Onko syntyneen lapsen menettäminen kovin suru elämässä?
- Viestiketjun aloittaja Echo
- Ensimmäinen viesti
Ei kai kukaan voikaan määritellä sitä, mikä toiselle ihmiselle olisi se kaikkein kamalin asia, jota elämässä voisi tapahtua, mikä olisi se suurin ja syvin suru kannettavaksi.
Jos ajattelen omaa elämääni olisi minulle tässä nykyisessä elämäntilanteessani varmaankin kaikkein kamalin asia, jos menettäisin lapseni.
Mutta jos olisin vaikkapa lapsena menettänyt yhtäkkiä koko perheeni, olisiko se ollut sitten kamalampaa, sitä en voi arvioida, enkä oikeastaan edes halua.
Ja olisiko lapsen kuolema lopulta sitten se pahin asia, vai voisiko se olla lapsen vakava sairastuminen. Josko kuolema voisi lopulta olla vapautus kivusta ja kärsimyksestä, jos lapsi olisi taistellut kuolettavaa sairautta vastaan pitkään. .
Jokainen läheisen menetys koskee, mutta en näe syytä, että niiden surun syvyysastetta pitäisi edes vertailla. Olen menettänyt isäni, isovanhempani, serkkuni ja joitakuita muita sukulaisia sekä ystäviäni. Jokaisen kuolema on koskettanut ja tehnyt kipeää.
Oman vanhemman kuolemaa ei edes voi tavallaan mielestäni verrata oman lapsen kuolemaan. Sillä heihin jokaiseen on aivan oma erityinen suhteensa. Isän kuolema oli odotettavissa, ja lopulta vapahdus pitkän sairauden vankilasta. Eikä sinällään ehkä elämäni surullisin asia, jos surun syvyyttä olisi pakko luokitella. Omien lasten kohdalla tunne olisi varmaan toisenlainen, kyllä.
Mutta jokaisen poismeno jättää /jättäisi sellaisen aukon sydämeen, jota kukaan toinen ei voi koskaan täyttää.
Jos ajattelen omaa elämääni olisi minulle tässä nykyisessä elämäntilanteessani varmaankin kaikkein kamalin asia, jos menettäisin lapseni.
Mutta jos olisin vaikkapa lapsena menettänyt yhtäkkiä koko perheeni, olisiko se ollut sitten kamalampaa, sitä en voi arvioida, enkä oikeastaan edes halua.
Ja olisiko lapsen kuolema lopulta sitten se pahin asia, vai voisiko se olla lapsen vakava sairastuminen. Josko kuolema voisi lopulta olla vapautus kivusta ja kärsimyksestä, jos lapsi olisi taistellut kuolettavaa sairautta vastaan pitkään. .
Jokainen läheisen menetys koskee, mutta en näe syytä, että niiden surun syvyysastetta pitäisi edes vertailla. Olen menettänyt isäni, isovanhempani, serkkuni ja joitakuita muita sukulaisia sekä ystäviäni. Jokaisen kuolema on koskettanut ja tehnyt kipeää.
Oman vanhemman kuolemaa ei edes voi tavallaan mielestäni verrata oman lapsen kuolemaan. Sillä heihin jokaiseen on aivan oma erityinen suhteensa. Isän kuolema oli odotettavissa, ja lopulta vapahdus pitkän sairauden vankilasta. Eikä sinällään ehkä elämäni surullisin asia, jos surun syvyyttä olisi pakko luokitella. Omien lasten kohdalla tunne olisi varmaan toisenlainen, kyllä.
Mutta jokaisen poismeno jättää /jättäisi sellaisen aukon sydämeen, jota kukaan toinen ei voi koskaan täyttää.
Luulen, että suurimmalle osalle vanhemmista oman lapsen menettäminen olisi pahinta mitä heille voisi omassa elämässään tapahtua.
Tähän tosin vastauksen voivat kertoa vain ne, jotka ovat menettäneet lapsensa. Ja vasta sitten, kun heidän oma elämänsä on viimeisessä kaarteessa. Ja silloinkin kyse on vain heidän omista kokemuksistaan.
