Onko syntyneen lapsen menettäminen kovin suru elämässä?

Keskustelua on hieman vaikeaa käydä jos jokainen (ja jopa Ap) käyttää eri termejä ja puhuu useasta eri asiasta. Alkuperäinen kysymys oli "olisiko syntyneen lapsen menettäminen suurin suru elämässäsi". Oma vastaukseni: kyllä aivan varmasti olisi. Mitään enkä ketään ole ikinä rakastanut niin paljon kuin omia lapsiani.

Mutta Ap puhuu jo ketjun toisesta viestissä siitä, että hänelle oman äidin menetys lapsuudessa olisi ollut paljon traumatisoivempaa kuin omien lapsien menetys. Kaksi täysin eri asiaa. Mikä olisi suurin suru versus mistä traumatisoituisit pahiten. Jaa.. Tähän kysymykseen en enää osaakaan vastata.

 

Itse asiassa olen, ja olen siitä monesti täällä palstallakin kertonut. Elämä on voittanut heilläkin ja jos tiedät ko. sairaudesta mitään, et edes vertaa kuolemaa ja skitsofreniaan sairastumista keskenään. Tuo on hyvin loukkaavaa.

Puhuin näiden asioiden vaikutuksista. Mun tuttuni, joka elää hyvin rikasta ja antoisaa elämää ja joka on tunne-elämältään mitä tervein, on menettänyt lapsensa kun tämä oli pieni. Tää nainen suree asiaa aina kun puhutaan siitä, mutta muutoin hän on mitä iloisin ja toimintakykyisin.
Samaa voisin sanoa monista vanhoista ihmisistä, he vaan yksinkertaisesti joutuivat aikoinaan työntämään surun syrjään lapsen kuoltua, ei ollut edes aikaa surra (tietty se suru puski jossain vaiheessa heilläkin pintaan, ehkä näkyi juomisena tms).

Kun taas vertaa tuntemiani pitkäaikaissairaita mielenterveyshuollossa niin ovat aika romuina koko loppuelämänsä.

Mutta, kuten sanottu, ei yleistetä, puolin ja toisin. Tuo esilletuomani lause on vaan niin yleistävä.

 

Itse asiassa olen, ja olen siitä monesti täällä palstallakin kertonut. Elämä on voittanut heilläkin ja jos tiedät ko. sairaudesta mitään, et edes vertaa kuolemaa ja skitsofreniaan sairastumista keskenään. Tuo on hyvin loukkaavaa.

Minusta taas sinun käytöksesi on todella loukkaavaa! Lasta en ole menettänyt, mutta paljon muuta (kuten oman äitini oman käden kautta) mutta olen kärsinyt todella, todella vaikeista psyykkisistä ongelmista. Äitini kuolema (ja moni muukin lapsuuden asia) rikkoi ja hajotti minut, mutta samanlaista _psyykkistä tuskaa_ en tuntenut silloinkaan mitä olen tuntenut sairauteni aikana.

 

Echo, juuri tuota hainkin :flower: Olemme täysin samalla aaltopituudella. En osaa sanoa, onko psyykkinen sairastuminen ollut kamalin asia elämässäni, mutta ehdottomasti pahimman psyykkisen tuskan se on aiheuttanut. Miksi? No sen kertoo varmaan jo sana, psyykkiset ongelmat.

 

mulle lapsen menettäminen johon on jo tutustunut ja luonut äiti-lapsi suhteen, olisi kaikista kamalinta mitä voin ikinä kuvitella, siitä alkais varmasti oman elämän alamäki joka johtais lopulta hautaan.

 

Puhuin näiden asioiden vaikutuksista. Mun tuttuni, joka elää hyvin rikasta ja antoisaa elämää ja joka on tunne-elämältään mitä tervein, on menettänyt lapsensa kun tämä oli pieni. Tää nainen suree asiaa aina kun puhutaan siitä, mutta muutoin hän on mitä iloisin ja toimintakykyisin.
Samaa voisin sanoa monista vanhoista ihmisistä, he vaan yksinkertaisesti joutuivat aikoinaan työntämään surun syrjään lapsen kuoltua, ei ollut edes aikaa surra (tietty se suru puski jossain vaiheessa heilläkin pintaan, ehkä näkyi juomisena tms).

