V
"vieras123"
Vieras
Taustana siis että meillä on perheessä vauva, minä, avomies ja minun kouluikäinen lapsi aiemmasta suhteesta. Itse jäin hoitovapaalle vuodeksi mikä oli vähintäänkin yhtä paljon miehen tahto kuin minun (mulla olisi ollut opiskelupaikka odottamassa ja oisin voinut aloittaa osa-aikaisen työnteonkin opiuntojen ohessa). Mies tekee fyysisesti kohtuu kuormittavaa kolmivuorotyötä ja ajatteli et arki olisi näin sujuvampaa.
Itse koen että meillä on tällä hetkellä isoja ongelmia parisuhteessa koskien ennen kaikkea arkea ja työnjakoa siinä. Mies näkee ongelmana varmaankin sen etten ymmärrä hänen väsymystään ja vaadin häneltä kohtuuttomia. Kumpikaan ei tajua toisen näkökantaa ja elämä on yhtä jatkuvaa tukkanuottasilla oloa. Tosin ei huudeta eikä melskata täällä lasten nähden mutta kyllä toi isompi ainakin vaistoaa. Se myös ymmärtää jo varmasti lukea mua ja mun tuskastumistani koska on alkanut puhua siten että "XXX ei koskaan auta vauvan hoidossa" "XXX vain nukkuu kaikki päivät ja makaa sohvalla" "XXX vain komentaa" jne. Yritän vastailla noihin silleen ympäripyöreästi mutta hankala oikeasti keksiä sanoja kun ne on aivan totta.
Tällä hetkellä meillä siis työnjako on se että minä hoidan kaikki kotityöt, lapsiin liittyvät menot ja niiden kanssa touhuamisen arjessa 95 prosenttisesti (mies kattoo vauvaa kun käyn vessassa tai teen esim. ruokaa jos hän sattuu tuolloin olemaan hereillä). Me ei tehdä koskaan yhdessä perheenä muuta kuin käydään marketissa miehen vapaapäivinä ja sielläkin ukko on usein hermo pinteessä. Mies nukkuu kaikkina vapaapäivinään pitkään, mä en ole saanut nukkua vauvan syntymän jälkeen yhtenäkään aamuna (pois lukien 2 aamua kun vauva on ollut yökylässä). Mä huolehdin siis siitä että miehellä on puhdasta päälle, ruokaa kotona ja evästä töihin, suht siisti koti ja hoidettu lapsi (ja lenkitän koirankin lasten kanssa) mutta siltikin mies on pääasiallisesti vittuuntunut elämään kun tympäsee käydä töissä.
Mies on syöttänyt vauvan muutaman kerran, samoin vaihtanut vaipan. Käynyt kerran 15min vaunuttelemassa kun mä siivosin. Mä olen käynyt ilman vauvaa kerran hammaslääkärissä ja kerran hieronnassa. Siinä mun henk.koht. aika. Mies on käynyt joitakin kertoja istumassa iltaa kavereiden kanssa ja ollut esim. viikonlopun täällä yksin kun me oltiin vauvan kanssa reissussa.
Lisäksi mies tissuttelee aina vapaalla ollessaan eli aloittelee alkuillasta ja jatkaa yksin juomista kun mä menen nukkumaan että jaksan aamulla ylös lasten kanssa. Mies nukkuu sitten puoleen päivään vähintään ja sen jälkeen tuleekin se päivän kohokohta eli kaupassa käyminen.
Mies ei halua eikä ole kiinnostunut esim. käymään yhdessä ulkoilemassa, elokuvissa, syömässä, puistossa, kavereilla, sukulaisilla, eikä missään muuallakaan. Koska ei kuulemma jaksakun työnteko on niin raskasta. Miträ mä en ilmeisesti ilkeyttäni halua ymmärtää ja ihan vittumaisuuttani häntä "haukun ja solvaan" kun yritän puhua etten voi jatkaa näin.
Mä oon henkisesti ihan loppu. Musta tuntuu ettei mulla ole minkäänlaista minuutta enää vaan päivät täytän lasten toiveita ja illalla mies odottaa että jaksan olla hänelle seuraneiti ja seksikumppani vaikka herätys on parin tunnin kuluttua. Mä olen jotenkin niin täynnä jo vihaa ja katkeruutta siitä että musta tuntuu ettei mun tunteillani tai tarpeillani ole mitään väliä et räjähdän kohta.
