lle! Toinen on valmiiksi lyöty ja avaa sydäntään ja sinä pistät sinne vielä yhden piikin lisää. Toivottavasti tuli hyvä mieli, kun pääsit pätemään ja voivottelemaan.

 

Sinulle on käynyt tosi kettanasti. Itsenäinen, hyvin toimeentuleva nainen on muuttunut täysin. Luin ketjusta kaikki kirjoitelmasi ja tulin puolestasi hyvin surulliseksi. Kertoo se myös siitä kehityksestä, joka sinut on vienyt masennukseen ja nykyiseen, epäitsenäiseen ja turhiin toiveisiin takertuvaksi riippujaksi.

Olet jäänyt kiinni harhaan, kuvitelmaan siitä, että pystyt muuttamaan toista ja että sinun täytyy kestää lapsen vuoksi. Sinua manipuloidaan ja sinä menet siihen lankaan. Lapsen ja itsesi vuoksi sinun tosiasiassa pitää pystyä tekemään päätös, että jätät miehen. Hänestä ei ole kuin haittaa, lapselle tämä ristiriitainen henki, mikä kotona on, tekee vain pahaa. Jos äiti ei voi hyvin, ei lapsikaan voi hyvin.

Pari tosiasiaa: - Olette kihloissa sen perusteella, että siitä on suullisesti sovittu jo ennen lapsen syntymää. Senhän tuolla kerroit. Kihlaus syntyy sillä hetkellä, kun lupaus avioliitosta on annettu, ulkoisia merkkejä kuten sormusta siihen ei tarvita. Kihlauksestakin tulee jo juridisia seuraamuksia.
- Mies on nytkin elatusvelvollinen. Se puoli pitää siis hoitaa virallisesti kuntoon. Lisäksi hän on tässä kuviossa oikeastaan sinulla vuokralaisena, sillä hänellähän on oma asuntonsa. Kait hän maksaa asumisestaan? Oletko lainkaan laskenut, minkä verran hänen pitäisi kohtuudella osallistua elinkustannuksiinne ja asumiseen, jotta se olisi edes kohtuullista? Lisäksi tietysti osansa lapsen elatuksesta. Uskalla vaatia.

Hommaa hyvä nainen nämä käytännön asiat kuntoon, sillä nykyisellään olet ihan liian lepsu!! Ei ihme, että mies tyytymättömyydestään huolimatta nauttii kaikesta, mutta ei ota vastuuta mistään. Ilmeisesti sinä itsekin kuulut näihin nautintaoikeuksiin. Totisesti valmis pöytä katettuna!

Konstilla tai toisella sinun pitäisi löytää oma itsesi jälleen ja laittaa asiat kuntoon. Ihan rehellinen mielipiteeni on, että kaikki paukut,jotka mieheen ja hänen velvollisuudentuntonsa herättämiseen pistät, ovat hukkaan heitettyjä. Pahoinvointisi ei pääse hellittämään. Olet pelokas ja laitat ongelmat piiloon maton alle, mutta eivät ne sillä häviä.

Ei ole kaukaa haettua, että kyse olisi miehen jonkin asteisesta narsismista, sillä sellainen ihminen ei ajattele, tunne eikä koe samoin, kuin tavallinen ihminen. Hänenlaisellaan ei ole olemassakaan omaatuntoa eikä häntä hävetä lainkaan ottaa itselleen toiselta sitä, mitä hän tarvitsee. Antamaan hän ei pysty millään tasolla. Sellainen ihminen ei muutu koskaan, hän ei kykene siihen, koska ei tajua itsessään mitään vikaa olevan. Lähellämme on yksi narsisti, ei lapsetkaan ole hänelle muuta kuin oman tarpeen täyttämiseksi, tarpeen, jonka nimi lienee "kunnon miehellä pitää olla lapsia". Vastuuta hän ei ota, omien sanojensa mukaan se on vaimo(i)lla. Niinhän se on sinunkin tapauksessasi.

Minusta sinä tarvitset nyt enemmänkin muuta apua kuin perheneuvolaa. Apua käytännön asioiden hoitoon eli varaapa aika sosiaalitoimistosta ja kerro, että pitää järjestellä elatusasioita. Siitä se lähtee. Toinen hyvä paikka on oikeusaputoimisto, sen neuvot lienevät ihan ilmaisia ja palvelut hinnoiteltu erittäin kohtuullisiksi, jopa ilmaista.

