Onko syntyneen lapsen menettäminen kovin suru elämässä?

[QUOTE="Eräs";29281540]Ei. Ei se minullakaan näkynyt kuin sellaisina ripauksina, että esim. äitini oli salaa huolissaan. Hän tod. näk. epäili ihan oikein sitä mitä epäili.

Mutta kyllä ihmisen pitkäaikaisella pahalla ololla on taipumus tulla esiin ennemmin tai myöhemmin - tavalla tai toisella.[/QUOTE]

Äidit on aina huolissaan ja meidänkin äiti huolestuu jos en päivään vastaa sen soittoihin ja viesteihin. Ja ajattelee pahinta.. Se heidän huolenpitonsa ei lopu koskaan.

Paha olo ei näy läheskään kaikilta ulospäin. On paljon menestyneitä ihmisiä keillä on ulkoiset puitteet ja ihmissuhteet kunnossa, mutta he käyvät terapioissa jne.

 

Vielä lisäyksenä: mieheni on ollut melkein koko aikuisiän masentunut. Tämä on näkynyt ja vaikuttanut monella tapaa elämäämme. Hänen masennuksensa taustalla on vuosikausia kestänyt erittäin julma koulukiusaaminen, johon kukaan ei puuttunut. Mieheni on juuri tällainen, joka ei jaksa kuunnella surkuttelua siitä, miten joku on menettänyt lapsensa. Hän on todennut esim. tädistäni, jolta on kuollut peräti kaksi lasta, että "hyvinhän hänellä on kuitenkin elämä sujunut - on iloinen ja toimintakykyinen ihminen (jota minä en ole)".

Mieheni elämää läheltä seuranneena voin sanoa ymmärtäväni hyvinkin hänen näkökantansa. Tätini on toki kokenut kaksi musertavaa menetystä, mutta minä tiedän hänet varsin elämäniloiseksi ihmiseksi. Lapsen menetyksen tuska ei kestä määrättömästi. Jos kestäisi, lapsensa menettäneet olisivat aika pian haudassa...

En tiedä ymmärtääkö kukaan, mitä tarkoitan. Ehkä he, jotka ovat kamppailleet esim. pitkään jatkuneen väkivallan alla tai mielenterveysongelmien kanssa. Tai minkä tahansa muun vuosikausiksi elämän tuhoneen asian kanssa.

 

Äidit on aina huolissaan ja meidänkin äiti huolestuu jos en päivään vastaa sen soittoihin ja viesteihin. Ja ajattelee pahinta.. Se heidän huolenpitonsa ei lopu koskaan.

Paha olo ei näy läheskään kaikilta ulospäin. On paljon menestyneitä ihmisiä keillä on ulkoiset puitteet ja ihmissuhteet kunnossa, mutta he käyvät terapioissa jne.

Terapiassa nyt voi käydä kuka vain. Usein terapian ulkopuolella ovat kaikkein huonoimmassa jamassa olevat.

 

[QUOTE="Eräs";29281583]Vielä lisäyksenä: mieheni on ollut melkein koko aikuisiän masentunut. Tämä on näkynyt ja vaikuttanut monella tapaa elämäämme. Hänen masennuksensa taustalla on vuosikausia kestänyt erittäin julma koulukiusaaminen, johon kukaan ei puuttunut. Mieheni on juuri tällainen, joka ei jaksa kuunnella surkuttelua siitä, miten joku on menettänyt lapsensa. Hän on todennut esim. tädistäni, jolta on kuollut peräti kaksi lasta, että "hyvinhän hänellä on kuitenkin elämä sujunut - on iloinen ja toimintakykyinen ihminen (jota minä en ole)".

Mieheni elämää läheltä seuranneena voin sanoa ymmärtäväni hyvinkin hänen näkökantansa. Tätini on toki kokenut kaksi musertavaa menetystä, mutta minä tiedän hänet varsin elämäniloiseksi ihmiseksi. Lapsen menetyksen tuska ei kestä määrättömästi. Jos kestäisi, lapsensa menettäneet olisivat aika pian haudassa...

En tiedä ymmärtääkö kukaan, mitä tarkoitan. Ehkä he, jotka ovat kamppailleet esim. pitkään jatkuneen väkivallan alla tai mielenterveysongelmien kanssa. Tai minkä tahansa muun vuosikausiksi elämän tuhoneen asian kanssa.[/QUOTE]

Aivan naurettavaa mieheltäsi. Ei voi muuta sanoa. Hyvänen aika verrata masennusta oman lapsen menetykseen, haha. Jokaisella on omat vaikeutensa elämässä (koulukiusaus, sairaudet, traumat) mutta silti meillä on elämä. Toisin on joillain lapsilla joilla elämä loppuu hyvin lyhyeen. Ajattele heidän vanhempiensa tuskaa ja katkeruutta, sitä ei voi verrata mihinkään inhimilliseen vastoinkäymiseen.

