Parisuhdekriisi - jatkaako?

Tutustuimme miehen kanssa reilu 2,5 vuotta sitten. Rakastuttiin nopeasti ja mies alkoi nopeasti viettää yönsä ja päivänsä luonani. Periaatteessa siis asuttiin minun luonani, vaikka miehellä oli oma talo naapuripaikkakunnalla. Jo ekasta päivästä lähtien hän tosin teki selväksi, ettei aio omalta paikkakunnaltaan muuttaa koskaan pois.

Meni reilu vuosi ja tulin raskaaksi. Mies oli jo puolen vuotta puhunut miten haluaisi lapsia kanssani. Raskautta ei yritetty, mutta näin kävi ja oltiin päälisin puolin onnellisia uutisesta. Aiemmin oltiin sovittu, että jos lapsia tulee, muutamme saman katon alle - aluksi minun luokseni ja myöhemmin rakennettaisiin miehen paikkakunnalle, ja että virallistamme suhteen kihlauksella ja naimisiinmenolupauksella. Minulle oli todella tärkeää, että mies lupasi kihlat ja avioliiton. Aloin odottaa kuin kuuta nousevaa, että mies kosisi ja laittaisi oman talonsa myyntiin. Moneen kuukauteen ei tapahtunut mitään. Paitsi että jussina mies yritti vokotella minun poissaollessa mökkiinsä jotain vanhaa hoitoa. Kuulemma vaan juttelemaan.

Aloin olla töissä tosi uupunut. Alkuraskaus oli väsyttävää ja monen vuoden rankan työputken jälkeen raskaus mutkisti asiaa lisää. En jaksanut. Sain hysteerisiä itkukohtauksia ja jäin töistä sairaslomalle. Mies oli omissa töissään niin kiireinen, ettei häneltä liiennyt aikaa saati myötätuntoa. Minkäänlaisesta tuesta puhumattakaan. Alamäki jyrkkeni ja masennus alkoi tosissaan vaivata. Ei kuulunut kosintaa, ei muuttolaatikoiden kolinaa. Eipä ollut mieskään paikalla juuri koskaan. Kiire töissä. Minulle vain jankutti, että olen aikuinen ihminen jonka pitäisi pärjätä omillaan ja ettei hän ole minusta tai hyvinvoinnistani vastuussa. Anoin, itkin ja huusin apua, mutta en saanut. Mies ei ymmärtänyt, vaan pikemminkin hermostui väsyneeseen ja valittavaan tyttöystävään.

Jossain vaiheessa loppuraskauden aikana ilmoitin, että koska emme asu yhdessä emmekä ole edes kihloissa, annan lapsemme oman sukunimeni. Mies suuttui tästä niin, että uhkasi jättää lapsen isättömäksi. Hänen puolista sukuaan ei kuulemma tulisi näkemään. Päätin antaa asian olla. Paria viikkoa ennen lapsen syntymää minä kysyin mieheltä joko mentäisiin kihloihin ja hän että juu. Kun lapsi syntyi, hän joutui teholle useaksi päiväksi. Mies oli jo syyttämässä minua ja lääkkeitä tästä. Kaikki päättyi kuitenkin hyvin ja pääsimme kotiin. Sukunimiasiasta tapeltiin toistamiseen ennen ristiäisiä, mutta mies toisti uhkauksensa häipymisestään. Ajattelin antaa hänelle mahdollisuuden olla osallistuva isä ja parempi puoliso ja taivuin hänen toiveeseensa.

Masennuksesta pääsin loistavan terveydenhuollon, lääkkeiden ja vauvan avulla. Mutta lapsen tultua olemme miehen kanssa edelleen riidelleet kaikesta ja koko ajan.

Mies oli ekaa kertaa pyytämässä seksiä jo parin viikon päästä synnytyksestä. Loppuraskaudessa sain raskausmyrkytyksen, mutta sekään ei estänyt häntä pyytämästä omien tarpeiden täyttöä. Niin ei nytkään. Ilman seksiä ei ollut mitään läheisyyttä, koska hänelle ne ovat pitkälti yksi ja sama asia. Kaipasin häntä lähelle ja seksielämä alkoi pikemmin kuin olin ajatellut tai halunnut. Tästä otetaan säännöllisesti yhteen. Haluaisin muutakin hellyyttä, mutten saa. Mies ei halua ottaa lähelle, ei halailla eikä viitsi juuri pusutellakaan ellei tiedä sen johtavan seksiin.

Minun oletetaan hoitavan vauvan ja kodin. Mies on työnsä takia poissa yli puolet viikosta. Hän kyllä laittaa ruokaa jos on kotona, mutta mihinkään muuhun on vaikea saada mukaan. Lasta hän hoitaa pyydettäessä, mutta usein pitkin hampain. Sitten saan kuulla, miten käskytän häntä. Usein hän kysyy, mitä minä sitten teen, jos hän vaihtaa vaipat ja syöttää tytön. Jos pyydän häntä ottamaan vauvan mukaan lähtiessään jonnekin, hän aina kysyy, onko minulla jotain tärkeämpää sitten vai. Alan väsyä siihen, että olen lapsen kanssa ympäri vuorokauden ja viikot läpeensä ja useinmiten yksin. Miehen mielestä lapsen hoito kyllä periaatteessa kuuluu molemmille, mutta kodin ei, koska kotini ei ole hänen kotinsa eikä hän siellä edes halua asua. On siis minun vikani, koska en ole suostunut muuttamaan vieraalle paikkakunnalle heti.

