Onko syntyneen lapsen menettäminen kovin suru elämässä?

ajattelen
En oikein enää ymmärrä, miksi ap tahtoo määritellä tätä lausetta ja muuttaa sitä, miten muut ilmaisevat asioita. Eihän mikään lause maailmassa varmaan olen sellainen, että se pätisi ihan kaikkialla ja kaikkien ihmisten osalta.
 
En oikein enää ymmärrä, miksi ap tahtoo määritellä tätä lausetta ja muuttaa sitä, miten muut ilmaisevat asioita. Eihän mikään lause maailmassa varmaan olen sellainen, että se pätisi ihan kaikkialla ja kaikkien ihmisten osalta.
Oikeassa olet, eihän kukaan oleta esim. "Suomalaiset ovat alkoholiin menevää kansaa"-lauseesta että se koskee jokaista suomalaista.
Ehkei tuota mun esille tuomaa lausetta sit ehkä pidetäkään yleispätevänä tai 100% kattavana ihan kaikkien muidenkaan toimesta...
 
Viimeksi muokattu:
fgggguu
Kyllä mä miehen tai vanhempien kuolemasta selviäisin, mutta en ainoan lapseni. Se on ihan eri asia, ei mulla vaan olis mitään syytä enää elää, vaikka onkin ihana mies, työ ja työkaverit, ystävät, sukulaiset ja muut läheiset ja tykkään harrastuksestani jota olen jo pitkään harrastanut. Meillä on myös kiva koti. Silti lapsi on se kaikista tärkein. Luopuisin ja antaisin mitä vaan lapsen takia, muiden kohdalla sitä pitää miettiä. Lasta ei myöskään voi korvata mitenkään, esim. uudella lapsella. Miehen taas voi, jos ero sattuu (tai kuolema) niin uskon voivani jatkaa elämääni joskus uuden miehen kanssa, vaikka aluksi se tietysti tuntuisi siltä ettei sitä voi kukaan korvata.
 
"Lapseton"
Kyllä mä miehen tai vanhempien kuolemasta selviäisin, mutta en ainoan lapseni. Se on ihan eri asia, ei mulla vaan olis mitään syytä enää elää, vaikka onkin ihana mies, työ ja työkaverit, ystävät, sukulaiset ja muut läheiset ja tykkään harrastuksestani jota olen jo pitkään harrastanut. Meillä on myös kiva koti. Silti lapsi on se kaikista tärkein. Luopuisin ja antaisin mitä vaan lapsen takia, muiden kohdalla sitä pitää miettiä. Lasta ei myöskään voi korvata mitenkään, esim. uudella lapsella. Miehen taas voi, jos ero sattuu (tai kuolema) niin uskon voivani jatkaa elämääni joskus uuden miehen kanssa, vaikka aluksi se tietysti tuntuisi siltä ettei sitä voi kukaan korvata.
Kun menetin ainoan lapseni, halusin vain lähteä perään. Yhä vieläkin, kun yli vuosi on kulunut hänen menehtymisestään, on usein hetkiä jolloin ajattelen, että ei mulla ole enää syytä elää.

Isäni kuolema oli kuitenkin aika iisi juttu oman lapsen menehtymiseen verrattuna.

Mutta tämä oli minun kokemukseni.

AP vasta sen jälkeen, kun olet itse menettänyt oman lapsesi, voit pohtia tämän tasoista asiaa. Nyt sinun käsityskykysi ei vain riitä siihen.
 
Äh, ei menny mun pointti perille. :(
Ehken jankkaa enää, kun tuo lauseen ei edes ole tarkoitus kattaa 100 %väestöstä. Mutta edelleen väitän että monella vakavasti ja kroonisesti psyykenongelmaisella on kamalampi elämä (jos olemuksesta ja toimintakyvystä voi mitään päätellä) kuin lapsensa menettäneellä, jos tällä on asiat muuten kunnossa.

Se on mun helppo huudella kun en ole menettänyt lastani. Mutta helppo on huudella psyykkisesti terveidenkin.
 
Se mikä tarkoitus on näillä mun eriskummallisilla aloituksilla on se, että tätäkin asiaa on kauhean vaikeaa ottaa luontevasti esille missään ystävienkään parissa ja mä oon tuota lausetta miettiny useinkin.
Kerran täällä eletään. Ja jos mua joku asia elämässä askarruttaa niin otan siitä selvän.
 
--.
Äh, ei menny mun pointti perille. :(
Ehken jankkaa enää, kun tuo lauseen ei edes ole tarkoitus kattaa 100 %väestöstä. Mutta edelleen väitän että monella vakavasti ja kroonisesti psyykenongelmaisella on kamalampi elämä (jos olemuksesta ja toimintakyvystä voi mitään päätellä) kuin lapsensa menettäneellä, jos tällä on asiat muuten kunnossa.

Se on mun helppo huudella kun en ole menettänyt lastani. Mutta helppo on huudella psyykkisesti terveidenkin.
vittuako sinä voit toisen elämästä sanoa vaikka se näyttää miltä sinun silmiin että onko sen elämä hyvää jne. Kumma yleistämisen pakko, aika naiivi olet.
 
"vierailija"
Mikä olisi pahinta, mitä elämässäsi voisi tapahtua? Eikö tää kysymys esitetä nimenomaan aikuisille? Eihän lapsilta sellaista kysytä. Siksi vastataan, että oman lapsen menettäminen.
 
[QUOTE="vierailija";29280725]Mikä olisi pahinta, mitä elämässäsi voisi tapahtua? Eikö tää kysymys esitetä nimenomaan aikuisille? Eihän lapsilta sellaista kysytä. Siksi vastataan, että oman lapsen menettäminen.[/QUOTE]

Mä en ilkeä kysyä tältä lapsensa menettäneeltä kaveriltani, että kummanko valitsisit, nykyisen elämän(lapsen menetys, muutoin seesteinen elämä) vai laitoshoitokierteen (psyykkisen terveyden menetys, ei työtä, ystäviä, lapsia, parisuhdetta).