Toivon todella, että saat itsellesi voimia ja ryhtiä repäistä itsesi irti.

 

Suora lainaus ap: n tekstistä :
" Tiedän, että mieheni rakastaa minua, mutta se harvoin näkyy missään. Useammin kuin kuulen sanat rakastan sinua, kuulen miten olen laiska, tyhmä, idiootti, ämmä tai ylipäätään virhe. Tai että tyttömme on virhe, väärän ihmisen kanssa tehty. Nämä jäävät soimaan päähän, vaikkei niitä ehkä tarkoitettukaan ottaa todesta. "

Ja paskat rakastaa! Saahan sitä sanoa, mutta teot puhuu ihan toista.
Kukaan ihminen ei ole sen arvoinen, että oma terveys menee.
Pitkin tietä tuommoinen. Ei toista kohtele noin jos rakastaa. Usko pois.
Mun ex-aviomies myös 'tykkäs' minusta, mutta se jäi vain sanomisen asteelle. Missään arkielämässä se 'tykkääminen' ei näkynyt - saati sitten tuntunut. Aikani odotin ja yritin lämmittää, mutta lopulta annoin periksi, erosimme ja hengitys alkoi kulkea helpommin Parempi kertarutina kuin jatkuva kitinä.

 

Narsismista vielä. Luepa yksi hyvä ja kansantajuinen kirja: Sandy Hotschkiss/Miksi aina sinä? Se auttoi munua tajuamaan asioita ja helpotti suunnattomasti, kun ymmärsin mistä on kyse. Se auttaa vapautumaan selittämättömästä syyllisyyden- ja pahanolontunteesta, jonka toinen on onnistunut sinulle loihtimaan. Lakkasin myös toivomasta ja odottamasta muutosta, mihin toinen ei todellakaan pysty.

Mitä ilmeisimmin masennuksesi on tuota perua.

 

Luin kertomustastasi, tyttöystävä. Toivon lämpimästi itsesi vuoksi ettet odota ikuisuuksiin asti päätöksen tekemistä.... Tuo tilanne on kovin repivä sinulle. Ymmärrän tosi hyvin tuon ees taas heilahtelun ja ettet oikein tiedä mikä on oikein/reilua/tms. Miehesi on ehkä jollakin tapaa tunnevammainen tai vain muuten epäreilul, ja saa sinut epäilemään itseäsi. Luota kuitenkin omiin tuntemuksiisi että asiat eivät ole kuten pitää! On lopun alkua jos alat mennä hänen pomottamisensa mukaan sillä se ei tule IKINÄ loppumaan. Muista sananlasku siitä että jos annat pikkusormen, menee koko käsi. Tämä pätee käytännössäkin. Jos miestäsi myötäillen siirrät pikkuhiljaa rajaa siitä, minkä voi hyväksyä, hukkaat kenties itsesi lopulta kokonaan.
Kuulostat fiksulta ja tasapainoiselta ihmiseltä. Älä anna ajaa itseäsi aivan loppuun asti. Sanot viisaasti kun kerrot että oma minuutesi on vetäytynyt piiloon. Sinun kannattaisi kenties hakea ammattiapua ettet aivan pala loppuun...? Sinun on saatava purkaa tätä asiaa.
Ota huomioon että miehesi huonossa itsetunnossaan uhkailee ja pullistelee (esim. 'jos lähden kerran lähden iäksi') mutta tosiasiassa hän ei haluakaan että suhteenne loppuu, vaan että kaikki lopulta menee hänen ehdoillaan. Olen melko varma ettei hän edes toteuta moisia uhkauksiaan, vaan haluaa niillä hallita sinua ja on tyytyväinen jos se tepsii.
Ja jospa suhteenne päättyisikin, mitä sitten? Menetät siinä tuskin mitään, mutta sen sijaan saat paljon: tilaisuuden elää ihmisarvoista ja onnellistakin elämää ja jopa löytää uuden, arvoisesi kumppanin. Itsekin sanoit että tarvitset suhteesta vain sen ettet olisi yksin. Jossain vaiheessa tulet huomaamaan että yksinkin on parempi kuin noi onnettomana. Ja sitä paitsi onhan sinulla ystäviä, ja voit hakeutua ihmisten pariin harrastusten ym. yhteisöjen kautta. Et kuulosta avuttomalta, pärjäät varmasti! Ensin voi hetken kirpaista mutta sitten varmasti helpottaa ja voit yllättyäkin siitä miten ihanaa elämä voi olla, kun onnettomien aikojen harmaus alkaa poistua sinusta.
Toivon vain että et unohda itseäsi ja että teet kuten sinulle ja lapsellesi on parasta. Kaikkea hyvää.