Asumme edelleen kahta taloutta. Minä hoidan omani ja mies omansa. Maksan kaikki muut omat ja lapseni kulut ja laskut paitsi ruuat, jotka mies hoitaa. Äitiyslomani päättyi juuri ja jäin kotiin kotihoidontuelle. Olen laittanut kaikki lainani yms. jäihin ja olen säästänyt kaiken mahdollisen jo äitiysloman alusta asti, jotta voisin jäädä kotiin pienen tyttöni kanssa loman päätyttyä. Mies ei koe olevansa velvollinen osallistumaan muuhun kuin vaippa- ja ruokaostoksiin. Viitaten edelliseen kappaleeseen - tämä ei ole hänen kotinsa eikä hän täällä halua asua ja koska minä en halua muuttaa, syy on minun. Riitelemme siis rahastakin. Miehestä minun pitäisi mennä töihin jos en kerran pärjää.

Meillä ei ole kahden ja puolen vuoden aikana käynyt vieraita kuin kaksi kertaa. Mies ei ole sosiaalista sorttia ja omat ystäväni, joita on paljon, eivät kelpaa hänelle. Hänellä ei ole mitään puhuttavaa heidän kanssaan. Omia ystäviä miehellä on muutama, mutta seurustelu heidän kanssaan rajoittuu yhteisiin baarireissuihin. Me emme käy myöskään juuri missään. Paitsi miehen omien vanhempien luona. Siellä pitäisi käydä vähintään kerran viikossa. Muuten tulee jo sanomista, kun lapsenlasta ei koskaan näy. Olen sosiaalinen eläin ja viihdyn ihmisten parissa. Mies suuttuu jo siitä, jos pyydän, että mennään koko perhe kahville käymään kaupungille.

Olen väsynyt tähän kuvioon. Tuntuu kuin kaikki vastuu olisi minulla. Miehellä on vain oikeuksia. Oikeuksia kuten hänen nimensä lapsella, oikeus päättää asuinpaikka ja siviilisääty, lyhentää omat lainansa ja mennä omat menonsa.

Kaipaan rinnalleni kumppania, joka tukee ja auttaa, on lähellä. Sellaista joka tiukan paikan tullen sanoisi: Kyllä me tästä selvitään. Anna minun hoitaa tämä. Sellaista, jonka kanssa huomaisin, että minua rakastetaan. Sellaisen, jonka seurassa näkisin, että minua arvostetaan. Sellaisen, joka ajattelisi kaikkien parasta eikä liian usein vain omaa parasta. Tiedän, että mieheni rakastaa minua, mutta se harvoin näkyy missään. Useammin kuin kuulen sanat rakastan sinua, kuulen miten olen laiska, tyhmä, idiootti, ämmä tai ylipäätään virhe. Tai että tyttömme on virhe, väärän ihmisen kanssa tehty. Nämä jäävät soimaan päähän, vaikkei niitä ehkä tarkoitettukaan ottaa todesta.

Olen sanonut jo useamman kerran, etten kestä tätä ja haluan miehen lähtevän. Olen sanonut, että hän on tehnyt itsestään tarpeettoman. Sanonut myös, miten minun on tässä parisuhteessa huono olla, että hän on hyvä isä, mutta huono puoliso. Minun pitäisi kuulemma katsoa peiliin. Olen hänestä hankala ja liian vaativa. Pitäisi tyytyä siihen mitä on ja olla vähemmän itsekäs, hän sanoo...

Antakaa neuvoja miten edetä. Jätänkö lapseni isän vai yritänkö vielä eteenpäin? Myönnän, etten ole itsekään enää kuukausiin yrittänyt mitään. En jaksa. Mutta nyt olen pisteessä, etten halua enää antaa hänelle mitään. On tullut olo, miksi yrittää tai antaa, jos ei itsekään saa. Viikon päästä on isänpäivä. Meidän ensimmäinen. Haluaisin viettää sitä, mutta sitten taas en. Koska meillä ei vietetty äitienpäivääkään...

 

Mitä itse saat suhteesta lapsesi isään? Miksi roikut hänessä, hän ei ilmiselvästi ole kiinnostunut perhe-elämästä. Pärjäät melko varmasti paremmin ilman häntä. Hänen kanssaan olet vain onneton. Hän itse vaikuttaa hankalalta ja hyvin itsekkäältä. Älä anna hänen alistaa sinua solvauksillaan ja vaatimuksillaan.

 

Tämä on vähän kaukainen vertaus, mutta tuli mieleeni, että jos parilla menee huonosti on tappelua ja riitelyä. Sitten nainen aloittaa sivusuhteen, hän ihan kliseen mukaan alkaa elää paremmin, lopettaa riitelyn ja tavallaan rauhoittuu, niin suhde paranee miehin osalta ja miksei myös naisenkin. Eli on yläättävää, että pettäminen todellakin voi parantaa suhdetta, mutta se tekee taas petoksesta julmemman. Se miten tuo vertaus liittyy ap:n tilanteeseen, niin auttaisiko teillä, jos jättäisit mielestäsi miehesi mollaamisen, vaikka olisikin aihetta. Voisiko se parantaa suhdettanne? Olet jo antanut myönnytyksiä, mutta miksi et kokeilisi naisellisempaa keinoa kuin tyytymättömyys. Jos sekään ei auta, niin eroa.
Voimia, anna ajan kulua, uskon että ratkaisu voisi löytyä. Olisi kaikille parempi, jos teillä olisi ehjä perhe.

 

Minusta hän on jo kokeillut kaikki naiselliset keinot parisuhteen ongelmien ratkaisemiseksi. Aika mielestäni jo aloittaa oma elämä. Mies vaikuttaa ihan sitoutumiskyvyttömältä.

