Onko syntyneen lapsen menettäminen kovin suru elämässä?

Suruaika ei lopu koskaan, vaikka lapsi kuolisi aikuisena. Tunnen yhden tällaisen tapauksen ja äiti menetti järkensä tapauksen seurauksena.

 

Suruaika ei lopu koskaan, vaikka lapsi kuolisi aikuisena. Tunnen yhden tällaisen tapauksen ja äiti menetti järkensä tapauksen seurauksena.

Ei siitä yli varmaan pääsekään, mutta moni pystyy jatkamaan elämäänsä kuitenkin. Olen itsekin menettänyt parikymppisen pikkuveljeni reilut kolme vuotta sitten, alku teki vaikeaa ja ei helppoa isällekään tai toiselle pikkuveljelleni. Kaikista kovimmin menetys tuntui vaikuttavan veljeni vaimoon, joka oli täysin toimintakyvytön kuukausia.

 

Pahin olisi varmasti jos olisi aiheuttanut oman lapsensa tai puolisonsa kuoleman.

Ok, erittäin ymmärrettävä vastaus.
Mut oonkohan mä ihan julmuri tai seko kun ajattelen että jos kuskaisin omaa ja kaverin lasta autolla ja törmäisin vahingossa tiiliseinään, toisen lapsista "pitäisi" kuolla, niin antaisin mieluummin omani kuolemaan kuin kaverin lapsen? Se suru iskisi eniten omaan perheeseen, en voisi ajatella kestäväni jos olisin saman surun aiheuttanut toiselle.

Mä säälin aina ihan hirveästi niitä kuskeja jotka on vahingossa ajaneet kenen tahansa päälle, tai että joku koulubussi on suistunut tieltä. Se että on toiselle perheelle aiheuttanut niin ovan surun olisi kamalaa.

 

Sit semmoinenkin yksinkertainen asia kuin kyvyttömyys liittyä ja solmia läheisiä ihmissuhteita. Viikonlopun iltapäivälehdessä oli haastattelu asperger-naisesta: on mies, töitä, vauhdikas elämä mutta ihmissuhteissa hän on pihalla kuin lumiukko. Mä pitäisin sellaista elämää pahempana kuin elämää, jonka koen "oikein", jossa on lämpimiä ihmissuhteita joissa itketään ja nauretaan niille asioille mitä terveen ihmisen kuuluukin - vaikka jälkimmäiseen kuuluisi erittäin vakava menetys ja suru eli lapsen kuolema.
Eli mieluummin rakastan ja liityn vahvasti ja menetän rakkauden kohteen, kuin että en koskaan tule tuntemaan kunnolla, mitä rakkaus, yhteys tunnetasolla ja liittyminen on (toki tuolla assi-naisella tunteita on, onhan hänellä mieskin).

Tavallaan meidän aivot, mielenterveys ja tunne-elämä on se mikä vaikuttaa koko elämään, niiden läpi me tätä elämää katellaan. Se on yksi kallisarvoisimpia asioita mitä meillä on.

Minusta kuulostaa jotenkin karulta, että pidät AS-ihmisen elämää pahempana kuin lapsen menettämistä. Moni kuitenkin elää onnellisena aspergeristaan huolimatta ja heilläkin voi tosiaan olla puoliso, lapsia, työ ja harrastuksia ja tunteitakin heillä on.

Jos itselläsi olisi asperger et välttämättä myöskään edes osaisi ajatella, että elämäsi olisi kamalaa, koska et ole koskaan kokenut elämää ns. "normaalina" ihmisenä. Et ehkä osaisi ajatella kuinka paljon hienompaa elämä olisi jos tuntisi enemmän rakkautta ja liittymistä, koska et olisi sitä koskaan kokenut.

 

Minusta kuulostaa jotenkin karulta, että pidät AS-ihmisen elämää pahempana kuin lapsen menettämistä. Moni kuitenkin elää onnellisena aspergeristaan huolimatta ja heilläkin voi tosiaan olla puoliso, lapsia, työ ja harrastuksia ja tunteitakin heillä on.

Jos itselläsi olisi asperger et välttämättä myöskään edes osaisi ajatella, että elämäsi olisi kamalaa, koska et ole koskaan kokenut elämää ns. "normaalina" ihmisenä. Et ehkä osaisi ajatella kuinka paljon hienompaa elämä olisi jos tuntisi enemmän rakkautta ja liittymistä, koska et olisi sitä koskaan kokenut.

Minusta ap:llä on asperger. Tapa keskustella on sellainen. Hän ei ymmärrä muita kuin itseään eikä kykene tajuamaan millä tavalla hänen juttunsa loukkaavat muita.