Kun taas vertaa tuntemiani pitkäaikaissairaita mielenterveyshuollossa niin ovat aika romuina koko loppuelämänsä.

Mutta, kuten sanottu, ei yleistetä, puolin ja toisin. Tuo esilletuomani lause on vaan niin yleistävä.

Eli puhutko sinä nyt suurimmasta surusta, suurimmasta traumasta vai siitä mikä vaikuttaa ihmiseen voimakkaimmin?

Eihän se että lapseni kuolema olisi suurin suru elämässäni tarkoita sitä, että sillä olisi suurimmat vaikutukset elämääni. Suru ei ole yhtä kuin negatiivinen vaikutus elämään, se on tunne.

 

Itse väittäisin että tietyssä ikävaiheessa (lapsena tai nuorena) esim. omien vanhempien menettäminen voi olla hyvin traumatisoivaa.

Ei varmaankaan voi laittaa järjestykseen sillä jokainen suru on aina ainutkertainen ja yksilöllinen asia. Mulle itselleni on ollut todella kova pala isän mielenterveysongelmat ja se miten se asia vain aina jatkuu ja jatkuu ja koskaan ei tunnu tulevan loppua. Toki mulla on hänet vielä olemassa mutta ei enää se isä jonka tunsin ja jonka kanssa olen viettänyt aikaa.

Jotenkin koen että se joka alkaa arvottaa asioita siten että "minulla on rankempaa kuin sinulla koska xxx" menettää paljon siinä empatiakyvyssä. Pitäisi olla oikeus surra oli surun kohde sitten pitkäaikanen lemmikki, puoliso tai lapsi.

 

Puhuin näiden asioiden vaikutuksista. Mun tuttuni, joka elää hyvin rikasta ja antoisaa elämää ja joka on tunne-elämältään mitä tervein, on menettänyt lapsensa kun tämä oli pieni. Tää nainen suree asiaa aina kun puhutaan siitä, mutta muutoin hän on mitä iloisin ja toimintakykyisin.
Samaa voisin sanoa monista vanhoista ihmisistä, he vaan yksinkertaisesti joutuivat aikoinaan työntämään surun syrjään lapsen kuoltua, ei ollut edes aikaa surra (tietty se suru puski jossain vaiheessa heilläkin pintaan, ehkä näkyi juomisena tms).

Kun taas vertaa tuntemiani pitkäaikaissairaita mielenterveyshuollossa niin ovat aika romuina koko loppuelämänsä.

Mutta, kuten sanottu, ei yleistetä, puolin ja toisin. Tuo esilletuomani lause on vaan niin yleistävä.

Skitsofreniasta kuntoutuu joka kolmas, ja hyvin moni heistä pystyy käymään töissä ja elämään normaalia elämään. Lääkityksen ja hoitotasapainon ollessa kunnossa, oireet pysyvät hallinnassa. Toki skitsofrenikoista osa on kohdannut niin monta relapsia ettei enää toivu ja kuntoudu sairaudesta ehkä ikinä. Ja heidän elämänsä voi näyttää erittäin ikävältä, vaikka voi olla että he nauttivat päivistään ja pienistä asioista samalla tavalla kuin me muutkin.

Elämä on silti lahja. Kuolema on lopullista, mutta niin kauan kun on elämää, on myös toivoa. Mikä tahansa sairaus ihmistä kohtaakaan tämä hyvin usein selviää, koska ihmisen psyyke on vahva.

 

[QUOTE="viera";29280087]Minusta taas sinun käytöksesi on todella loukkaavaa! Lasta en ole menettänyt, mutta paljon muuta (kuten oman äitini oman käden kautta) mutta olen kärsinyt todella, todella vaikeista psyykkisistä ongelmista. Äitini kuolema (ja moni muukin lapsuuden asia) rikkoi ja hajotti minut, mutta samanlaista _psyykkistä tuskaa_ en tuntenut silloinkaan mitä olen tuntenut sairauteni aikana.[/QUOTE]

Ja tässä puhutaan TUSKASTA ei SURUSTA.