 

Mietin tässä, että mitä suhteesta nyt saan. Tuntuu etten mitään. Mikä ei tietenkään ole koko totuus. Onhan minulla toinen ihminen rinnalla. Joku kenelle kertoa päivän tapahtumat ja jolle kuitenkin voin jättää lapsen hoitoon välillä. Joku joka tuikkaa välillä sen pusun ja kysyy mennäänkö saunaan tai mitä tänään haluat syödä. Joku joka on osa elämääni. Onhan ne asiat välillä hyvinkin.

Mutta se pohja mille parisuhde ja perhe rakentuu, se meillä on epätasaista ja paikoin pettävää. En tunne että mieheni arvostaisi minua tai toivoisi minulle epäitsekkäästi hyvää. Ennemmin koen, että hänen on itsekkäästi saatava ne asiat, jotka hänelle ovat tärkeitä. Minulla on olo, ettei hän halua menettää itsenäisyyttään, sitoutua loppuun asti ja olla osa perhettä. Me olemme isä ja äiti, meillä on tytär, mutta emme ole perhe siinä mielessä kuin minä perheen ymmärrän. En voi olettaa, että mies kantaa vastuun niissä asioissa joissa toivon hänen kantavan. En osaa edes luottaa häneen, koska pettymyksiä on ollut.

Silti toivon parempaa. Se pitää meidät varmaan vielä yhdessä. Toivon ydinperhettä, jossa kaikilla on hyvä olla, jossa kaikki asuvat saman katon alla. Tuntuisi kamalalta riistää lapselta se isä, joka asuu hänen kanssaan.

En voi enää antaa anteeksi ja unohtaa, olla niinkuin näitä kaikkia asioita ei olisi tapahtunut tai sanottu. Liian kauan on mennyt ja liian paljon sanottu. Koen, että minua on kohdeltu väärin enkä pysty palkitsemaan sitä kohtelua kääntämällä toisenkin posken. Nyt eteenpäin veisi se, että mies menisi vaihteeksi peilin eteen eikä aina vain toteaisi, että jos ei kelpaa niin ei sitten - hän ei muutu.

 

Joskus välimatka ja ero selvittää ne lopulliset tunteet.
Jospa jaksaisit tosiaan keskittyä nyt vain vauvaan ja itseesi. Miehestä selvä ero.Koska hän ei halua ottaa perhevastuuta, joka ilmanmuuta tulee kun on kuviossa lapsi. Tärkeintä on että äiti jaksaa,jotta lapsi voi hyvin. Nythän näin ei käy.
Kun miehelle tekee viranomaisten kanssa selvän eron, maksat elatusmaksun sen ja sen . tapaat lapsen jos haluat silloin ja silloin. Alkaa miehellekin selviämään mitä todella haluaa. Toivottavasti.
Minusta olet tehnyt viisaan valinnan että et ole suostunut yhteenmuuttoon jos sosiaaliset taidot ja itsekkyys on vielä noin isin nahassa kiinni.
Ulkoruokintaan siat. On yllättävä opettavaista miehille. Johtuneeko sitten armeija kasvatuksesta että kun tarpeeksi tiukille ja kylmille joutuu- selviää ukonkin päässä ne perusasiat, mitkä ovat tärkeitä.
Tämänkään jälkeen ei välttämättä ole että mies muuttuu. Mutta selviääpä kummallekin mitä Sieperia opettaa ja mikä on kodin ja yhteen puhaltamisen juju.

 

Miksi sinä et halua muuttaa miehesi taloon? Mielestäni analysoit suhdetasi tarkasti, mutta tuo jäi minulle epäselväksi. Jos muuttamalla sinne miehesi osallistuisi enemmän myös yhteisiin menoihin?

Jos se ei ole ratkaisu, niin minusta sinun olisi parempi jatkaa yksin lapsen kanssa. Laittamalla lapsi yhteishuoltoon saat myös kaipaamasi omaa aikaa sekä kulut jaettua. Lienet vielä aika nuori, kun pienen laspen äiti olet, sinulla on pitkä elämä edessä, miksi tuhlata sitä epävarmuuteen ja pahaan oloon?

 

Lyhyesti tähän kahden talon "loukkuun" ennen kuin alkaa äidin ja tyttären iltatoimet.

En ole halunnut muuttaa miehen taloon, koska en viihtyisi siellä yhtään. Ero omaani on kuin teltalla ja asuntovaunulla, jos nyt näin voisi sanoa. Kotini on unelmieni täyttymys, jota olen säästänyt pitkään ja vihdoin muutama vuosi sitten saanut. Mutta ei se mieskään siitä omasta talostaan pidä, hänkin haluaa muualle siitä. Hänelle on vain pilkun tarkkaa missä hänen seuraava talonsa sijaitsee. Mikään muu ei käy kuin se yksi tarkka paikka. Lisäksi asumme eri paikkakunnilla, ja minulla luonnollisesti on täällä oma perheeni, ystäväni ja työni. Hulluksi olisin tullut, jos siellä kaukana kaikesta yksin nyt näitä samoja asioita veivaisin. Jotenkin kun uskon, ettei se osallistuminen, vastuunkanto ja sitoutuminen voi olla vain paikkakunnasta kiinni. Tai sitten on todella lapsellista ajatella, ettei täällä tee mitään mutta siellä toisessa paikassa kyllä! Ja meillä kun on tätä ikää jo reippaasti yli 30, eli lapsekkuus pitäisi olla jo pääosin pois karissutta.