 

Autismin kirjoon kuuluva henkilö ei ole sairas saati sitten tunteeton. Punavihreä olo tästä ketjusta mulla nyt.

 

Minusta ap:llä on asperger. Tapa keskustella on sellainen. Hän ei ymmärrä muita kuin itseään eikä kykene tajuamaan millä tavalla hänen juttunsa loukkaavat muita.

Mä ymmärrän muiden kannan. Mutta ymmärrätkö sä parin tässä ketjussa kirjoittaneen kannan siitä, että esim. oman äidin menettäminen lapsena voi olla heille kovempi pala kuin oman lapsen menettäminen aikuisena? Ymmärrätkö SÄ heitä? Mä ymmärrän ja iloitsen että uskalsivat tuoda asian esille. Tai että oman miehen kuolema olisi kovempi pala kuin lapsen kuolema.

 

Minusta kuulostaa jotenkin karulta, että pidät AS-ihmisen elämää pahempana kuin lapsen menettämistä. Moni kuitenkin elää onnellisena aspergeristaan huolimatta ja heilläkin voi tosiaan olla puoliso, lapsia, työ ja harrastuksia ja tunteitakin heillä on.

Jos itselläsi olisi asperger et välttämättä myöskään edes osaisi ajatella, että elämäsi olisi kamalaa, koska et ole koskaan kokenut elämää ns. "normaalina" ihmisenä. Et ehkä osaisi ajatella kuinka paljon hienompaa elämä olisi jos tuntisi enemmän rakkautta ja liittymistä, koska et olisi sitä koskaan kokenut.

Aapee tietää, miltä tuntuu toisen saappaissa. No, luulee tietävänsä.

 

Mä ymmärrän muiden kannan. Mutta ymmärrätkö sä parin tässä ketjussa kirjoittaneen kannan siitä, että esim. oman äidin menettäminen lapsena voi olla heille kovempi pala kuin oman lapsen menettäminen aikuisena? Ymmärrätkö SÄ heitä? Mä ymmärrän ja iloitsen että uskalsivat tuli da asian esille. Tai että oman miehen kuolema olisi kovempi pala kuin lapsen kuolema.

Ymmärrän, kun niin sanoo ihminen joka on joutunut kokemaan molemmat asiat. Sitä ennen se on sellaista vähän vastenmileistä mielikuvaharjoittelua, että voi kuinka mä sitten surisin, jos näin tai näin kävisi.

 

Mä ymmärrän muiden kannan. Mutta ymmärrätkö sä parin tässä ketjussa kirjoittaneen kannan siitä, että esim. oman äidin menettäminen lapsena voi olla heille kovempi pala kuin oman lapsen menettäminen aikuisena? Ymmärrätkö SÄ heitä? Mä ymmärrän ja iloitsen että uskalsivat tuli da asian esille. Tai että oman miehen kuolema olisi kovempi pala kuin lapsen kuolema.

Minulta et kysynyt, vastaan kuitenkin.

Ymmärrän ja se on heidän totuutensa, meillä muilla voi olla toisenlainen näkemys asiaan.

 

Mä ymmärrän muiden kannan. Mutta ymmärrätkö sä parin tässä ketjussa kirjoittaneen kannan siitä, että esim. oman äidin menettäminen lapsena voi olla heille kovempi pala kuin oman lapsen menettäminen aikuisena? Ymmärrätkö SÄ heitä? Mä ymmärrän ja iloitsen että uskalsivat tuli da asian esille. Tai että oman miehen kuolema olisi kovempi pala kuin lapsen kuolema.

Tälläisten asioiden jankuttaminen ja pyörittely on sen verran erikoista, että aspergerilta sinä vaikutat. Sinä haluat että asiaan saadaan nyt jokin päätös ja että se on sellainen kuin itse ajattelet. Mieti ihan oikeasti, miksi sinulla on tarve tälläisten skenaarioitten pyörittelemiseen. Ei ole ensimmäinen keskustelu, jossa olet ollut koira ilman häntää.

 

Tälläisten asioiden jankuttaminen ja pyörittely on sen verran erikoista, että aspergerilta sinä vaikutat. Sinä haluat että asiaan saadaan nyt jokin päätös ja että se on sellainen kuin itse ajattelet. Mieti ihan oikeasti, miksi sinulla on tarve tälläisten skenaarioitten pyörittelemiseen. Ei ole ensimmäinen keskustelu, jossa olet ollut koira ilman häntää.

Toisaalta ei liene tarpeellista ap:llekään etsiä diagnoosia tässä ketjussa.

 

Autismin kirjoon kuuluva henkilö ei ole sairas saati sitten tunteeton. Punavihreä olo tästä ketjusta mulla nyt.