 

Aivan naurettavaa mieheltäsi. Ei voi muuta sanoa. Hyvänen aika verrata masennusta oman lapsen menetykseen, haha. Jokaisella on omat vaikeutensa elämässä (koulukiusaus, sairaudet, traumat) mutta silti meillä on elämä. Toisin on joillain lapsilla joilla elämä loppuu hyvin lyhyeen. Ajattele heidän vanhempiensa tuskaa ja katkeruutta, sitä ei voi verrata mihinkään inhimilliseen vastoinkäymiseen.

Peesaan. Itse olen myös rajun koulukiusauksen uhri enkä halua sitä enempää eritellä ja itse voisin sanoa että mies on täys ääliö jos mielestään masennus on pahempi kuin lapsen kuolema. Miksi on jäänyt pyörimään menneessä? Vaikka ihminen elää normaalisti lapsen kuoleman jälkeen niin sen hymynkin takana on musertava muisto surusta. Terve mieli on vaan luotu niin että pystyy jatkamaan elämää.

 

[QUOTE="Ninni";29281660]Peesaan. Itse olen myös rajun koulukiusauksen uhri enkä halua sitä enempää eritellä ja itse voisin sanoa että mies on täys ääliö jos mielestään masennus on pahempi kuin lapsen kuolema. Miksi on jäänyt pyörimään menneessä? Vaikka ihminen elää normaalisti lapsen kuoleman jälkeen niin sen hymynkin takana on musertava muisto surusta. Terve mieli on vaan luotu niin että pystyy jatkamaan elämää.[/QUOTE]

Terve mieli toipuukin ihan eri tavalla kuin sairastunut mieli.

 

[QUOTE="Ninni";29281660]Peesaan. Itse olen myös rajun koulukiusauksen uhri enkä halua sitä enempää eritellä ja itse voisin sanoa että mies on täys ääliö jos mielestään masennus on pahempi kuin lapsen kuolema. Miksi on jäänyt pyörimään menneessä? Vaikka ihminen elää normaalisti lapsen kuoleman jälkeen niin sen hymynkin takana on musertava muisto surusta. Terve mieli on vaan luotu niin että pystyy jatkamaan elämää.[/QUOTE]

Ei se ääliö ole, hällä ei vaan ole muunlaista kokemusta. Se on hänen totuutensa, eikä sille kukaan voi mitään, ei hän itsekään.

 

Terve mieli toipuukin ihan eri tavalla kuin sairastunut mieli.

Nimenomaan. Siksi mielestäni ei voi sanoa ettei menetys olis ollu kova jollakin jos ihminen voi jatkaa normaalia elämää. Normaalista elämästä ja hymystä huolimatta suru voi olla mittava. Ja kyllä mun mielestä mies on ääliö, itsekäs sellainen jos ajattelee että hänellä on pahin mahdollinen kohtalo ja vertaa sitä pahemmaksi suruksi kuin se että joku on menettänyt kaksi lasta. Kehtaa jopa ääneen sanoa.

 

[QUOTE="Ninni";29281694]Nimenomaan. Siksi mielestäni ei voi sanoa ettei menetys olis ollu kova jollakin jos ihminen voi jatkaa normaalia elämää. Normaalista elämästä ja hymystä huolimatta suru voi olla mittava. Ja kyllä mun mielestä mies on ääliö, itsekäs sellainen jos ajattelee että hänellä on pahin mahdollinen kohtalo ja vertaa sitä pahemmaksi suruksi kuin se että joku on menettänyt kaksi lasta. Kehtaa jopa ääneen sanoa.[/QUOTE]

Hmm...joillakin mielenterveyspotilailla se ahdistus vaan pistää mäsäksi melkein koko elämän, ei siinä onnistu kivun kanssa töissä käyminen.

Verrataan tervettä mieltä, sitä toipumiskykyä (usein terveillä on tukiverkkoakin) siihen että lapsuuden traumat on ensin vaurioittaneet lapsen mieltä, sit pistetään kivat koulukiusaamiset lisukkeeksi ja aikuisuuden kynnyksellä puhkeaakin koko soppa mielenterveyshäiriöiksi.