 

"Ulkoruokintaan siat. On yllättävä opettavaista miehille. Johtuneeko sitten armeija kasvatuksesta että kun tarpeeksi tiukille ja kylmille joutuu- selviää ukonkin päässä ne perusasiat, mitkä ovat tärkeitä.
Tämänkään jälkeen ei välttämättä ole että mies muuttuu. Mutta selviääpä kummallekin mitä Sieperia opettaa ja mikä on kodin ja yhteen puhaltamisen juju."

Ja nimimerkki on "ymmärrys"
Mitä ymmärtämystä edellisessä on?

Älä hyvä ihminen kuvittele, että miehelle olisi Siperia, että nainen sulkee hänet elämästään. Kyllä moni mies kiittää ja kumartaa ja lähtee. Kyllä mies olisi saatava pysymään vastuussa isyydestään, mutta ei häntä väkisinkään voi pitää.
En minä ap:n suhdetta pitkänä pidä ja ajallisesti vasta pieni aika on sopeuduttu tilanteeseen, vaikka pitkältä se saattaa tuntua. Minä uskon, että ap pystyy saamaan suhteensa kuntoon.

 

Ensinnäkin sanoisin että olette todella lyhyen suhteen jälkeen päättäneet ryhtyä lapsen tekoon varsinkin kun olet varmasti jo ennen sitä tiennyt minkälainen mies lapsesi isä on eli nämä luonteen sosiaalisen puolen eroavaisuudet yms. Kannattaa siis selkeyttää itsellesi mitkä olivat ne syyt jotta halusit kuitenkin lapsia juuri tämän miehen kanssa? Varmasti joitain syitä oli? Ja kerran ikääkin on jo tuon verran niin en haluaisi uskoa että ainoat syyt olisivat niinkin naiveja kuten lupaus avioliitosta etc...

Tilanteenne on hieman vaikea, kieltämättä tämän kahden asunnon vuoksi. Sen suhteen olisi tehtävä ratkaisuja pian jos meinaatte olla perheenä. Koska teillä on eri asunnot mielestäni ei voi kyllä velvoittaakaan että mies hoitaisi esim. sinun lainan lyhennyksen? Miten selviäisit yksinhuoltajana? Ei se elatusapukaan riitä lainanlyhennyksiin sehän on vaivaiset 160 euroa. Itse en ole koskaan ajatellut hyötyväni miehestäni taloudellisesti edes lasteni isänä. Olen aina itse omasta palkastani säästänyt etukäteen ja juuri sinun tavallasi laittanut lainat koroille yms. Se on jo plussaa jos mies maksaa ruoat, me maksamme nekin puoliksi vaikka olen kodinhoidon tuella.

Minkälaisia perheitä kaveripiirissänne on? Tulee mieleen, että saatko sieltä liian ruusuisen mallin jossa mies maksaa vaimolleen kaiken ja palvoo lastaan ja tekee kaiken vain vaimon ja lapsen eteen? Älä luule että näin on joka perheessä. Jos jossain on niin olkoot siitä onnellisia mutta itse ei kannata tähän omaa perhettään verrata ja siitä masentua. Itse olen mennyt samaan vertailuun välillä mukaan koska meidän kaveripiirissä on juuri tällainen perhe jossa mies on sanonut vaimolleen (huom. luonnollisesti mies vaatimalla vaati että naimisiin mennään ennen yhteisen oman asunnon ostoa ja vauvan tekoa ja mies maksoi myös häät) että vaimo saa olla kotona niin kauan kun vain pää kestää, että hän huolehtii kyllä taloudesta ja arvostaa yli kaiken sitä aikaa kun vaimo jaksaa kotona lapsen kanssa olla, mies tekee oman normaalin työpäivän lisäksi välillä aina yötöitä jotta talous pysyy kasassa ja aina kun vaimo menee harrastuksiin tai muuta (monta kertaa viikossa) hoitaa mies lasta ja muutenkin jos on kotona niin hoitaa aina silloin lasta, mies maksaa kaikki laskut, tekee ruoat töidensä jälkeen yms. vaimo pääsee aivan liian helpolla... No voit kuvitella että kun tällaiseen perheeseen vertaa omaa elämäänsä niin eihän siinä iske kuin masennus... Pitäisi kuitenkin ymmärtää että kuten on erilaisia ihmisiä on myös erilaisia perheitä joissa asiat ovat eritavalla. Heillä ei varmastikaan ole sitten joitain asioita niin hyvin kuin meillä joten turha tässä on katkeroitua. Koko kokonaisuutta ei tiedä kuin omasta elämästään. Tällä kappaleella yritän sanoa sitä että älä turhaan murehdi sitä ettette mielestänne ole se unelmien perhe... that´s life niin se menee ei tosiaan kaikki. Miehesi ei kuitenkaan vaikuta edes pahimmalta mahdolliselta sialta: ei kännää ja kulje baareissa ja ruodaa ryyppykavereita kotiin, ei hakkaa, ei ilmeisesti ole siivoton ja sotke, ei tuhlaa rahojasi, välittää lapsesta, tekee ruokaa, suostuu asumaan luonasi yms. Meillä esim. minä itse hoidan lapsen (jos isä hoitaa niin täytyy minulla olla syy esim. olen koiran lenkillä tai teen ruokaa), koirat, kodin, ruoanlaiton (teen mm. voileivän jos miehellä nälkä kun ei itse osaa tehdä), siivoukset joskus puoliksi yleensä minä hoidan, usein hoidan kaupassa käynnit, maksan puolet kaikesta ja oman lainapuoliskoni hoidan aina itse muusta ei olisi puhettakaan, mies haluaa joka viikonloppu lähteä ravintolaan sillä ilman alkoholia ei ole iloa, myös viikonloppu aamut ovat hänen oikeutensa joten itse en vauvan jälkeen ole koskaan saanut nukkua pitkään, yms. yms eli tämmöset asiat ei tosiaan kaikilla ole niinkuin niissä unelmaperheissä joten siihen ei kannata turhaan keskittyä ja vatvoa sitä liian pitkään, tilanteenne on se mikä on, se voi hieman hiotua suuntaan tai toiseen mutta tuskin tulee muuttumaan päälaelleen joten turhaan unelmoit jostain täysin erilaisesta.