 

[QUOTE="viera";29280098]Echo, juuri tuota hainkin :flower: Olemme täysin samalla aaltopituudella. En osaa sanoa, onko psyykkinen sairastuminen ollut kamalin asia elämässäni, mutta ehdottomasti pahimman psyykkisen tuskan se on aiheuttanut. Miksi? No sen kertoo varmaan jo sana, psyykkiset ongelmat.[/QUOTE]

Niinpä. Sitä ei moni terve osaa kuvitellakaan mitä kauhuja pitkäaikaissairailla psyykenpotilailla on päänsä sisällä...:/

 

Skitsofreniasta kuntoutuu joka kolmas, ja hyvin moni heistä pystyy käymään töissä ja elämään normaalia elämään. Lääkityksen ja hoitotasapainon ollessa kunnossa, oireet pysyvät hallinnassa. Toki skitsofrenikoista osa on kohdannut niin monta relapsia ettei enää toivu ja kuntoudu sairaudesta ehkä ikinä. Ja heidän elämänsä voi näyttää erittäin ikävältä, vaikka voi olla että he nauttivat päivistään ja pienistä asioista samalla tavalla kuin me muutkin.

Elämä on silti lahja. Kuolema on lopullista, mutta niin kauan kun on elämää, on myös toivoa. Mikä tahansa sairaus ihmistä kohtaakaan tämä hyvin usein selviää, koska ihmisen psyyke on vahva.

No, kaikki eivät kuntoudu ja toivu ja jollakin se tilanne on krooninen ja silti ollaan avohoidossa ja omaiset ihan loppupoikkipuhki katki ja edessä vielä vuosikymmeniä. Joka ainut kerta kun keskustelen tuon läheisen kanssa niin hänen juttunsa lähtevät kiertämään sitä samaa latua joka ei johda mihinkään. Kuolema on kauhistuttava asia mutta toisaalta sen jälkeen on mahdollisuus tehdä surutyötä ja jatkaa elämää. Monella sellaisella jonka perheessä on jokin pitkäaikainen sairaus (vaikka sitten se skitsofrenia, pitkälle edennyt syöpä tms sairaus joka ei parane) elämä on eräänlaisessa pause-tilassa eikä kukaan voi tehdä mitään sen sairauden takia. Elämä pyörii niiden hoitojen, sairaalajaksojen yms asioiden ympärillä ja se normaali arkielämä on kadonnut kauas.

Uskon että moni kuntoutuu mutta joillekin se sairaus on silti erittäin traumaattista ja ihan jatkuvaa huolta.

 

[QUOTE="vieraana";29280146]No, kaikki eivät kuntoudu ja toivu ja jollakin se tilanne on krooninen ja silti ollaan avohoidossa ja omaiset ihan loppupoikkipuhki katki ja edessä vielä vuosikymmeniä. Joka ainut kerta kun keskustelen tuon läheisen kanssa niin hänen juttunsa lähtevät kiertämään sitä samaa latua joka ei johda mihinkään. Kuolema on kauhistuttava asia mutta toisaalta sen jälkeen on mahdollisuus tehdä surutyötä ja jatkaa elämää. Monella sellaisella jonka perheessä on jokin pitkäaikainen sairaus (vaikka sitten se skitsofrenia, pitkälle edennyt syöpä tms sairaus joka ei parane) elämä on eräänlaisessa pause-tilassa eikä kukaan voi tehdä mitään sen sairauden takia. Elämä pyörii niiden hoitojen, sairaalajaksojen yms asioiden ympärillä ja se normaali arkielämä on kadonnut kauas.

Uskon että moni kuntoutuu mutta joillekin se sairaus on silti erittäin traumaattista ja ihan jatkuvaa huolta.[/QUOTE]


Oman ystäväni kohdalla skitsofrenia oli aluksi erittäin raskas ja vaikea sairaus. Osastojaksoja tuli ja meni, mutta läheiset jaksoivat kokoajan uskoa parempaan ja että hän tulee selviämään (tai me yhdessä). Ja niin siinä kävikin. Jos näkisit ystäväni niin et IKINÄ uskoisi hänen käyneen läpi tuota sairautta ja sen aiheuttamaan kärsimystä. Hän on onnellinen ja todella tasapainoinen, ja kertoi juuri että terapiassa puhuvat lähinnä säästä terapeutin kanssa koska ei ole mitään vaikeuksia Niin se elämää heittelee, mutta vaikka ihminen kävisi miten pohjilla niin ylös voi aina päästä. Psyykkeen sairaudet eivät ole poikkeus.

