Onko syntyneen lapsen menettäminen kovin suru elämässä?

Pelkkä ajatus lapsen kuolemasta puristaa rintaa, oksettaa ja saa kyyneleet silmiin. Sen ajatuksen haluaa haudata mahdollisimman syvälle.

Ajatus miehen kuolemasta ei aiheuta mitään noista. Surua ehkäpä.

 

Et ole. Mä ajattelen susta että olet normaali, ihana, rakastava äiti niin kuin pitääkin olla. Mutta semmoista ajattelen myös sunkaltaistesi kohdalla että mahdatko kuitenkaan ajatella kysymystä loppuun asti. Olisitko todella valmis vaihtamaan paikkoja vaikka 30 vuotta laitoskierteessä olleen kanssa, joka on jo täysin turta? Noin niin kuin omana kokemuksena.
Entä orvot, entä sodan uhrit, Thaimaassa lapsena seksityöläisenä olo? Vaihtaisitko paikkoja?

Eli, oletteko te oikeasti käyneet kaikki vaihtoehdot mielessä läpi?

en kyllä saa enää kiinni ajatuksestasi, olen pahoillani. En ymmärrä kenen minun pitäisi kuvitella tulevan orvoksi, sodan uhriksi, Thaimaan seksiorjaksi? Itseni, no kaikki nuo ovat melko epätodennäköisiä asioita, puoliorpo olenkin jo? Lapseni? En oikein näe järkeä verrata sitä mahdollisuutta, että melkein aikuinen poikalapseni voi sairastua vakavasti ja kenties kuolla siihen, että jospa hän joutuukin seksiorjaksi Thaimaahan. Sorry, en ymmärrä mitä tahdot muiden tässä nyt miettivän loppuun tai vaihtavan paikkaa.

 

Mielestäni lapsen menetäminen on suurin suru ihmisen elämässä, on kyllä aika yleispätevä. Totta kai sinne voi mahdollisesti rinnastaa myös vanhemman menettämisen lapsuudessa. Silti mielestäni tässä ketjussa on menee tosiaan asiat sekaisin. Ihminen voi tuntea syvää surua ja silti selvitä joka päiväisestä elämästä aika hyvin. Jos kysymyksen asettelu olisi, onko lapsen kuolema pahin juttu, mikä aiheuttaa ihmiselle kaikkein pitkäaikaisinta kärsimyksen kokemista jokapäiväisessä elämässä, vastaukset voivatkin olla jo ihan toisenlaisia.

 

[QUOTE="lumikide";29282184]Mielestäni lapsen menetäminen on suurin suru ihmisen elämässä, on kyllä aika yleispätevä. Totta kai sinne voi mahdollisesti rinnastaa myös vanhemman menettämisen lapsuudessa. Silti mielestäni tässä ketjussa on menee tosiaan asiat sekaisin. Ihminen voi tuntea syvää surua ja silti selvitä joka päiväisestä elämästä aika hyvin. Jos kysymyksen asettelu olisi, onko lapsen kuolema pahin juttu, mikä aiheuttaa ihmiselle kaikkein pitkäaikaisinta kärsimyksen kokemista jokapäiväisessä elämässä, vastaukset voivatkin olla jo ihan toisenlaisia.[/QUOTE]

Ihanaa, tajusit. Siis tuo viimeinen lause. Mä olen puhunut tässä ketjussa erilaisten kärsimysten vaikutuksista.

 

Sit semmoinenkin yksinkertainen asia kuin kyvyttömyys liittyä ja solmia läheisiä ihmissuhteita. Viikonlopun iltapäivälehdessä oli haastattelu asperger-naisesta: on mies, töitä, vauhdikas elämä mutta ihmissuhteissa hän on pihalla kuin lumiukko. Mä pitäisin sellaista elämää pahempana kuin elämää, jonka koen "oikein", jossa on lämpimiä ihmissuhteita joissa itketään ja nauretaan niille asioille mitä terveen ihmisen kuuluukin - vaikka jälkimmäiseen kuuluisi erittäin vakava menetys ja suru eli lapsen kuolema.
Eli mieluummin rakastan ja liityn vahvasti ja menetän rakkauden kohteen, kuin että en koskaan tule tuntemaan kunnolla, mitä rakkaus, yhteys tunnetasolla ja liittyminen on (toki tuolla assi-naisella tunteita on, onhan hänellä mieskin).