Tähän tosin vastauksen voivat kertoa vain ne, jotka ovat menettäneet lapsensa. Ja vasta sitten, kun heidän oma elämänsä on viimeisessä kaarteessa. Ja silloinkin kyse on vain heidän omista kokemuksistaan.
hftr
Psyykeongelmainen saattaa kärsiä (esim. masennus tai hoitamaton skitsofrenia) mutta monessa kärsii vain läheiset. Varsinkin kroonisiin sairauksiin ihminen tottuu eikä siten kärsi kuten voisi luulla. On myös tiedettävä että suurin osa mt-ongelmaisista ei vietä elämäänsä osastoilla silloinkaan kun puhutaan vakavista mielenterveyshäiriöistä. Osastojaksot, jos niitä on, ovat verrattain lyhyitä. Heillä saattaa olla hyvinkin paljon ystäviä ja läheisiä eivätkä he välttämättä koe mitään tuskaa asiasta. Paljon vakavistakin mt-ongelmista kärsivistä on vailla mitään hoitoa, esim. täällä paljon puhuttu skitsofrenia, joten on mielenkiintoista että heidät erotellaan niin selvästi muusta kansasta, mukamas.
Terveen ja sairaan mielen raja on hyvin häilyvä, vaikka haluamme ajatella muuta.
Terveen ja sairaan mielen raja on hyvin häilyvä, vaikka haluamme ajatella muuta.
"vierailija"
Minusta pienen lapsen kuolemassa on aina se lohdullinen puoli, että hän pääsee ainakin Taivaaseen ja siellä on ihana olla.
viaras
Onko psykoottisen ihmisen oma kokemus täsmälleen sama kuin se, mitä sinä kuvittelet hänen kokevan? Tai sinä tiedät hänen kokevan!
Sulla on aina viisaita sanoja... mä tiedän esim. vaikeasti sairaiden lasten vanhempia jotka toivovat lapselleen kuolemaa, enkä menisi sanomaan heitä kylmiksi ja tunteettomiksi vanhemmiksi. Joskus sairaus voi olla pahempi.
Mitä, jos lapsen kuolema laukaisisi psykoosin, harhaisuuden, tekisi työkyvyttömäksi, etkä kykenisi enää normaaleihin ihmissuhteisiin.
[QUOTE="vierailija";29281170]Minusta pienen lapsen kuolemassa on aina se lohdullinen puoli, että hän pääsee ainakin Taivaaseen ja siellä on ihana olla.[/QUOTE]
Tämä vaikuttaa mun asiaan asennoitumiseen kanssa, siitä itse lapsen asioista ei ole huolta kuoleman jälkeen.
Tietysti suru ja kaipaus vanhemmilla on kova.
Mutta luulen että ei-uskovanakin olisin samaa mieltä kuin nyt tämän ketjun asioista.
Tämä vaikuttaa mun asiaan asennoitumiseen kanssa, siitä itse lapsen asioista ei ole huolta kuoleman jälkeen.
Tietysti suru ja kaipaus vanhemmilla on kova.Mutta luulen että ei-uskovanakin olisin samaa mieltä kuin nyt tämän ketjun asioista.
peesailen
Peesi. Itse luokanopettajana ja äitinä olen sairastanut psykoosin mutta ei se ollut maailmanloppu. Olen paljon muutakin kuin diagnoosi, eikä minua koskaan niin kohdeltu että olisin vain sairaus tai ongelma.
No, tätä voi jokainen miettiä että mikä olisi se tekijä kullakin mikä laukaisi kroonisia ja vakavia psyykenhäiriöitä. Monelle lapsensa menettäneelle näitä ei ole tullut (en nyt syytä ketään kelle niitä on siitä tullut).
ahahah
Harhaisuuteen
Pöllöt siihen on lääkkeet ja hoitoa jos pää sekooJuu, aika kamala ketju. Mutta kerroinpahan vaan, että kun joskus pohditaan pahinta mahdollista kärsimystä elämässä, niin vaikkei ekana mainitsisi lapsen kuolemaa (mikä mielletään usein oikeaksi vastaukseksi) niin voi silti olla rakastava vanhempi....mä sorkin nyt tabuaihetta ja tabujen sorkkiminen ärsyttää usein ihmisiä.Ihan sairas ketju
No, onneksi ei tarvitse aina kärsimyksiään valita, ne tulee valikoimatta ja odottamattakin...eli hyvin hypoteettinen mietintä tässä on ollut.
Viimeksi muokattu:
Tiedän yhen pariskunnan joilla on lapsi kuollu. Eivät ole surustan toipuneet ja molemmat ovat työkyvyttömyyseläkkeellä. Kaipaavat lastaan kovasti ja sanovat, että lapsi on mielessä melkein joka päivä ja varsinkin joulut jne. tekevät tiukkaa. Kumpikin ovat lipsahtaneet alkon suurkuluttajiksi lapsensa kuoleman jälkeen. He sano, että heille oli pahinta menettää oma lapsi ja vielä se, että elät ja kärsit tuon asian kanssa, niin tekee asiasta monin verroin pahempaa.