Se mielenterveysongelmainen ei välttämättä ole lapsuuden jälkeen tervettä päivää nähnyt, tajuatko.

 

Hmm...joillakin mielenterveyspotilailla se ahdistus vaan pistää mäsäksi melkein koko elämän, ei siinä onnistu kivun kanssa töissä käyminen.

Verrataan tervettä mieltä, sitä toipumiskykyä (usein terveillä on tukiverkkoakin) siihen että lapsuuden traumat on ensin vaurioittaneet lapsen mieltä, sit pistetään kivat koulukiusaamiset lisukkeeksi ja aikuisuuden kynnyksellä puhkeaakin koko soppa mielenterveyshäiriöiksi.

Se mielenterveysongelmainen ei välttämättä ole lapsuuden jälkeen tervettä päivää nähnyt, tajuatko.

Jos on ensin vaurioitunut lapsuudessa, tullut kiusatuksia, kärsinyt mielenterveyshäiriön ja sitten menettänyt lapsensa tai puolisonsa, saako käydä nauramassa tuon yhden vastaajan miehelle, että sinähän et tiedä oikeasti yhtään mitään kärsimyksestä?


Kärsimysten vertailu on todella hyödytöntä puuhaa. Tosin masentunut on itsekeskeinen potenssiin kymmenen, joten sokeutuu helposti. Silti, monella on rankempaa kuin tuon yhden kirjoittajan miehellä.

 

[QUOTE="vieraana";29281744]Jos on ensin vaurioitunut lapsuudessa, tullut kiusatuksia, kärsinyt mielenterveyshäiriön ja sitten menettänyt lapsensa tai puolisonsa, saako käydä nauramassa tuon yhden vastaajan miehelle, että sinähän et tiedä oikeasti yhtään mitään kärsimyksestä?


Kärsimysten vertailu on todella hyödytöntä puuhaa. Tosin masentunut on itsekeskeinen potenssiin kymmenen, joten sokeutuu helposti. Silti, monella on rankempaa kuin tuon yhden kirjoittajan miehellä.[/QUOTE]

Hyvä oli kirjoituksesi mutta viimeiseen lauseeseen ei kukaan voi sanoa yhtään mitään.

Terveillä on usein terveempi lähiympäristö, ihmissuhteita, työ ym. jotka auttavat toipumisessa.Mihin mielenterveysongelmainen tukeutuu, jos häneltä puuttuu nuo terveen tukipilarit, eikä osaa rakentaa niitä?

 

Terveelle, tunne-elämältään normaalille ihmiselle lapsen kuolema on pahinta. Jollekin tunne-elämältään vajaaksi jääneelle voi vanhemman menetys olla se elämän kauhein kokemus, koska näkee vain itsensä ja omat tarpeensa.

 

Uskon, että useimmille ihmisille oman lapsen kuolema olisi pahin mahdollinen asia. Ei se sitä tarkoita, ettei moni muu asia elämässä voisi tuottaa yhtä paljon kärsimystä yksilöille, esim. insestin uhri voi kärsiä vuosikausia ja tehdä lopulta itsemurhan, eli taatusti hän voi kärsiä yhtä paljon tai enemmän kuin lapsensa menettänyt vanhempi. Turha näitä on verrata. Ihmiset kestävät eri tavalla asioita.

 

En ymmärrä tätä keskustelua.

Ne, joiden lapsi on kuollut, osaavat tähän varmasti vastata. Tee haastattelututkimus. Löydät varmasti hyväksikäyttöä, traumoja, omien vanhempien kuolemaa, parisuhdeväkivaltaa, mielenterveysongelmia ja alkoholistiperheitä lapsensa menettäneiden taustoista. Kysy heiltä kaikilta, oliko lapsen menettäminen heidän elämänsä suurin suru ja raportoi sitten tulokset tänne.

Oma hypoteesini on, että jokainen lapsensa menettänyt, niin hyväksikäytetty kuin mielenterveysongelmainen vastaa sen oman lapsen kuoleman olleen pahinta.
Sinulla ilmeisesti on toisenlainen hypoteesi?

Koska subjektiivista kokemusta ei voi verrata ihmisten välillä, ei voida sanoa, että henkilön A päivittäiset vuosia kestäneet mielenterveysongelmat olisivat suurempi suru kuin henkilön B lapsen menetys. Saman henkilön elämässä vertailu onnistuu.

 

Orvoksi lapsena jääneenä sanon, että pahempaa on menettää vanhemmat lapsena kuin lapsi vanhempana. Lapsella ei ole aikuisen kykyä käsitellä menetystä ja surua. Lisäksi vanhemmat ovat lapselle koko elämä, aikuisilla on elämää ennen lapsiakin. Äitinä voi sanoa, että lapsen menetys olisi aivan kamala asia.