Tavallaan meidän aivot, mielenterveys ja tunne-elämä on se mikä vaikuttaa koko elämään, niiden läpi me tätä elämää katellaan. Se on yksi kallisarvoisimpia asioita mitä meillä on.

 

Oikeesti AP sun juttu vaihtuu ja muuttuu koko ajan.. Ja esimerkit on ristiriitaisia ym. Esimerkki > menisin lapseni puolesta seksityöläiseksi Thaimaaseen ym mitkä nuo esimerkkisi olivatkin. Jos voisi sillä pelastaa lapseni kuolemalta. Minusta noin yleisesti vanhemmat ovat valmiita tekemään aika paljon lastensa puolesta, ns uhraamaan itsensä.

Mutta jos minulla olisi kuoleman jälkeen uusi elämä en valitsisi noista vaihtoehdoista seksityököisen roolia tms. Koska sitä kuolevaa, kuviteltua lasta ei ole olemassa. Ei minulla ole tunnesidettä häneen. Äidinrakkauteni ja riitä niin pitkälle, että uhraisin elämäni kuvitellun lapsen puolesta. Näiden jo minulla olevien puolesta uhraisin. Uhraisitko sinä vai valitsksitko mielummin lapsesi kuoleman?

Ja yhä on aivan eri asia puhutaanko kauheimmasta asiasta mitä vo tapahtua versus suru/kärsimys/tuska. Todellakin voin kuvitella vaikka kuinka monta järkyttävää ihmiskohtaloa, joiden elämä olisi /on paljon tuskaisempaa/kärsimysten täytteisempää ym. kuin mitä omani olisi jos lapseni kuolisivat.

Silti, juuri tässä elämässä uhrautuisin ja kärsisin paljon jos voisin sillä pelastaa lapseni. Valitsisitko sinä siis mielummin hyvän loppuelämän (itsellenisi) ja kuolleen lapsen vai kärsimystä itsellesi ja elävän lapsen? Eli meneekö oma hyvä olosi lapsen elämän edelle? Tämä on mielestäni pointti siinä lausahduksessa "pahinta mitä voi tapahtua"...

 

en kyllä saa enää kiinni ajatuksestasi, olen pahoillani. En ymmärrä kenen minun pitäisi kuvitella tulevan orvoksi, sodan uhriksi, Thaimaan seksiorjaksi? Itseni, no kaikki nuo ovat melko epätodennäköisiä asioita, puoliorpo olenkin jo? Lapseni? En oikein näe järkeä verrata sitä mahdollisuutta, että melkein aikuinen poikalapseni voi sairastua vakavasti ja kenties kuolla siihen, että jospa hän joutuukin seksiorjaksi Thaimaahan. Sorry, en ymmärrä mitä tahdot muiden tässä nyt miettivän loppuun tai vaihtavan paikkaa.

Sinun pitäisi opetella ajattelemaan muiden ihmisten näkökulmasta eikä vain itsesi. Vaikka sinulla on melkein aikuinen poikalapsi, niin osalla on pieniä, monta ja molempia sukupuolia. On tapauksia jossa joku lapsista tekee pahaa toiselle lapselle, voitko ajatella sellaista ollenkaan vai eikö se herätä mitään tunteita?

 

Sinun pitäisi opetella ajattelemaan muiden ihmisten näkökulmasta eikä vain itsesi. Vaikka sinulla on melkein aikuinen poikalapsi, niin osalla on pieniä, monta ja molempia sukupuolia. On tapauksia jossa joku lapsista tekee pahaa toiselle lapselle, voitko ajatella sellaista ollenkaan vai eikö se herätä mitään tunteita?