 

Oman ystäväni kohdalla skitsofrenia oli aluksi erittäin raskas ja vaikea sairaus. Osastojaksoja tuli ja meni, mutta läheiset jaksoivat kokoajan uskoa parempaan ja että hän tulee selviämään (tai me yhdessä). Ja niin siinä kävikin. Jos näkisit ystäväni niin et IKINÄ uskoisi hänen käyneen läpi tuota sairautta ja sen aiheuttamaan kärsimystä. Hän on onnellinen ja todella tasapainoinen, ja kertoi juuri että terapiassa puhuvat lähinnä säästä terapeutin kanssa koska ei ole mitään vaikeuksia Niin se elämää heittelee, mutta vaikka ihminen kävisi miten pohjilla niin ylös voi aina päästä. Psyykkeen sairaudet eivät ole poikkeus.

Hienoa, minunkaan kohdalla tuskin kukaan ulkopuolinen uskoisi mitä olen käynyt läpi ja osittain käyn yhäkin. Mutta sanotaanko näin, että elämä on näyttänyt sen verran nurjia puolia, että valitettavan monella asiat ei mene niin hyvin kuin minulla. Ei, vaikka olisi ystäviä ja läheisiä kannattelemassa. Joskus ei vaan mikään auta, toiset pääsee "helpommalla", syystä tai toisesta.

 

[QUOTE="viera";29280185]Hienoa, minunkaan kohdalla tuskin kukaan ulkopuolinen uskoisi mitä olen käynyt läpi ja osittain käyn yhäkin. Mutta sanotaanko näin, että elämä on näyttänyt sen verran nurjia puolia, että valitettavan monella asiat ei mene niin hyvin kuin minulla. Ei, vaikka olisi ystäviä ja läheisiä kannattelemassa. Joskus ei vaan mikään auta, toiset pääsee "helpommalla", syystä tai toisesta.[/QUOTE]

Otan osaa ja toivon että tulet selviämään. Tulevaisuudesta ei kukaan tiedä ja voi hyvin olla että sinulla on onnekkaita päiviä tiedossa. Elämässä on välillä vaikeuksia, mutta niin kauan kun henki pihisee niin on toivoa ja mahdollisuuksia.

 

[QUOTE="bbb";29280067]Keskustelua on hieman vaikeaa käydä jos jokainen (ja jopa Ap) käyttää eri termejä ja puhuu useasta eri asiasta. Alkuperäinen kysymys oli "olisiko syntyneen lapsen menettäminen suurin suru elämässäsi". Oma vastaukseni: kyllä aivan varmasti olisi. Mitään enkä ketään ole ikinä rakastanut niin paljon kuin omia lapsiani.

Mutta Ap puhuu jo ketjun toisesta viestissä siitä, että hänelle oman äidin menetys lapsuudessa olisi ollut paljon traumatisoivempaa kuin omien lapsien menetys. Kaksi täysin eri asiaa. Mikä olisi suurin suru versus mistä traumatisoituisit pahiten. Jaa.. Tähän kysymykseen en enää osaakaan vastata.[/QUOTE]

Niin, mäkään en tiedä mitä esilletuomani lause oikein on sen laatijan mielestä tarkoittanut ja kuinka ihmiset sen edes käsittää. Kivun määrää sen kohdatessa vai sen vaikutuksia myöhemmin elämässä?

Ja kaikkeen kärsimykseen ja sen kokemiseen vaikuttaa sen ihmisen muu elämäntilanne ja voimavarat.

 

[QUOTE="Lapseton";29280034]Mitä sinä et nyt käsitä? Jokainen ihminen kokee menetykset eri tavalla. Ei ole yhtä mittaria kaikille. Aina löytyy jokaisesta asiasta se poikkeus, jolle ko. asia on jopa vähämerkityksellinen. Kai sinä nyt sen ymmärrät?