Omalle elämällesi ei kukaan muu tule tekemään kuitenkaan mitään. Vain sinä voit sitä itse muuttaa. Älä siis syytä miestäsi kaikesta. Hän varmasti on mikä on aina ollut ja on sentään vielä rinnallasi. Joku olisi saattanut pelästyä masennustasi ym. ja jo lähteä pois. Teillä on varmastikin hyviä hetkiä. Yritä elää niistä. Älä omilla haaveiluillasi ja miehen arvostelulla pilaa suhdettanne. Ei sitä kukaan mies jaksa. Äidit nykyään turhankin helposti luovuttavat kun luulevat että yh:na olisi jotenkin helppoa, kun monen arki muuttuu raadolliseksi lapsen tulon myötä. Todellisuudessa yh:na on kaikkea muuta kuin helppoa. Harva enää edes löytää miestä ainakaan kuka pitäisi sinua ja toisen omaa lasta hyvänä. Kyllä kannattaa satsata kaikkensa siihen lapsen oikeaan isään ennen kuin luovuttaa. Aika tekee ihmisissä paljon, ihmiset kasvavat ja oppivat. Myös lapsen kasvu vaikuttaa ja isä osaa olla lapsen kanssa paljon paremmin kun lapsi oppii esim. puhumaan, sitä ennen isän on vaikea ymmärtää mitä lapsi haluaa kun ei tunnista vauvan itkuja ym. kun ei ole ollut tarpeeksi sen kanssa, sitten alkaa pelottamaan ettei osaa auttaa omaa lastaan ja tulee ahdistus ja halu ettei halua sitä yksin hoitaa, pelko.

Yrittäkää kaikkenne. Järjestäkää asumisenne ja yritä muuttaa itseäsi positiivisempaan suuntaan, ole myös itse parempi kumppani. Nauttikaa/nauti lapsestanne! Kyllä te voitte saada kaiken kuntoon ei kuulosta ollenkaan toivottamalta. Äläkä mieti eroa vaihtoehtona. Tee sinä lapsenne äitinä kaikkesi, jos mies sitten haluaa silti erota joskus niin sitten anna mennä. Puhukaa ja pohtikaa tästä ennen asumisjärjestelyiden järkeistämistä.

 

jospa ap. sitten vaan oppii olemaan hyvä äiti tekmään kaiken yksin niin kuin tähänkin asti.?? Minusta isi ei ole sisäistänyt vieläkään että äitiä pitäisi tukea. Jos kaiken tekee jo nyt yksin niin eihän tuossa ole mitään eroa yh:na oloon. Ainoastaan se että varmasti saa kk. elatustuen.
Jos mies haluaa pitää yhteyttä lapseen vielä erossa ollessaankin niin olisi selvemmin eroteltuna ne päivät jolloin äiti saisi levätä ja tavata tuttujaan ja mies hoitaisi lapsensa.
Erojahan on monenlaisia. Lapseen ja äitii voi edelleen pitää yhteyttä vaikka yhteishuoltajuus olisikin sos.varmistettu lapsen parhaaksi.
Mikä tässä on sellaista mistä ap. jää ilman yhteishuoltajuudessa kuin nyt kun mies menee ja oleilee niin kuin ilman velvoitteita,vaikka luvannut ap. täyttää ne jos raskaus alkaa ?
Minusta alkuperäistilanteessa ap. ja lapsi kärsii loppupelissä, mies pääsee kevyemmällä vastuulla. Vastuu tulisi jakaa kummankin kesken. Nykyään erot on niin tavallisia että, jos uusi vähän tasokkaampi isi lapselle, äidille ilmaantuu, niin ei siinä häviä kuin tämä tämänhetkinen isi. Siksi sanoin että isin olisi hyvä vähän kylmän kaavan kautta selvittää perusasiat elämässään. mikä on tärkeätä ja mikä ei. Yleensähän tuon "selviämisen " jälkeen isi herää rooliinsa. Silloin ei ole enää tarkeintä jos työ ei sitä vaadi missä asutaan,ja kenen katon alla.

 

Ap myönsi, että hänellä on ollut epävakaata käytöstä. Ja oikea isä heräisi eron myötä isyyteensä, niin voisi käydäkin, mutta joka toinen viikonloppu lapsiaan tapaava isä ei oikein helpota kenenkään oloa. Isän rooli muodostuu elämästä lapsen kanssa. Toisaalta yksinhuoltajan elämä on todella raskasta ja aika ei riitä lapselle, eikä lapsi koe elämäänsä turvalliseksi. Aika usein lapsi saa kaipaamansa seuran pihan lapsilta ja nuorilta. Eikä se ole epäselvää millaisen mallin heiltä saa.
Kannatan ehdottomasti kaikkensa yrittämistä.

 

Olisit pitänyt polvet pihdissä ettei vahinkoa olisi päässyt syntymään. Et voi olla kovin väsynyt, kun jaksat noin perkeleen pitkän valituskirjeen kirjoittaa. Väsynyt ihminen ei tuollaiseen omakehukirjeeseen kykene. Miehesi inhoaa sinua ja aivan varmasti käy vieraissa koko ajan kun on poissa.