Aha, nyt ajatellaankin siis koko maailman kärsimyksiä ja surullisia ihmiskohtaloita, eikä sitä, mitä ap avauksessan ja otsikossaan kysyi. Just

 

Lähden kohta kaupungille, mutta mä tavallaan iloitsen siitä että niin moni laittaa lapsen menettämisen pahimmaksi. Se kertoo semmoisesta ihmisestä paljon, eli että rakastaa ja on todennäköisesti lämmin äitinä. Ja jos ajattelee miten halpa-arvoisina lapsia pidettiin ennen vanhaan, niin lapsen merkitystä ei voi tarpeeksi korostaa.

 

jos jonkun perheestä ois pakko kuolla, ni valitsisin itteni. mies pärjäisi lasten kanssa, eikä minun tarvitsisi kokea surua. en usko, että kuolemani vaikuttaisi lasten elämään yhtä paljon kuin jonkun lapsista menetys.

 

Aha, nyt ajatellaankin siis koko maailman kärsimyksiä ja surullisia ihmiskohtaloita, eikä sitä, mitä ap avauksessan ja otsikossaan kysyi. Just

On tainnut muutkin vastaajat lukea vain otsikon, pahoitteluni.

Puolison menettäminen voi olla osalle pahempi. Jos kyseessä on eläkeikäinen koko elämänsä yhdessä viettänyt pari niin vielä todennäköisemmin.

 

On tainnut muutkin vastaajat lukea vain otsikon, pahoitteluni.

Puolison menettäminen voi olla osalle pahempi. Jos kyseessä on eläkeikäinen koko elämänsä yhdessä viettänyt pari niin vielä todennäköisemmin.

Olisi ollut kiva, jos ap olisi ehtinyt tai halunnut vastataviestiini, johon sinä käyt neuvomaan, mitä minun pitäisi opetella.

 

Eikö voi sanoa että aina se itselleen tärkeimmän ihmisen menetys on se kaikkein kamalin menetys?

Mulle se kyllä olisi aina lapset, hyvänä kakkosena mies.

 

Mulle pahinta olisi menettää omat lapseni. En edes kestä ajatusta siitä.

 

Olisi ollut kiva, jos ap olisi ehtinyt tai halunnut vastataviestiini, johon sinä käyt neuvomaan, mitä minun pitäisi opetella.

Ehkä ap on laajentanut aihetta ekasta viestistään. Ainakin tuon vastauksen perusteella kyse ei ole enää siitä, että verrataan kumpi tuntuu pahemmalta, lapsen, puolison vai vanhemman kuolema.

 

Mulle pahinta olisi menettää omat lapseni. En edes kestä ajatusta siitä.

Sitä kautta lapselle oman sisaruksen menettäminen voisi olla pahinta, kun hänen vanhempansa tuhoutuisi samalla ja olisi enää vain varjo.

 

Aivan naurettavaa mieheltäsi. Ei voi muuta sanoa. Hyvänen aika verrata masennusta oman lapsen menetykseen, haha. Jokaisella on omat vaikeutensa elämässä (koulukiusaus, sairaudet, traumat) mutta silti meillä on elämä. Toisin on joillain lapsilla joilla elämä loppuu hyvin lyhyeen. Ajattele heidän vanhempiensa tuskaa ja katkeruutta, sitä ei voi verrata mihinkään inhimilliseen vastoinkäymiseen.

Sinä niputat taas kaikki ongelmat samaan. Minä ymmärrän mainiosti tuon miehen ajatusjuoksun. En menisi noin kellekään sanomaan eikä minusta itse asiassa kukaan (ei edes se lapsen menettänyt) voi sanoa toiselle, että hänen surunsa tai tuskansa on pienempi. Vaikeissa mielenterveyden ongelmissa se tuska, suru, epätoivo on aina läsnä. Vuosien ajan tai jopa koko elämän. Se ei ole enää mikään inhimillinen vastoinkäymiseen. Ymmärrän silti mielipiteesi. Vain ja ainoastaan itse kokenut voi tietää mitä haen. Tai sellainen joka on 24/7 tällaisen kanssa. Se masennus voi ihan totta olla tunnetasolla pahempi kokemus.