Jakuitenkin tiedän et miehessä on paljon hyvääkin ja et menee sinne töihin siksi et meillä ois rahaa ruokaan! Oon jotenkin ihan sekaisin sen kanssa et olenko todella minä se hullu jonka pää on seonnut täällä kotona ollessa ja mies raukka joutuu mun hulluilua vielä kaiken päälle kestämään. Tuntuu et ois pakko päästä puhumaan jollekin ulkopuoliselle ihmiselle mutten oikeasti tiedä keneen ottaa yhteyttä.
Itse koen että meillä on tällä hetkellä isoja ongelmia parisuhteessa koskien ennen kaikkea arkea ja työnjakoa siinä. Mies näkee ongelmana varmaankin sen etten ymmärrä hänen väsymystään ja vaadin häneltä kohtuuttomia. Kumpikaan ei tajua toisen näkökantaa ja elämä on yhtä jatkuvaa tukkanuottasilla oloa. Tosin ei huudeta eikä melskata täällä lasten nähden mutta kyllä toi isompi ainakin vaistoaa. Se myös ymmärtää jo varmasti lukea mua ja mun tuskastumistani koska on alkanut puhua siten että "XXX ei koskaan auta vauvan hoidossa" "XXX vain nukkuu kaikki päivät ja makaa sohvalla" "XXX vain komentaa" jne. Yritän vastailla noihin silleen ympäripyöreästi mutta hankala oikeasti keksiä sanoja kun ne on aivan totta.
Tällä hetkellä meillä siis työnjako on se että minä hoidan kaikki kotityöt, lapsiin liittyvät menot ja niiden kanssa touhuamisen arjessa 95 prosenttisesti (mies kattoo vauvaa kun käyn vessassa tai teen esim. ruokaa jos hän sattuu tuolloin olemaan hereillä). Me ei tehdä koskaan yhdessä perheenä muuta kuin käydään marketissa miehen vapaapäivinä ja sielläkin ukko on usein hermo pinteessä. Mies nukkuu kaikkina vapaapäivinään pitkään, mä en ole saanut nukkua vauvan syntymän jälkeen yhtenäkään aamuna (pois lukien 2 aamua kun vauva on ollut yökylässä). Mä huolehdin siis siitä että miehellä on puhdasta päälle, ruokaa kotona ja evästä töihin, suht siisti koti ja hoidettu lapsi (ja lenkitän koirankin lasten kanssa) mutta siltikin mies on pääasiallisesti vittuuntunut elämään kun tympäsee käydä töissä.
Mies on syöttänyt vauvan muutaman kerran, samoin vaihtanut vaipan. Käynyt kerran 15min vaunuttelemassa kun mä siivosin. Mä olen käynyt ilman vauvaa kerran hammaslääkärissä ja kerran hieronnassa. Siinä mun henk.koht. aika. Mies on käynyt joitakin kertoja istumassa iltaa kavereiden kanssa ja ollut esim. viikonlopun täällä yksin kun me oltiin vauvan kanssa reissussa.
Lisäksi mies tissuttelee aina vapaalla ollessaan eli aloittelee alkuillasta ja jatkaa yksin juomista kun mä menen nukkumaan että jaksan aamulla ylös lasten kanssa. Mies nukkuu sitten puoleen päivään vähintään ja sen jälkeen tuleekin se päivän kohokohta eli kaupassa käyminen.
Mies ei halua eikä ole kiinnostunut esim. käymään yhdessä ulkoilemassa, elokuvissa, syömässä, puistossa, kavereilla, sukulaisilla, eikä missään muuallakaan. Koska ei kuulemma jaksakun työnteko on niin raskasta. Miträ mä en ilmeisesti ilkeyttäni halua ymmärtää ja ihan vittumaisuuttani häntä "haukun ja solvaan" kun yritän puhua etten voi jatkaa näin.
Mä oon henkisesti ihan loppu. Musta tuntuu ettei mulla ole minkäänlaista minuutta enää vaan päivät täytän lasten toiveita ja illalla mies odottaa että jaksan olla hänelle seuraneiti ja seksikumppani vaikka herätys on parin tunnin kuluttua. Mä olen jotenkin niin täynnä jo vihaa ja katkeruutta siitä että musta tuntuu ettei mun tunteillani tai tarpeillani ole mitään väliä et räjähdän kohta.
Jakuitenkin tiedän et miehessä on paljon hyvääkin ja et menee sinne töihin siksi et meillä ois rahaa ruokaan! Oon jotenkin ihan sekaisin sen kanssa et olenko todella minä se hullu jonka pää on seonnut täällä kotona ollessa ja mies raukka joutuu mun hulluilua vielä kaiken päälle kestämään. Tuntuu et ois pakko päästä puhumaan jollekin ulkopuoliselle ihmiselle mutten oikeasti tiedä keneen ottaa yhteyttä.