Sinähän ajattelet ja koet hyvin samalla tavalla kuin ap. Monelle olisi esimerkiksi hyvin kaukaa haettu ja vastenmielinen ajatus jättää lapset asumaan toiselle paikkakunnalle, mutta sinulle täysin normaalia. En sano, ettet tunne tunteita, mutta kyllä sulla johdot on aika eri tavalla kytketty kuin muilla.

Se, ken sanoi asperger ihmisten olevan kykenemättömiä sitoutumaan, oli ap itse.

 

Mä en ilkeä kysyä tältä lapsensa menettäneeltä kaveriltani, että kummanko valitsisit, nykyisen elämän(lapsen menetys, muutoin seesteinen elämä) vai laitoshoitokierteen (psyykkisen terveyden menetys, ei työtä, ystäviä, lapsia, parisuhdetta).

Jos näitä näin vertaillaan, niin pohditaan asiaa myös toisin päin - kummankohan valitsisi psyykkisistä ongelmista kärsivä lapseton, jos häneltä asiaa kysyttäisiin. Osaisiko vastata ilman kokemusta toisesta vaihtoehdosta?

Lapsen kuolemaa pahempana mä pidän tilannetta, jossa ei ole tietoa lapsen olinpaikasta (esim. tämä Madeleine McCann-tapaus). Kun lapsi kuolee, niin silloin läheisillä on tieto hänen tilastaan ja olinpaikastaan, jonka kuitenkin kuvittelisin tuovan jonkin verran lohtua tilanteeseen. Kadonneen lapsen vanhempien tunteita en itse voi edes kunnolla kuvitella... kerran olen kadottanut oman poikani ostoskeskuksessa ja se hätä oli hirveä. Ja helpotus sanoinkuvaamaton, kun poika löytyi.

Kokemukset surusta ja tuskastakin ovat subjektiivisia, kuten ketjussa aiemminkin on todettu, ja hankala niitä on verrata ilman kokemuksia. Ja kaksi samassa tilanteessa olevaa ihmistä kokevat hekin tunteensa eri tavalla ja eri aikoina.

 

Täs ketjussa ei oo mitään järkeä.

 

Sinähän ajattelet ja koet hyvin samalla tavalla kuin ap. Monelle olisi esimerkiksi hyvin kaukaa haettu ja vastenmielinen ajatus jättää lapset asumaan toiselle paikkakunnalle, mutta sinulle täysin normaalia. En sano, ettet tunne tunteita, mutta kyllä sulla johdot on aika eri tavalla kytketty kuin muilla.

Se, ken sanoi asperger ihmisten olevan kykenemättömiä sitoutumaan, oli ap itse.

Haloo nyt, nehän ovat Datan lapsia ja asia ei kuulu tähän ketjuun ollenkaan.

 

Sinähän ajattelet ja koet hyvin samalla tavalla kuin ap. Monelle olisi esimerkiksi hyvin kaukaa haettu ja vastenmielinen ajatus jättää lapset asumaan toiselle paikkakunnalle, mutta sinulle täysin normaalia. En sano, ettet tunne tunteita, mutta kyllä sulla johdot on aika eri tavalla kytketty kuin muilla.

Se, ken sanoi asperger ihmisten olevan kykenemättömiä sitoutumaan, oli ap itse.

Sen näkee millaista tuhoa vanhemmat ovat valmiita aiheuttamaan lapsille kun tarvitsevat lapsia eivätkä kykene ajattelemaan parasta.

 

Sinähän ajattelet ja koet hyvin samalla tavalla kuin ap. Monelle olisi esimerkiksi hyvin kaukaa haettu ja vastenmielinen ajatus jättää lapset asumaan toiselle paikkakunnalle, mutta sinulle täysin normaalia. En sano, ettet tunne tunteita, mutta kyllä sulla johdot on aika eri tavalla kytketty kuin muilla.

Se, ken sanoi asperger ihmisten olevan kykenemättömiä sitoutumaan, oli ap itse.

niin no, minusta oli vaikea ajatus repiä lapsia pois kouluistaan joihin hakeneet ja päässeet vaivalla sisään. molemmat vanhempani asuvat pk-seudulla, samoin tyttöjen kaverit jne. jos olisin halunnut vain "hyljätä" lapset Helsinkiin niin olisinhan minä sen voinut tehdä. he tulivat kuitenkin mukaan, koska kouluikäisten kanssa saattoi keskustella, että mitä he haluavat. he olivat kahden vaiheilla, mutta koska mummi maksoi sitten reissuja Helsinkiinkin välillä kavereita katsomaan niin kaikki meni ihan hyvin tullen mukaan.

Yyhoona olin tietysti järjestänyt niin, että jos minulle jotain sattuisi, lapsillani olisi rakastavia ja välittäviä ihmisiä ympärillään, joihin lapsilla läheiset välit. katsos, kun minusta hyvä äiti miettii myös lasten tulevaisuutta eikä mitään omaa nautintoaan.