 

Et ap vastannut kysymykseeni. Kysyin, oletko autisti. Ilmeisesti sinä et ainakaan tiedosta olevasi, mutta olet kyllä sen oloinen.

 

Lapsen kuolema olisi pahinta siksi että heille soisi pitkän ja onnellisen elämän ja heidän kuuluisi haudata meidät, ei toisinpäin.
Kumppanin kuolema olisi ihan hirveä kestää, ikävä ei hellittäisi koskaan mutta silloin voisi lohduttautua sillä että olemme eläneet onnellista ja ihanaa elämää jo pitkän tovin.
Lapsia tai puolisoani ei kukaan voisi koskaan korvata. Mutta ilman muuta pisin elämä lapsille ja seuraavaksi miehelle. Ehdottomasti itse kuolisin milloin tahansa heidän sijastaan jos sellainen päätös pitäisi tehdä.

 

Aha, nyt ajatellaankin siis koko maailman kärsimyksiä ja surullisia ihmiskohtaloita, eikä sitä, mitä ap avauksessan ja otsikossaan kysyi. Just

Juu, jos katsot äskeiselle sivulle niin tuo otsikon kysymys poiki lisäkysymyksen eli millaisen kärsimystyypin valitsisit itsellesi.

Tuli täs mieleen sekin, että mitä jos aiheuttaa itse lapsen kuoleman? Mun miehen kaveri on vahingossa ajanut jonkun toisen lapsen yli, lapsi kuoli siihen. Se on mun kauhuskenaario elämässä.

 

Olen menettänyt kuolemalle vanhempani, puolisoni, lapseni ja lapsenlapsen.
Viimeinen oli pahinta.

 

Kai se lapsena olisi vaikeaa menettää vanhempansa. Mutta kun he nyt ovat vanhoja jo niin en koe sitä yhtään niin pahana kuin että jos menettäisin lapseni. Täällä ei taida onneki olla ketään jonka lapset ja omat vanhemmat olisivat kuolleet että voisi kertoa kumpi oli pahempaa. Jotenkin sairasta on kyllä pohtia tällaista, AP. Mielestäni jokaisella vanhemmalla kuuluu ne omat lapset olla ykkösenä elämässä, ja heidän kuolemansa kuuluukin sattua eniten. Jos on jotenkin muuten niin minä en ainakaa ymmärrä sellaista. Puolison kuolema on tottakai vaikeaa mutta lapset on mun verta ja lihaa ja niiden menetystä en kestäisi.

 

Mitä tunnen noita lapsensa menettäneitä, niin monille on kova paikka se, että ympäröivät ihmiset olettavat, ettei suruaika lopu koskaan. Että jos vaikka pystyy käymään elokuvissa tai nähdään hymysuin jossain juhlissa niin syyllistetään, ettei ole lastaan koskaan rakastanut tms., huolimatta siitä kauanko menetyksestä on. Toisaalta moni tuntuu myös olettavan, että leski olisi pian lihatiskeillä uutta etsimässä.

Ketju on aika lailla samat arvot näyttävä.

 

Tuli täs mieleen sekin, että mitä jos aiheuttaa itse lapsen kuoleman? Mun miehen kaveri on vahingossa ajanut jonkun toisen lapsen yli, lapsi kuoli siihen. Se on mun kauhuskenaario elämässä.

Pahin olisi varmasti jos olisi aiheuttanut oman lapsensa tai puolisonsa kuoleman.

 

Mitä tunnen noita lapsensa menettäneitä, niin monille on kova paikka se, että ympäröivät ihmiset olettavat, ettei suruaika lopu koskaan. Että jos vaikka pystyy käymään elokuvissa tai nähdään hymysuin jossain juhlissa niin syyllistetään, ettei ole lastaan koskaan rakastanut tms., huolimatta siitä kauanko menetyksestä on. Toisaalta moni tuntuu myös olettavan, että leski olisi pian lihatiskeillä uutta etsimässä.

Ketju on aika lailla samat arvot näyttävä.

Suruaika ei varmaan lopukaan, se vain muuttaa muotoaan ja ei näy ulospäin.