Kuitenkin yksilöt reagoivat eri tavalla menetykseen ja taustat, mielenterveyden kestävyys, tukiverkostot ym. ovat erilaisia.

 

Se että ihminen näyttää ulospäin ookooltaa ei kerro mitä hän käy läpi pään sisällä. Suru ja tuska ei näy välttämättä.

Vaikka menetin ainoan lapseni, en puhu asiasta monenkaan ihmisen kanssa. En siis voivottele kohtaloani kuin muutamalle ihmiselle. Ulospäin yritän näyttää ns. normaalilta. Ja kuitenkin olen todella masentunut ja toisinaan itsetuhoinen.

 

Tai voit tehdä vertailevaa tutkimusta.

Otat koehenkilöryhmän A, jotka ovat olleet vuosia masentuneita, mutta joiden lapset ovat elossa.

Otatbtoisen koehenkilöryhmän B, jotka ovat olleet vuosia masentuneita, mutta joilta lapset ovat kuolleet.

Kysyt kummaltakin elämän suurinta surua. A-ryhmä vastaa oman hypoteesini mukaan vuosia kestäneen masennuksen suurimmaksi surukseen. B-ryhmä vastaa oman hypoteesini mukaan lapsen kuoleman suurimmaksi surukseen.

Eikö tämä vastaisi kysymykseesi?

 

Ap saanko kysyä, oletko autisti? Tapasi keskustella on jumittava ja paukuttava ja tunnut tunnekylmältä. Olet vähän kuin koira ilman häntää, koira joka ei osaa olla muiden koirien kanssa. Viestintä ei pelaa. Peität näennäisellä analyyttisyydelläsi tunne elämän vaikeuksia.

 

Ap saanko kysyä, oletko autisti? Tapasi keskustella on jumittava ja paukuttava ja tunnut tunnekylmältä. Olet vähän kuin koira ilman häntää, koira joka ei osaa olla muiden koirien kanssa. Viestintä ei pelaa. Peität näennäisellä analyyttisyydelläsi tunne elämän vaikeuksia.

Ymmärrän että tämmöisen keskustelun avaaminen voi tuntua hyvin tunnekylmältä. Mutta mä en livenä näistä asioista juttele, tämä palsta on paika jossa pohdin sellaisia asioita joita ei voi kunnolla käydä läpi oikein missään. Ja juu, toki jankutan kun vaikka kuinka selitän pointtiani niin se menee ohi...

EN vertaile tai arvota eri kärsimyksiä. Mutta tän ketjun nimi pitäisi olla "Voiko olla terve ja rakastava äiti vaikka lapsen kuolema ei olisi pahin kärsimys itselle". Voiko semmoisen sanoa ääneen nykyisin? Vai saako siitä leiman, kuten mua jo eräs haukkui sen takia tässä ketjussa?

Mun sydän elää mun lapsissa, kaikki mikä heille tapahtuu tuntuu myös mulla. En tämmöisiä tunteita olisi voinut kuvitellakaan ennen lapsen saamista. Mutta jos mä rehellisesti vastaisin ketjun kysymykseen, niin lapsen menetys olisi ehkä sijalla 3 tai 4, riippuu lapsen iästä. Olenko kamala äiti yleisesti arvioituna?

Multa ei ole livenä tätä kysymystä kysytty. Mutta en mä siellä täräyttäisi omaa kantaani koska mut diagnosoitaisiin tunnekylmäksi. Vastaisin ehkä että lapsen menetys olisi pahimpia.

 

En minä voi sanoa, että olisit kamala äiti, mutta olet ainakin erilainen äiti kuin minä. Ja sehän yleensä riittää useille ihmisille, voi sanoa, että olet kamala, kun olet erilainen. Se nyt ei ole kovin järjellistä ajattelua, mutta melko inhimillistä. Miten sinä ajattelet, kun minä sanon, että ajatuskin omien lasten menettämisestä kuolemalle on tämänhetkisen tietoni mukaan se pahin asia, jonka voin kuvitella tapahtuvan itselleni? Olenko minä kamala äiti, kun ajattelen niin?