Lapsen menetys on pahin asia, mitä vanhemmalle voi tapahtua. Pitää paikkansa, paitsi sen poikkeuksen kohdalla.

Pitääkö tätä vielä kauankin jatkaa?[/QUOTE]

Hän varmaan haluaisi sen mittarin löytää, sitä vain ei ole vielä keksitty.

Saa jankuttaa kyllä nyt keskenään.

 

Hän varmaan haluaisi sen mittarin löytää, sitä vain ei ole vielä keksitty.

Saa jankuttaa kyllä nyt keskenään.

Ei. Tämän ketjun pointti on arvioida yhden tunnetun lauseen yleispätevyyttä. Yks ainut lause mua nyt risoo.

 

Otan osaa ja toivon että tulet selviämään. Tulevaisuudesta ei kukaan tiedä ja voi hyvin olla että sinulla on onnekkaita päiviä tiedossa. Elämässä on välillä vaikeuksia, mutta niin kauan kun henki pihisee niin on toivoa ja mahdollisuuksia.

Monesti näissä keskusteluissa onkin se ongelma, että ihmiset katsovat kapeasti vain sitä omaa tai tutun tilannetta. Enkä tarkoita mitenkään pahalla Minä olen selvinnyt, elämäni on onnellista ja suht tasapainoista nykyään, mutta minä olen päässyt siinä suhteessa "helpolla" että vuosien terapia, lääkitys jne. ovat auttaneet. En siis puhunut itsestäni vaan siitä mitä näen ympärillä. Ja näen, sen ettei kaikki selviä, ei vaikka mitä tehtäisiin. Elämä on silloin jatkuvaa tuskaa ja selviämistä.

 

Ei. Tämän ketjun pointti on arvioida yhden tunnetun lauseen pätevyyttä. Yks ainut lause mua nyt risoo.

En ole menettänyt lapsiani, vanhemmat ovat jo haudassa, mutta työkyky meni sen tuttavateinipojan traagisen tapaturman johdosta. Minä, joka en ole mitään sukua hänelle, reagoin noin.

Ymmärrätkö, ei ole yhtä pitävää pätevää selitystä millekään?

 

Ei. Tämän ketjun pointti on arvioida yhden tunnetun lauseen yleispätevyyttä. Yks ainut lause mua nyt risoo.

Auttaisiko tämä sinua ymmärtämään:

Kaikki eivät ole allergisia mansikoille. Tajusitko? Et ilmeisesti.

 

En ole menettänyt lapsiani, vanhemmat ovat jo haudassa, mutta työkyky meni sen tuttavateinipojan traagisen tapaturman johdosta. Minä, joka en ole mitään sukua hänelle, reagoin noin.

Ymmärrätkö, ei ole yhtä pitävää pätevää selitystä millekään?

Ymmärrän että tämä aihe on sulle nyt erityisen vaikea ja raskas.

Mutta jos vähääkään mietit esim. skitsoidisia ihmisiä, niin ehkä ymmärrät. Sitä samaa mäkin jankkaan tässä ketjussa, että yhdelle yksi suru on pahempi kuin sama surun aihe toiselle. Eli mittaria ei ole, kyse on subjektiivisista jutuista. Eli tuo lause joka pyrkii olemaan yleispätevä toteamus kaikkien ihmisten kokemuksista ei täysin pidä paikkaansa.

Sen pitäisi kuulua näin: lapsen menettäminen on yksi pahimpiin kuuluva suru elämässä.

 

Ymmärrän että tämä aihe on sulle nyt erityisen vaikea ja raskas.

Mutta jos vähääkään mietit esim. skitsoidisia ihmisiä, niin ehkä ymmärrät. Sitä samaa mäkin jankkaan tässä ketjussa, että yhdelle yksi suru on pahempi kuin sama surun aihe toiselle. Eli mittaria ei ole, kyse on subjektiivisista jutuista. Eli tuo lause joka pyrkii olemaan yleispätevä toteamus kaikkien ihmisten kokemuksista ei täysin pidä paikkaansa.

Sen pitäisi kuulua näin: lapsen menettäminen on yksi pahimpiin kuuluva suru elämässä.