 

Olitpa sinäkin oikea empatian esimerkki ap:lle! Toinen on valmiiksi lyöty ja avaa sydäntään ja sinä pistät sinne vielä yhden piikin lisää. Toivottavasti tuli hyvä mieli, kun pääsit pätemään ja voivottelemaan.

Ja mikähän se piikki on? Ei ole tarve päteä, mutta voivotteluahan tämä ketju on täynnä. Mielestäni alkuperäinen on onnistunut soutamaan itsensä harvinaisen syvälle suonsilmään. Rakkaudestako? Ehkä. Mutta nyt tuo rakkaus on muuttunut joksikin ihan muuksi. Ei kukaan pysty alkuperäistä auttamaan asiassa, paitsi hän itse. Se voi olla vaikeaa, mutta ainoa oikea keino löytää elämään iloa. Löytää elämä! Ja luuletko tosiaan, että lapselle tilanne on helppo, jos tuollaista vanhempien välillä on? Tilanne on ihan hirveä sekä lapselle että äidille. Mieshän sen sijaan porskuttaa, kun hänelle siihen on tarjottu mahdollisuus.

 

Kiitos ihanista tukea ja apua antavista kirjoituksista. Olen ollut pari päivää yksin ja saanut miettiä asioita rauhassa. Olen yrittänyt nousta tilanteen tasalle, etsinyt tietoa narsismista ja luonnehäiriöistä. Olo on jossain määrin helpottunutkin. En ole hullu. Minulle on annettu mahdollisuus löytää ratkaisuja. Ongelmillamme on ainakin osittain nimi. Sitä vastaan, minkä tietää, on helpompi taistella. Vaikkei miehellä olisikaan virallisesti diagnosoitu narsisistista persoonallisuushäiriötä, hänellä selvästi on joitain ominaisuuksia ainakin. Tiedän nyt mitä pitää tarkkailla ja miten mieheen ristiriitaisissa tilanteissa suhtautua. Etsiä käytöksestä narsistisia piirteitä ja olla yksinkertaisesti hyväksymättä niitä.

Nyt juuri on sellanen olo, että minuahan ei enää huonosti kohdella. Täältä pesee takaisin, ja jos ei järjen puhe mene perille, ei tarvitse katsella tai kuunnella sitten ollenkaan. Kun vain jaksaisin tämän strategian pitää kasassa. Katsoa miten pitkälle pääsemme ilman, että suhde syö minua. Voi olla, ettei kovinkaan pitkälle.

Joku tuossa valitti, kun minä vain valitan, eikä syyttelevästä äänensävystään päätellen ymmärtänyt tilannettani ollenkaan. Minulle tämä nyt ei vain ole niin mustavalkoista eivätkä ongelmat ole pamahtaneet silmille yhdellä kertaa. Keittoa on hämmennetty kasaan pikkuhiljaa ja kipurajani tuli vastaan vasta nyt, kun kiehuva vesi polttaa ja satuttaa ennemmän kuin pystyn sietämään. Olen täällä kirjoitellessa antanut kärsimykselle paljon painoa, mutta onhan tässä liitossa muutakin ja omille virheilleen tulee sokeaksi. En olisi jaksanut näin pitkään, jos kaikki olisi ollut vain yksisuuntaista pahaa. Lisäksi eropäätös on _aina_ vaikea ja yksinhuoltajaksi joutuminen todella iso muutos.

 

Ei herrajumala, luepa ap tekstisi ajatuksella uudestaan läpi. Miten itse neuvoisit jos teksti olisi jonkun toisen kuin sinun?