 

En minä voi sanoa, että olisit kamala äiti, mutta olet ainakin erilainen äiti kuin minä. Ja sehän yleensä riittää useille ihmisille, voi sanoa, että olet kamala, kun olet erilainen. Se nyt ei ole kovin järjellistä ajattelua, mutta melko inhimillistä. Miten sinä ajattelet, kun minä sanon, että ajatuskin omien lasten menettämisestä kuolemalle on tämänhetkisen tietoni mukaan se pahin asia, jonka voin kuvitella tapahtuvan itselleni? Olenko minä kamala äiti, kun ajattelen niin?

Et ole. Mä ajattelen susta että olet normaali, ihana, rakastava äiti niin kuin pitääkin olla. Mutta semmoista ajattelen myös sunkaltaistesi kohdalla että mahdatko kuitenkaan ajatella kysymystä loppuun asti. Olisitko todella valmis vaihtamaan paikkoja vaikka 30 vuotta laitoskierteessä olleen kanssa, joka on jo täysin turta? Noin niin kuin omana kokemuksena.
Entä orvot, entä sodan uhrit, Thaimaassa lapsena seksityöläisenä olo? Vaihtaisitko paikkoja?

Eli, oletteko te oikeasti käyneet kaikki vaihtoehdot mielessä läpi?

 

Aivan naurettavaa mieheltäsi. Ei voi muuta sanoa. Hyvänen aika verrata masennusta oman lapsen menetykseen, haha. Jokaisella on omat vaikeutensa elämässä (koulukiusaus, sairaudet, traumat) mutta silti meillä on elämä. Toisin on joillain lapsilla joilla elämä loppuu hyvin lyhyeen. Ajattele heidän vanhempiensa tuskaa ja katkeruutta, sitä ei voi verrata mihinkään inhimilliseen vastoinkäymiseen.

Ajattele itse muiden kärsimystä ja tuskaa. Jokaisella kuolee läheisiä, se on osa elämää. Silti niitä on oikeus surra niin kuin suree. Ei kukaan voi sanoa toisille miten voimakkaasti täytyy surra.

 

[QUOTE="joku";29281807]Orvoksi lapsena jääneenä sanon, että pahempaa on menettää vanhemmat lapsena kuin lapsi vanhempana. Lapsella ei ole aikuisen kykyä käsitellä menetystä ja surua. Lisäksi vanhemmat ovat lapselle koko elämä, aikuisilla on elämää ennen lapsiakin. Äitinä voi sanoa, että lapsen menetys olisi aivan kamala asia.

Kuitenkin yksilöt reagoivat eri tavalla menetykseen ja taustat, mielenterveyden kestävyys, tukiverkostot ym. ovat erilaisia.[/QUOTE]
Ihanaa että uskalsit sanoa tuon ääneen, siis ekan lauseesi. Enkä pidä sua silti tunnekylmänä tai huonona äitinä.

 

Tästä poikii lisäkysymys: jos meillä olisi tämän elämän jälkeen toinen elämä elettävänä ja saisimme päättää mitkä olisivat ne suurimmat takaiskut siinä. Minkä valitsisit?

-sut viedään lapsena seksiorjaksi Intiaan (200 000 nepalilaislapsen kohtalo), pääsisit eläkkeelle 40-vuotiaana
- elät haukkuvan ja vahtivan narsistimiehen kanssa 25-vuotiaasta kuolemaan asti, et uskalla koskaan irrottautua
- joudut lastenkotiin 5-vuotiaana, pystyt aikuisena perustamaan kuitenkin oman, lämpimän perheen ja normaalin elämän
-olet Zimbabwessa, näet kun perheesi tapetaan ja sut otetaan lapsisotilaaksi, myöhemminkin olet sotilaana
-sairastut nuorena niin vakavasti psyykkisesti että perheen ja työelämän voit unohtaa
-retkahdat nuorena huumeisiin, sitä seuraa 20 vuoden rikos-ja vankilakierre
-neliraajahalvaannut 20-vuotiaana, vahva tukiverkko mutta ei puolisoa
-muuten seesteinen elämä mutta 1 lapsistasi kuolee.

 

Vastaus alkuperäiseen kysymykseen:
Minä olen menettänyt lapsena äitini. Se oli kamalaa ja on edelleen kamalaa. Kärsin vielläkin sen aiheuttamista psyykkistä ongelmista.
Mutta oman lapseni kuolemaa en pysty edes ajattelemaan. Se on jo pelkällä ajattelun tasolla niin ahdistavaa, että joudun samantein työntämään ajatuksen pois. Lapseni ovat minun kaikkeni. En kestä nähdä pienintäkään kärsimystä heillä ja tekisin mitä tahansa heidän puolesta. Kuolisin heidän puolestaan.

Ja tämä vastaus oli tosiaan alkuperäiseen kysymykseen.