 

Tiedän olevani miehen ja monen muun silmissä vaativa. Vaativa siksi, etten vain tyydy siihen vanhaan perinteiseen malliin, jossa nainen mukisematta hoitaa kodin ja lapset, koska niin on aina ollut. Tai koska äitiys on jotenkin muka syvempää ja velvoittavampaa kuin isyys. Mieheni on myös tämän tiennyt alusta asti. Minulla on oma vaativa työ, johon palaan. Mitä sitten tapahtuu? Vaadin enemmän kuin sen, että mies on paikalla. Yleensähän se mies sitten edes tuo leivän pöytään, mutta meillä ei ole edes sitä. Minun oletetaan hoitavan tämän kahden hengen talouden yksin - tällä hetkellä kotihoidontuella ja lapsilisillä!

En ole tehnyt mitään syvempää vertailua muiden perheiden välillä. Kyse on siitä miltä minusta tuntuu. Ja minusta tuntuu siltä, että emme ole perhe. Perhe on minulle turvasatama. Paikka jossa vedetään yhtä köyttä - ei eri suuntiin. Paikka jossa vastuu on jaettu vanhempien välille. Paikka josta saa tukea ja apua tarvitessaan, jossa ymmärretään ja kannustetaan. Minulle ydinperhe on yhteisö, joka luo hyvää oloa ja jossa kaikki haluavat toistensa parasta ja toimivat toistensa parhaaksi.

Nimimerkille nainen, joka sanoi, että minulla on kaikki hyvin kun mies edes osallistuu ruokaostoksiin sanoisin, että sinä olet ottanut hoitaaksesi paitsi lapset myös miehesi. Tuota mallia en suosittele kenellekään. Jos mies kerran on isä lapsillesi, miksei hän muka ole velvollinen elättämään heitä tai olemaan osa toimivaa kotia? Asiani eivät ole siksi hyvin, että sinuun verrattuna ne ovat paremmin. Millaisen miehen ja parisuhdemallin miehesi antaa lapsillesi?

 

Kyllä löytyy miehiä jotka ovat valmiita rakastamaan ja pitämään hyvänä yh-äitiä ja toisen miehen lasta, älä yleistä. Miksi kirjoittajan pitäisi hampaat irvessä yrittää lapsen isän kanssa, jos ei ole onnellinen hänen kanssaan.

 

Onpa paksua. Sinä hoidat teidän yhteisiä lapsia kotona kotihoidontuella ja miehesi vaatii että maksat puolet kaikesta?? Sitten vielä hoidat kaikki kotityötkin. Mikä oikeus ja kohtuus siinä on?! Toimisiko miehesi samoin, jos sinä olisit töissä ja hän kotona? Ei varmasti. Miksi oi miksi te toiset naiset suostutte tällaiseen kohteluun? Ei miehestä tee hyvää pelkästään se, ettei hän petä, hakkaa tai ole juoppo. Onhan naisillekin enemmän kriteerejä, miksei sitten miehille. Juuri te ovimattoina toimivat naiset pönkitätte tätä systeemiä, jossa nainen on kiltisti hellan ja nyrkin välissä. Ja aina sikiää uusi sukupolvi miehiä, jotka eivät arvosta naista niinkuin kuuluisi. En yhtään ihmettele, että puolet liitoista päättyy eroon ja hakijana on useinmiten se kohteluunsa kyllästynyt nainen!!

 

Miten ihmeessä joku on ottanut vaivoikseen miehen, jolta ei edes voileivän teko onnistu?!? Miten tuommoisia miehiä voi edes nykypäivänä löytyä, ja miten sellaiseen muka voi luottaa tiukan paikan tullen? Ei hyvää päivää nainen, olet totisesti ryhtynyt miehesi äidiksi, kuten joku täällä kirjoittikin.

 

Ystävä hyvä. Jos mies ei halua asettua isän ja puolison rooliin, anna hänen mennä menojaan. Sinulla on paljon helpompi olla yksin kuin huonon kaverin kanssa. Taloudellisesti tulet toimeen, saat lapsilisään yh-lisän ja lapsen isältä elätusmaksut. Henkiset paineesi helpottuvat, kun ei tarvitse riidellä miehen kanssa kaikista asioista. Älä epätöi tehdä päätöstä, vaan toimi. Sinulla on sukulaisia ja ystäviä ympärilläsi, jotka auttavat sinua tarvittaessa.
Kirjoitan kokemuksesta, sillä olen ollut yh jo yli 15 v. Voimia Sinulla!

 

En ymmärrä näitä viestejä, joissa kehotetaan vain jatkamaan huonossa suhteessa. Eiköhän se ole yleensä ole niin, että kun tämmöiselle palstalle kirjoittaa, niin siinä vaiheessa on asiat ollut jo pidempään huonosti. Ja toinen asia on, että uskon, että kaikki sisimmässään tuntevat miten heidän pitäisi toimia tullakseen onnelliseksi.
Niin ja sitten tuosta vaativuudesta. Totta hemmetissä saa olla vaativa! Onhan se mieskin tuossa ap:n suhteessa vaativa, kun lapsellekin piti miehen sukunimi laittaa ja naisen pitäisi toiselle paikkakunnalle muuttaa yms... Ei siinä ole mitään väärää, että on vaativa (tietenkin rajansa kaikella). Täällä ainakin ilmoittautuu toinen vaativa naishenkilö, mutta minä olenkin Pohjanmaalta jossa naiset vie ja miehet vikisee Minä en ainakaan ala miehelle sapuskaa laittamaan siitä syystä ettei mies osaa. On niitä kokkikursseja iltaopistoissa. Enkä ainakaan ota täyttä vastuuta kodinhoidosta. Enkä ainakaan maksa miehen puolesta mitään. Enkä myöskään suostu lapsia laittamaan alulle ennen kuin aviossa ollaan (yhteinen asunto on jo hommattu).