 

Aina sanotaan että lapsen menetys on kovin suru. Itsellä ei kokemusta. Mutta voisiko esim.jollain olla äidin/isän tai pitkäaikaisen puolison menetys olla yhtä suuri suru? Tää on jotenkin semmoinen tabu asia...

Alkuperäiseen kysymykseen ei varmaan ole yhtä oikeaa vastausta, mutta mummoni, joka hautasi miehensä ja 4 poikaa oli aina sitä mieltä, ettei vanhempien kuulu lastaan saattaa hautaan.

Mieheni papalle puolestaan vaimonsa menettäminen monen kymmenen vuoden jälkeen on pahinta mitä koskaan on tapahtunut, mutta hän ei olekkaan menettänyt lapsiaan.

Mulla omien lasten menetys on ollut pahinta mitä mulle on tapahtunut, koskaan ei suru lopu, se vaan muuttuu ja sen kanssa lopulta oppii elämään. Vaikka miestäni rakastan, niin olemassa olevien lasten menetys ois mulle pahinta ja niin ois mun miehellekin. Puolison kuiten saa "uuden" mutta lapset on tässä ja nyt.

Voisin kuvitella, että myös lapsenlapsen menetys ois yksi pahimpia, siinä kun tavallaan suree sitä lapsenlasta, mutta myös oman lapsen surua.

Näihin kysymyksiin ei kyllä ole olemassa oikeaa vastausta ja jokainen kokee asiat eritavalla, eikä ihmisten surun määrää voi mitata tai verrata. Vaikka toinen romuttuu ja lakkaa toimimasta viikoiksi, niin ei se tarkoita jos toinen hoitaa arki rutiinit, että hän surisi jotenkin vähemmän.

 

Puolison saa uuden, monet sanoo, mutta saahan lapsiakin uusia? Ei se uusi puoliso ole sama kuin se entinen, edesmennyt puoliso eikä korvaa tätä, kuten ei uusi lapsikaan ota menehtyneen sisaruksensa paikkaa?

 

Ymmärrän, kun niin sanoo ihminen joka on joutunut kokemaan molemmat asiat. Sitä ennen se on sellaista vähän vastenmileistä mielikuvaharjoittelua, että voi kuinka mä sitten surisin, jos näin tai näin kävisi.

Juu, mutta tuolla logiikalla kukaan ei voi sanoa varmaksi sitä, olisiko lapsen menettäminen kaikille tässä ketjussa kuitenkaan se pahin takaisku elämässä. Arvelua sekin.
Onko tuo otsikkoni lause siis kaikkia koskeva tosiasia, vai semmoinen "vain näin kuuluu hyvän äidin vastata, muuten pidetään julmurina"? Uskon kyllä että monet vastasivat ihan rehellisesti.

 

Joku mainitsi lapsenlapsista... äitini kerran sivusi aihetta ja antoi saman vastauksen samasta syystä: lapsenlapsen kuollessa sitä surisi sekä menehtynyttä lapsenlasta että oman lapsensa surua lapsen kuolemasta.

 

No, lopetan nyt. Mutta sen vaan vielä sanon, että kun olen tehnyt avustustyötä (en nyt kehu enkä kiillota kruunuani) Suomessa ja ulkomaille päin, niin mä voisin luetella niin kamalia ihmiskohtaloita että uskon/luulen/otaksun/arvelen että nämä ihmiset voisivat kyllä oman kohtalonsa sijasta valita lapsensa kuoleman, jos se siis jäisi heidän elämässään ainoaksi isoksi murheeksi (harvoin tietty jää).

Mulle tuli vielä mieleen jotain semmoisia äärimmäisiä sairauksia että niiden miettimisen jälkeen...no, se lapsen kuolema tipahtaisi mulla vasta sijalle 8-10. Julmuri?

Silti, mä voisin antaa vaikka silmäni ja käteni revittäväksi lasteni elämän takia, kuolisin itse jos säästäisin sillä lapseni hengen. Mä en aina edes niin kovana tunne omia ongelmiani mutta lasten vastoinkäymiset, kuin myös ilot tunnen voimakkaasti. Olenko autisti/asperger?

Heippa, nyt vähäksi aikaa perheen pariin. :wave:

 

Voisin kuvitella, että minulle olisi. Syyttelisin jatkuvasti itseäni tapahtuneesta.

 

Pahin olisi varmasti jos olisi aiheuttanut oman lapsensa tai puolisonsa kuoleman.

Juu, minä olen tälläisen pahimman aiheuttanut. Silti yhä jaloillani ja elämässä kiinni.