Luin juuri toisesta ketjusta viestisi jossa luki: Surisin mieheni menetystä enemmän kuin lasteni. :S Tulipas ikävät vibat. En ihmettele ettet voi käsittää äidinrakkautta, koska et sitä itse koe. Ei riitä sanoja, en voi enkä halua ymmärtää noin itsekästä ihmistä.

 

Luin juuri toisesta ketjusta viestisi jossa luki: Surisin mieheni menetystä enemmän kuin lasteni. :S Tulipas ikävät vibat. En ihmettele ettet voi käsittää äidinrakkautta, koska et sitä itse koe. Ei riitä sanoja, en voi enkä halua ymmärtää noin itsekästä ihmistä.

No joo, ehkä tuo mun lause mun miesestä ja lapsista on vähän semmoinen "jauhot suuhun"-lause, se vaatii paljon perusteluja ja tarkennuksia, joita annoinkin siinä ja tässä ketjussa.

Mutta sä et voi tietää mun ja mun miehen välisen suhteen syvyyttä. Etkä äidinrakkauteni määrää. Aika loukkaavasti kirjoitat. Ja se jos toitotat että jokaisella psyyken potilaalla on mahkut kuntoutua, niin voin sanoa ettei ole.
Olen itse hoitanut erästä 55-vuotiasta naista joka on n. 19-vuotiaasta ollut eri laitoksissa, jopa imuroiminen tai puhuminen on vaikeaa. Mun mies on käynyt katsomassa erästä yli 50-vuotiasta kuntoutujaa joka on täysin turta, hyvä että sanoja tulee.

 

Ymmärrän että tämä aihe on sulle nyt erityisen vaikea ja raskas.

Mutta jos vähääkään mietit esim. skitsoidisia ihmisiä, niin ehkä ymmärrät. Sitä samaa mäkin jankkaan tässä ketjussa, että yhdelle yksi suru on pahempi kuin sama surun aihe toiselle. Eli mittaria ei ole, kyse on subjektiivisista jutuista. Eli tuo lause joka pyrkii olemaan yleispätevä toteamus kaikkien ihmisten kokemuksista ei täysin pidä paikkaansa.

Sen pitäisi kuulua näin: lapsen menettäminen on yksi pahimpiin kuuluva suru elämässä.

Sinähän voit käyttää tuota lausetta, toiset käyttää ehkä jotain muuta.

 

No joo, ehkä tuo lause on vähän semmoinen "jauhot suuhun"-lause, se vaatii paljon perusteluja ja tarkennuksia, joita annoinkin siinä ja tässä ketjussa.

Mutta sä et voi tietää mun ja mun miehen välisen suhteen syvyyttä. Etkä äidinrakkauteni määrää. Aika loukkaavasti kirjoitat. Ja se jos toitotat että jokaisella psyyken potilaalla on mahkut kuntoutua, niin voin sanoa ettei ole.
Olen itse hoitanut erästä 55-vuotiasta naista joka on n. 19-vuotiaasta ollut eri laitoksissa, jopa imuroiminen tai puhuminen on vaikeaa. Mun mies on käynyt katsomassa erästä yli 50-vuotiasta kuntoutujaa joka on täysin turta, hyvä että sanoja tulee.

Kerroit taas tässä ketjussa, että sulla on ystävä kuka menettänyt pienen lapsensa ja silti tavatessanne on iloinen ja toimintakykyinen. Luuletko, että hän on kotonaan ja yksinään sitä? Monesti surutyötä tekevä ihminen näyttää ympäristölle olevansa rauhallinen ja tyytyväinen, vaikka sisältä sydän itkee verta. Et voi todellakaan sanoa että hän on päässyt yli lapsensa menetyksestään, vaikka sinut nähdessään on OK.

Kun ystäväni sairastui niin mulle oli helpotus ja pelastus kun sain käydä koulussa. Siellä sain muuta ajateltavaa ja oli pakko olla sosiaalinen ja jaksaa huomioida muita. Se oli loistavaa terapiaa, mutta illalla se shokki ja suru tuli mieleen. Muista, ettei se näy päällepäin kuka kokee mitäkin ja miten syvästi.