Alkuperäiselle vain tiedoksi, että minä olen löytänyt sellaisen miehen, jolle vaatimukseni ovat ok. 2,5 vuotta on takana yhteiseloa ja kotona saa rakkautta, hellyyttä, tukea, apua, kuuntelijaa, halijaa... Minulla koti on se turvasatama, josta on hyvä ponnistaa maailmalle. Joten jos sinä oikeasti sydämessäsi tunnet, että et enää kestä moista käytöstä etkä näe teillä kahdella tulevaisuutta, niin paremman elämän saat vaikka yh:na. Ei nykyään se ydinperhe ole "se juttu".

Tietysti voitte kokeilla yrittää muutosta hakeutumalla parisuhdeterapiaan. Tietenkään liian helpolla ei kannata luovuttaa, mutta vielä haluan toistaa että sydämessään tuntee mikä on oikein. Ainahan voi rationaalisia päätöksiä tehdä, mutta onko silloin onnellinen? Lapsellekin parempi, että äiti on tasapainoinen ja onnellinen.

Tsemppiä pimeään marraskuuhun!

 

Tintti on oikeassa. Siinä vaiheessa kun tänne näitä ajatuksia kirjoitin, se oli pitkään muhineiden ajatusten yhteen kokoamista. Enemmän ehkä itseä kuin muita varten. Toki silti haluaa kuulla muitakin mielipiteitä tilanteesta. Miksi muuten kirjoittaa tänne. On vain vaikea olla puolueeton. Mahdoton oikeastaan, koska kirjoitan vain siitä miten olen itse kokenut kaiken. Miehellä olisi varmasti aivan toisenlainen kertomus kirjoitettavanaan. Valehtelisin, jos väittäisin ettei mies yritä tai että hän pakoilee vastuuta jatkuvasti. Näin ei ole. Mutta mitään pysyvää muutosta minun mielestäni parempaan ei tapahdu.

Olen nyt eilisen ja tämän päivän tosissaan työstänyt tätä tilannetta. Yritän päästä yli siitä, ettei toista voi muuttaa, vain itseään. Minun pitäisi alkaa kohdella miestä eri tavalla, ja toivoa että hänkin heräisi kohtelemaan minua niin kuin haluaisin. Jostain syystä koen tuon järjestyksen ylitsepääsemättömän vaikeaksi. Olenko liian ylpeä vai vain tyhmä, mutten koe pystyväni. En halua. Olenko tosiaan tullut siihen pisteeseen, etten enää halua yrittää?

Kävin masennuksen takia terapiassa viime vuoden loppusyksystä kesän korvalle. Terapeuttini sanoi, että iso osa huonoa oloa syntyi pettymyksistä parisuhteeseen ja mieheen raskauden aikana. Mies halusi lapsen, mutta jättikin yksin, kun tulin raskaaksi. Pelkäsin saman jatkuvan lapsen synnyttyä. Samaan aikaan omassa lapsuudenperheessä syntyi kriisitilanne, joka sekoitti pakkaa vielä lisää. Hakkasin päätäni seinään odottaessani mieheltä apua ja tukea. Satoja kertoja. Vähitellen sitä alkoi pakon edessä tottua ajatukseen, että yksin on pärjättävä, kävi miten kävi. Kun lapsi syntyi ja masennus alkoi nujertua, sitä alkoi luottaa siihen, että pärjää. Hyvin olemmekin tytön kanssa selvinneet, vaikka olenkin joutunut kantamaan suurimman osan vastuusta. Silti sitä toivoo, ettei näin olisi. Ettei elämä olisi vain selviytymistä ja sen näyttämistä, että pärjää omillaan.

Terapeutin mielestä olisimme ehdottomasti tarvinneet pariterapiaa. Sitä yritettiin moneen otteeseen järjestää, mutta ikinä, ikinä mies ei suostunut tapaamisiin. Jopa sairaalassa ollessani hän lähti karkuun, kun kuuli psykiatrin tai psykologin olevan tulossa puhumaan kanssamme. Hänestä ongelma olin minä ja vain minä. Niinpä sitten kävin parisuhdeterapiassakin yksin. Oli hienoa käydä puhumassa asioista, mutta apua siitä olisi varmasti ollut enemmän, jos kaikki ei olisi mennyt yksinpuheluksi.

 

Jätä menemättä kylään sinne miehen vanhemmille ja kerro samalla mistä olet tyytymätön mieheen.

 

Eiköhän tuo sinun viimeisin vastaus jo kuvasta sitä, että kyllähän sinä olet yrittänyt muuttua ja sopeutua tilanteeseen ja olet yrittänyt parantaa sitä ja antaa miehelle mahdollisuuksia myös parantaa tilannetta ja arvioida sitä uudestaan. Ei sitä loputtomiin kannata vain odottaa muutosta parempaan, koska sitähän ei koskaan tule. Etkä sinä voi alkaa miehesi ovimatoksi; siinä hommassa menee vain itseluottamus ja omanarvontunto. Parempi lähteä kun vielä omaat jotain arvostusta itseäsi kohtaan. Ja jos tähänkin asti olet pärjännyt lapsen kanssa hyvin, niin miksi et jatkossakin pärjäisi. Kerroit, että sinulla on laaja ystäväpiiri, niin tukeudu nyt heihin ja kyllä heidänkin joukostaan varmaan joku lapsenvahdiksikin suostuu.