Kuulostaa niin kylmältä ja itsekkäältä touhulta miehesi puolelta. Sinulle kuuluu elatustuki jos et kerran asu miehesi kanssa yhtäaikaa. Mietipä jos pääsisit eroon tuosta henkisestä helvetistä, kuinka paljon positiivista energiaa saisit siitä elämääsi tilalle ja voisit käyttää sen lapseesi tämänhetkisen tilanteen sijasta! Rohkeutta päätöksiin.

 

Et totisesti ainakaan hullu ole. Sen sijaan tosi älykäs nainen. Kirjoitelmasi ovat kaaosmaisesta tilanteesta huolimatta hyvin loogisia ja oivaltavasti kirjoitettuja.

Luulenpa todella, että sinulle avautuu täysin uusi näkökulma tilanteeseenne, kun ymmärrät niinkuin sanoit, nimen asialle, joka johtaa elämäänne.

Ihan sama kaava ei omassa elämässäni aikanaan ollut, mutta jollakin tapaa henkinen tilasi on sama kuin minulla oli. Samaa reittiä taisi mennä herääminenkin siihen, että voimat ja valinta on omissa käsissäni. Kun aika (oma mieli) on kypsä päätökseen, sen tekeminen on helppoa. Eroa pahaoinvoinnista ja sen aiheuttavasta liitosta en sekuntiakaan ole katunut, katunut olen sitä, että annoin tilanteen jatkua liian kauan. Se söi henkiset voimavarat niin minulta kuin lapsiltanikin. Olimme suunnattoman helpottuneita painajaisen loputtua.

Yksinhuoltajana ei ole kamalaa, päinvastoin. Huono parisuhde on viheliäisin olotila, mitä olla voi. Isä voi olla isä lapselleen lähellä ja kaukana, se riippuu ihan miehestä itsestään. Jos lähielo on vaikeaa, se vaikuttaa negatiivisesti kaikkiin perheen jäseniin ja vaikuttaa koko tulevaan elämään.

Ei muuta kuin rivakasti ja topakasti ohjat omiin käsiin. Siitä se nousu oikeaan elämään alkaa.

 

Ohhoh, luin tänään eka kertaa ketjua ja melkein vetää sanattomaksi... Todella toivon, että pääset jaloillesi. Vaikka teidän suhteessa olisi jotain hyvääkin, niin vaikea uskoa, että voi olla mitään niin hyvää, että korvaisi kaiken pahan. Vaikka olisitkin päättänyt, että miehesi on narsisti ja sinun pitää vaan osata "käsitellä" häntä oikein, sanoisin, että narsisti ja masennukseen taipuva saman katon alla on ehkä vähän turhan kova yhdistelmä (ainakin sille, joka ei ole narsisti).

Eli minusta sinun täytyy ottaa elämääsi selkeä päämäärä ja lähteä tarpomaan sitä kohti. Jos olit aiemmin uranainen, niin tuossa tilanteessa et varmaan pystyisi kovin vaativaan työhönkään! Sinun ja lapsesi takia todella toivoisin, että lopettaisit tuon parisuhteen ja kasaisit itsesi kokoon.

 

Luin koko ketjun läpi. Olet monta kertaa kirjoittanut että NYT on mitta täynnä ja nyt miehen on kohdeltava sinua paremmin tai suhde ei voi jatkua.

Se näköjään jatkuu edelleen. Mitä miehesi on oppinut? Että nariset ja itket ja välillä huudat ja suutut ja sanot haluavasi erota mutta mitään noista ei tarvitse ottaa vakavasti. Kunhan muutaman päivän katsoo ettei sano sinua älykääpiöksi, niin se riittää sillä kertaa hiljentämään sinut ja kun taas tulee uusi keskustelu niin sama peli kehiin ja suhde jatkuu ja jatkuu.

Tässä tulevaisuudenkuvasi - Sinusta tulee eräs noista loppuun nuutuneista ja katkerista keski-ikäisistä naisista jotka toivovat että mies vieläkin muuttuisi ja väsyneesti rähähtävät silloin tällöin, vaikka tietävät jo kymmenen vuoden kokemuksella ettei siitä mitään apua ole. Mutta lähteä ei halua kun miehessä on hyviäkin puolia.... ja lapsella on sentään isä....ja yksinäisyys on pelottavaa....