Toki tuossa lapsen kuolema-asiassa on otettava huomioon että sille lapselle on tapahtunut peruuttamaton, eli siinä ei vain vertailla kahden aikuisen eri kärsimyksen laatua. Mutta nyt kyselen sen aikuisen kannalta asiaa...
 
Vielä viimeinen puolustus tälle aiheen avaukselle!
Kyllä täällä palstalla joskus arvioidaan muidenkin lauseiden järkevyyttä ja sitä koskeeko se asia kaikkia. Joku pahimmanmoinen imetysfanaatikko voi olla sitä mieltä että kukaan terveen lapsen äiti ei saa antaa lisämaitoa jne.
Ja tulipahan tämäkin asia pohdittua edes joskus...
 
huhuh
Vielä viimeinen puolustus tälle aiheen avaukselle!
Kyllä täällä palstalla joskus arvioidaan muidenkin lauseiden järkevyyttä ja sitä koskeeko se asia kaikkia. Joku pahimmanmoinen imetysfanaatikko voi olla sitä mieltä että kukaan terveen lapsen äiti ei saa antaa lisämaitoa jne.
Ja tulipahan tämäkin asia pohdittua edes joskus...

miten voit verrata yksilön OMAA sairautta ja oman lapsen kuolemaa???
 
"viera"
Luin juuri toisesta ketjusta viestisi jossa luki: Surisin mieheni menetystä enemmän kuin lasteni. :S Tulipas ikävät vibat. En ihmettele ettet voi käsittää äidinrakkautta, koska et sitä itse koe. Ei riitä sanoja, en voi enkä halua ymmärtää noin itsekästä ihmistä.
Olipa ilkeästi sanottu! Tiedätkö, että sun kaltaiset ilkeät ihmiset on yksi syy sille, miksi ihmiset sairastuu psyykkisesti?
 
miten voit verrata yksilön OMAA sairautta ja oman lapsen kuolemaa???
Siis justhan kirjoitin että niitä en voi vertailla itse asioina, koska kuolema on aina pahempi kuin kenenkään sairaus.

Nyt kysyn sen aikuisen subjektiivista kokemusta, kummanko valitsisit omaksi kärsimykseksesi. Koska aikuisilta kysytään mikä SULLE olisi pahin paikka?

Se vaan on jännä että ainut hyväksytty vastaus on lapsen kuolema, jos äitinä vastaa jotain muuta niin sit on huono ja tunteeton äiti.
 
huhuh
Siis justhan kirjoitin että niitä en voi vertailla itse asioina, koska kuolema on aina pahempi kuin kenenkään sairaus.

Nyt kysyn sen aikuisen subjektiivista kokemusta, kummanko valitsisit omaksi kärsimykseksesi. Koska aikuisilta kysytään mikä SULLE olisi pahin paikka?

Se vaan on jännä että ainut hyväksytty vastaus on lapsen kuolema, jos äitinä vastaa jotain muuta niin sit on huono ja tunteeton äiti.
noin paska äiti ei tule pääsemään taivaaseen
 
tarkennusta
En lukenut ketjua, mutta mietin aloitusta silleen, että tarkoitatko vain syntynyttä lasta, joka kuoli jo lähes heti vaiko lasta, joka on ollut elämässä vuosien ajan?
 
[QUOTE="sipe";29280627]Ehdottomasti,en jaksaisi elää jos lapseni kuolisi.[/QUOTE]

Et sinä voi tietää jaksaisitko elää vai et jos lapsesi kuolisi. Etukäteen et voi tietää miten tuollaisessa tilanteessa voisit jos lapsesi kuolisi.
 
Se on mun helppo huudella kun en ole menettänyt lastani. Mutta helppo on huudella psyykkisesti terveidenkin.
Siis koska olen psyykkisesti terve, en voi sanoa, että oman lapsen menettäminen olisi kauheinta elämässäni? Koska en voi tietää, jospa se kauheinta olisikin olla psyykeongelmainen...
Mielenkiintoista.

Ja kyllä mielestäni hieman eri asia on puolustaa imetystä kuin verrata näitä kahta aihetta.
 
Peyote
Kyllä mä olisin mieluummin lapseton ja vaikka skitsofreenikko, kuin että mun lapsi kuolisi.

Lapsen kuolema ois jotain joka paukuttas takaraivossa joka ikinen päivä koko loppuelämän ajan. Mikään ei ois enää ikinä niin kuin pitää.
 
En lukenut ketjua, mutta mietin aloitusta silleen, että tarkoitatko vain syntynyttä lasta, joka kuoli jo lähes heti vaiko lasta, joka on ollut elämässä vuosien ajan?
En tiedä, mietin sitä itsekin...oma lapseni on ollut vauvatehon peräkamarissa, kävi lähellä kuolemaa. Mutta uskoisin että olisin selvinnyt mahdollisesta kuolemasta miehen ja läheisten tuella.

Mutta itse uskoisin, että isommankin lapsen kuolema ei olisi niin paha kuin jos olisin psykoottinen, harhainen,en kuntoutuisi koskaan työkykyiseksi enkä pystyisi terveisiin ihmissuhteisiin.Siis subjektiivisena kokemuksena!

Asiana lapsen kuolema olisi kamalampi kuin oma psyykkinen sairastuminen, eihän kuolemaa pahempaa noin niinkuin maallisesti ajateltuna ole.
 
Viimeksi muokattu:

Yhteistyössä