Ei se sinun mies ymmärrä vaikka kuinka sanoisit miltä sinusta tuntuu. Nyt pitää tarttua jo käytännön toimiin. Mieti sitä, että jos vielä jatkat tuollaista elämää ja sitten vaikka vasta parin vuoden kuluttua eroat, ja sitten huomaat miten hyvä elämä on ilman sitä miestä, niin miten katkeraksi semmoinen tekee.

Erotkaa miehen kanssa ja miettikää erillänne asioita. Jos hän oikeasti teistä välittää, niin luulisi hänen tulevan järkiinsä. Ja jos ei välitä eikä halua palata takaisin, niin sehän on sinulle helpotus - yksi murhe vähemmän sydämmellä. Kyllähän ne lapset kasvaa tasapainoisiksi yhdenkin vanhemman kanssa ja tulee niitä epätasapainoisia lapsia kahden vanhemman kasvattamana. Pääasiahan on, että lapsella on onnellinen ympäristö kasvaa.

 

Tintillä on hyviä ehdotuksia. Periaatteessa missä tahansa asiassa, joka vaivaa mieltä on kaksi vaihtoehtoa: hyväksy tai hae muutosta. Niin tässäkin. Minusta se kuvastaa jo hyvää asennettasi, että olet itse hakenut apua masennukseesi ja yrittänyt pelastaa parisuhdettannekin saamalla miehen yhdessä kanssasi saamaan keskusteluapua.

Minusta myös ero olisi paras ratkaisu. Se voi aluksi olla väliaikainen vaikkapa pari kuukautta ja sen jälkeen mietit asiaa uudelleen.

Pärjäät varmasti lapsen kanssa kahdestaankin. Tietysti aluksi on rankkaa, kun lapsi on niin pieni, mutta toisaalta hänestä on iloa ja koko ajan hän kuitenkin kasvaa isommaksi ja sitä kautta arki helpottuu. Uskon nimittäin, että jos joudut toimimaan äitihahmona miehellekin, niin erittäin raskasta sekin on.

Jos mies todella asettaa sinut sydämessään etusijalle, hän ymmärtää tehdä kaikkensa, jotta saa pidettyä sinut. Parisuhdehan on usein kompromisseja eikä suinkaan sanelupolitiikkaa.

Tietysti lähtökohtaisesti on ollut niin, että teidän suhde on edennyt liian nopeasti. Olet siis tullut äidiksi miehen kanssa, jota et ole kunnolla edes tuntenut. Et siis tiennyt, millaiseen arkielämään sitoudut hänen kanssaan ja että ylipäätään voiko hänen sanaansa luottaa. Koska kuitenkin "vahinko" on jo tapahtunut, menneeseen ei liikaa kannata takertua.

Voi olla, että olen väärässä, mutta tekstistä käy jotekin ilmi, että et ehkä saa sanottua miehelle suoraan, mitä mieltä olet. Ymmärtääkö mies siis todellakin sen, mitä SINÄ haluat? Vaikutat hyvin mukautuvalta ja rauhaa rakastavalta. Ehkä olet antanut asioiden mennä omalla painollaan, jotta olet voinut välttää riitaa. Valitettavasti vain miehesi vaikuttaa siltä, että hän on käyttänyt hyväntahtoisuuttasi hyväksi ja on jyrännyt omat mielipiteensä läpi välittämättä sinusta.

 

Minä jotenkin vaistoan, että teidän suhde voisi olla hyvä, mutta siinä on mennyt monta asiaa pieleen. Minusta mies on pelästynyt tilannetta kokonaisuudessaan. Eikä vähiten sen vuoksi, että te olette joutuneet tilanteeseen, että sinä olet masentunut ja mies aivan selvästi ei osaa suhtautua asiaan. Hän nousee taistelemaan vastaan heti , kun kuulee sanan terapia, psykologi. Suhteestanne puuttuu luottamus toisiinne. Ja voi tosiaankin olla yksi syy luottamuksen puutteeseen liian nopea eteneminen, missä ap sairastui masennukseen ja mies pelkää sitoutua, kun ei ymmärrä, että se oli ohimenevää.
Sen vuoksi minä uskon, että voitte löytää toisenne, jos oppisitte puhumaan samaa kieltä, ettekä vaatisi toisiltanne toisiltanne liikaa, vaan antaisitte toistenne tulla vapaasti luoksenne.

Jos olet aikeissa erota, niin näytä tämä keskustelu miehelle, silloin et häviä enää mitään, luulen, että hän saa vinkkiä myös omasta osuudestaan tilanteeseen.

Sillä, että et tapaisi miehen vanhempia, sinä viestittäisit heille, että heidän pojallaan on ongelmia ja silloin voisit kertoa, millaisia ongelmia suhteessanne on. Luulen, että miehen vanhemmilla on vielä vaikutusvaltaa poikaansa ja he näkevät, jos tilanteessa on jotakin outoa.

 

Kyllä nyt vaikuttaa siltä, että mmies on sitoutumiskammoinen pikkupoika. Ja varmasti pettää sinua. Olet nyt yrittänyt olla äiti hänelle ja pienelle tyttärellesi, mutta eihän sellainen onnistu. Pieni lapsi tarvitsee sinua, mies menköön äitinsä helmoihin. Eroa hänestä ja muuta lapsen sukunimi omaksesi. Minä tein niin, kun erosin miehestäni. Muutin oman nimeni tyttönimeksi ja lapset myös samalle nimelle. Kiusaa se on pienikin kiusa....Sanokoon kuka vain minua typeräksi ja lapselliseksi, mutta ettehän te tiedä ex-liittoni taustoja.