"wieras"
[QUOTE="vierailija";29281170]Minusta pienen lapsen kuolemassa on aina se lohdullinen puoli, että hän pääsee ainakin Taivaaseen ja siellä on ihana olla.[/QUOTE]
Vitsi mitä järkyttävää skeidaa.
Vitsi mitä järkyttävää skeidaa.
yöks
En ole koskaan tavannut ihmistä kuka pistäisi miehensä lapsiensa edelle. Olet todella, todella omituinen ja huono "äiti". Kumpa lapsesi otettaisiin huostaan.
"Veera"
[QUOTE="vierailija";29281170]Minusta pienen lapsen kuolemassa on aina se lohdullinen puoli, että hän pääsee ainakin Taivaaseen ja siellä on ihana olla.[/QUOTE]
Pääsee minne?
Näin ateistina ei tämmöistä edes ajattele, koska mitään taivasta ei ole.
Pääsee minne?
Näin ateistina ei tämmöistä edes ajattele, koska mitään taivasta ei ole.
"Eräs"
Jos laajennetaan asian pohdintaa, niin voitaisiin lähteä liikkeelle elämän tuskista. Kenellä on tuskaisin elämä? Tätä kait voi miettiä ilman, että se ketään loukkaa.Äh, ei menny mun pointti perille.
Ehken jankkaa enää, kun tuo lauseen ei edes ole tarkoitus kattaa 100 %väestöstä. Mutta edelleen väitän että monella vakavasti ja kroonisesti psyykenongelmaisella on kamalampi elämä (jos olemuksesta ja toimintakyvystä voi mitään päätellä) kuin lapsensa menettäneellä, jos tällä on asiat muuten kunnossa.
Se on mun helppo huudella kun en ole menettänyt lastani. Mutta helppo on huudella psyykkisesti terveidenkin.
Ihminen, joka on masentunut koko elämänsä, varmasti kokee elämänsä tuskaiseksi. Tällainen ihminen ei useinkaan halua kuulla ihmisten voivotteluja siitä, miten joku on menettänyt lapsensa. Tämä lapsensa menettänyt saattaa tuntea aivan aitoa iloa joka päivä aika piankin lapsensa menettämisen jälkeen - kroonisesti masentunut ei välttämättä koskaan.
Veljeni on menettänyt lapsensa. Ajattelen kuitenkin, että minulla on ollut paljon kovempi aikuisiän taival kuin hänellä. Ei ehkä yhtä kauheita yksittäisiä asioita kuin lapsen kuolema, mutta pitkiä aikoja niin raskasta elämää erinäisistä syistä, että melkein kadotin itseni (en ala nyt tässä tarkemmin eritellä näitä asioita). Minusta olivat läheiseni huolissaan vuosien ajan, vaikka kuinka yritin vaikeat asiat piilottaa. Minusta näki, ettei kaikki ollut kunnossa.
Kuitenkin veljeni vaimoineen ovat olleet ulospäin ihan normaaleja jo muutaman kuukauden kuluttua lapsen kuolemasta.
Tarkoitukseni ei ole vähätellä heidän kokemaansa kauheaa asiaa. Yritän sanoa tällä sepustuksellani sitä, että ei oikein ole mahdollista osoittaa sormella eri suruja ja tuskia ja pistää niitä järjestykseen. Se on ihan liian suoraviivaista. Hirveä tuska - tuli se mistä tahansa - on hirveä tuska.
"bbb"
Itseäni ketjussa häiritsee keskustelun jäsentymättömyys (uutta palstalla
). Eli mitä tässä oikeastaan pohditaan ja miltä kantilta. Jos oletetaan että alkuperäinen pointti on "mikä on pahinta mitä elämässä voi tapahtua" (eikä se ekan viestin suru-aihe..) niin oma vastaukseni on ehdottomasti lapsen kuolema (en lähde tässä vatvomaan mahdollisa skenaarioita sieppauksista ym.). Mutta. Maailmassa on varmasti monta muuta asiaa joka voi aiheuttaa juuri minulle suurempaa tuskaa/kärsimystä ym. Nämä ovat kaksi aivan eri asiaa. Esim vakavasti harhainen Mt-ongelmainen, joka koko ajan kokee olevansa uhattuna tms. voi kokea varmasti suurempaa kärsimystä kuin lapsensa menettänyt (?). Tai esim, järkyttävistä kroonisista kivuista kärsivä (ei lääkkeitä käytössä jostakin kumman syystä) kokee ehkä suurempaa tuskaa. Mutta jos mietin mikä olisi omassa henk. koht. elämässäni kauheita, se olisi lapsen kuolema. Ja päättelen sen siitä, että olisi valmis valitsemaan Mt- ongelman tms. mielummin kuin että lapseni kuolisi. Minä voisin kärsiä hänen puolestaan.