 

Väsynyt tyttöystävä on kirjoittanut:
"Kun lapsi syntyi ja masennus alkoi nujertua, sitä alkoi luottaa siihen, että pärjää. Hyvin olemmekin tytön kanssa selvinneet, vaikka olenkin joutunut kantamaan suurimman osan vastuusta." 5.11.06 23:34
JA SITTEN
"Nyt minä kuljen miehen perässään keräämässä hänen ja pojan likaisia
astioita ja vaatteita, lehtiä, leluja jne." 14.11.06 20:25

ELI KUMPAA SUKUPUOLTA LAPSI SIIS ON? Luulisi äidin tietävän onko oma lapsi tyttö vai poika. Tai sitten kaikki on täyttä poraskaa. Heräsi vain ihmetys kun tekstejä luin. Osaako joku selittää?

 

Joo mä kiinnitin kanssa huomiota tohon samaan. Että välillä lapsi on tyttö ja välillä poika. Eli taitaa olla sepitetty koko juttu. Ja keksitty tarina sen täytyy olla jo siksikin, että ei kait kukaan voisi ylipäänsä tosielämässä olla noin kertakaikkisen saamaton. Että puoli vuotta jauhaa sitä, miten kamalaa kaikki on, eikä yhdessä olo ole kivaa, eikä kumpikaan halua muuttaa ja blaa blaa blaa, ja sit ei kuitenkaan tee mitään muuta kuin pyörittää sitä samaa levyä.

Joku taitaa vaan kokeilla tarinan kirjoittajan taitojaan täällä. Tarina alistuvasta, huonolla itsetunnolla varustetusta naisesta ja perinteisestä suomalaisesta saamattomuudesta. Siis aika tylsä tarina kaiken kaikkiaan.

Ei taida kirjailijaa tästä "tyttöystävästä" tulla ei.

 

Luulen, että kyseessä on ns harhautusyritys, joita varmasti kaikki täällä elämästään kirjoittavat tekevät. Ettei heitä tunnistettaisi!! Tässä tapauksessa lapsi kai (?) on poika, mutta alkuperäinen on halunnut puhua tytöstä, jottei olisi niin tunnistettavissa. Rauha maahaan ellit, kaikki tätä harrastaa Ei sitä varten kaikkea tarvii tuomita potaskaksi. Kait tuo tarina sinällään on true story. Surullinen sellainen :-(

 

"

Olisit pitänyt polvet pihdissä ettei vahinkoa olisi päässyt syntymään. Et voi olla kovin väsynyt, kun jaksat noin perkeleen pitkän valituskirjeen kirjoittaa. Väsynyt ihminen ei tuollaiseen omakehukirjeeseen kykene. Miehesi inhoaa sinua ja aivan varmasti käy vieraissa koko ajan kun on poissa.

"

Tuon tekstin kirjoittajalla taitaa olla kovin yksinäistä ja ankeaa, kun on noin ruma sielu. Ruma sielu pisaroi ulospäin edellämainitun kaltaisena tekstinä. Se näkyy myös vastenmielisenä ulkomuotona, jonka johdosta kirjoittaja on saanut aina olla yksikseen eikä parisuhteita ole ollut. Olet säälittävä, ja sellaisena tulet myös pysymään. Hävettää. Puolestasi.

 

Mitenhän tässä tarinassa sittemmin kävi? Mielestäni monet kommentoijat antoivat tosi hyviä ohjeita, esim. nimimerkit Tri*jotakin*, mies ja lopussa etenkin Isomummi.

***

Kovin useissa parisuhdekeskusteluissa kerrotaan, että puoliso haukkuu, v**tuilee, nimittelee, huutaa ja vielä raivostuu alta aikayksikön. Siis WOOOT? Niin ei kohdella ihmistä, jota rakastaa. Ei puoleen, eikä toiseen - kumpikaan. Jos tuntuu siltä, että kohta alkaa keittää, niin eri huoneisiin ja ovi välissä kiinni hetkeksi. Jos ei onnistu, niin vaikka kävely ulkona vartti korttelin tms. ympäri.