Echo jos olet sitä mieltä että vakava mt-ongelma on pahempi kuin lapsesi kuolema. Kumman valitsisit? Lapsesi kuoleman vai oman mt-ongelman?
Vai onko ketjun tarkoitus kuitenkin pohtia kärsimyksen määrää?
[QUOTE="Eräs";29281445]Jos laajennetaan asian pohdintaa, niin voitaisiin lähteä liikkeelle elämän tuskista. Kenellä on tuskaisin elämä? Tätä kait voi miettiä ilman, että se ketään loukkaa.
Ihminen, joka on masentunut koko elämänsä, varmasti kokee elämänsä tuskaiseksi. Tällainen ihminen ei useinkaan halua kuulla ihmisten voivotteluja siitä, miten joku on menettänyt lapsensa. Tämä lapsensa menettänyt saattaa tuntea aivan aitoa iloa joka päivä aika piankin lapsensa menettämisen jälkeen - kroonisesti masentunut ei välttämättä koskaan.
Veljeni on menettänyt lapsensa. Ajattelen kuitenkin, että minulla on ollut paljon kovempi aikuisiän taival kuin hänellä. Ei ehkä yhtä kauheita yksittäisiä asioita kuin lapsen kuolema, mutta pitkiä aikoja niin raskasta elämää erinäisistä syistä, että melkein kadotin itseni (en ala nyt tässä tarkemmin eritellä näitä asioita). Minusta olivat läheiseni huolissaan vuosien ajan, vaikka kuinka yritin vaikeat asiat piilottaa. Minusta näki, ettei kaikki ollut kunnossa.
Kuitenkin veljeni vaimoineen ovat olleet ulospäin ihan normaaleja jo muutaman kuukauden kuluttua lapsen kuolemasta.
Tarkoitukseni ei ole vähätellä heidän kokemaansa kauheaa asiaa. Yritän sanoa tällä sepustuksellani sitä, että ei oikein ole mahdollista osoittaa sormella eri suruja ja tuskia ja pistää niitä järjestykseen. Se on ihan liian suoraviivaista. Hirveä tuska - tuli se mistä tahansa - on hirveä tuska.[/QUOTE]
Se että ihminen näyttää ulospäin ookooltaa ei kerro mitä hän käy läpi pään sisällä. Suru ja tuska ei näy välttämättä.
Ihminen, joka on masentunut koko elämänsä, varmasti kokee elämänsä tuskaiseksi. Tällainen ihminen ei useinkaan halua kuulla ihmisten voivotteluja siitä, miten joku on menettänyt lapsensa. Tämä lapsensa menettänyt saattaa tuntea aivan aitoa iloa joka päivä aika piankin lapsensa menettämisen jälkeen - kroonisesti masentunut ei välttämättä koskaan.
Veljeni on menettänyt lapsensa. Ajattelen kuitenkin, että minulla on ollut paljon kovempi aikuisiän taival kuin hänellä. Ei ehkä yhtä kauheita yksittäisiä asioita kuin lapsen kuolema, mutta pitkiä aikoja niin raskasta elämää erinäisistä syistä, että melkein kadotin itseni (en ala nyt tässä tarkemmin eritellä näitä asioita). Minusta olivat läheiseni huolissaan vuosien ajan, vaikka kuinka yritin vaikeat asiat piilottaa. Minusta näki, ettei kaikki ollut kunnossa.
Kuitenkin veljeni vaimoineen ovat olleet ulospäin ihan normaaleja jo muutaman kuukauden kuluttua lapsen kuolemasta.
Tarkoitukseni ei ole vähätellä heidän kokemaansa kauheaa asiaa. Yritän sanoa tällä sepustuksellani sitä, että ei oikein ole mahdollista osoittaa sormella eri suruja ja tuskia ja pistää niitä järjestykseen. Se on ihan liian suoraviivaista. Hirveä tuska - tuli se mistä tahansa - on hirveä tuska.[/QUOTE]
Se että ihminen näyttää ulospäin ookooltaa ei kerro mitä hän käy läpi pään sisällä. Suru ja tuska ei näy välttämättä.
"Eräs"
Ei. Ei se minullakaan näkynyt kuin sellaisina ripauksina, että esim. äitini oli salaa huolissaan. Hän tod. näk. epäili ihan oikein sitä mitä epäili.
Mutta kyllä ihmisen pitkäaikaisella pahalla ololla on taipumus tulla esiin ennemmin tai myöhemmin - tavalla tai toisella.