Onko normaalia kokea inhon ja vihan tunteita lastaan kohtaan?

[bette]

Mulla on 2,5 vuotias vilkas tyttö. Olen sen kanssa kaksisteen kaikki viikot, useinmiten pari viikkoa putkeenkin. Mies on siis reissuhommissa. Itse opiskelen joten arki on aika kiireistä.

Viimeinen kuukausi ja vähän reilu on ollut ihan kamalaa. Tyttö on ollut vaativa ja naukuu ja maukuu joka asiasta. Äitin pitäisi olla koko ajan hänen kanssa leikkimässä, että oltais tyytyväisiä. Jos jokin asia ei heti onnistu, vedetään siitä hirveet kilarit ja raivohuudot. Kysellään joka ikisestä auringonsäteestäkin ja vielä toistetaan monta kertaa että mitä, mitä, mitä sinä sanoit äiti? Miksi, miksi ei? ARGH!! Ite oon koulupäivien jälkeen aika piipussa ja vielä pitäisi koti ja kouluhommat hoitaa iltaisin. Ei tahtois jaksaa noin vaativaa muksua. Minulla on alkanu mennä hermo lapseen ja tuntuu että tälläkään hetkellä en tunne häntä kohtaan muuta kuin ärsyyntymistä. Tuntuu koko lapsi pelkältä riesalta. Onko tämä normaalia tuntemusta äiti-lapsi suhteessa vai onko väärin tuntea näin?

Tiedän että lastani kuitenkin rakastan, koska häntä lämmöllä muistelen jos on esim. mummolassa vähän aikaa. Ikävä minulla tosin ei häntä tule, sillä osaan nauttia vapaista hetkistä. Mutta mietityttää tuo, että onko normaalia että lapsi rassaa hermoja koko ajan? Ja ei enää edes kauheasti ole mielenkiintoa tehdä mitään tytön kanssa kun niin ärsyttää.

 

[ev]

bette, no ei minullakaan aina niin ruusuisia ajatuksia lapsestani ollut, kun hän oli alle 3v. Olin suorastaan hirviöäiti ja koen niistä ajoista vieläkin syyllisyyttä. Miten olisin voinut kasvattaa lapseni täysin toisin? Ja nyt kun lapsella on todettu ylivilkkautta käytöksessään, niin koko ajan mielessä kummittelee, olenko minä sen voinut lapselleni aiheuttaa? Tsemppiä sinulle arkeesi lapsesi kanssa!!

 

[ap]

bette, no ei minullakaan aina niin ruusuisia ajatuksia lapsestani ollut, kun hän oli alle 3v. Olin suorastaan hirviöäiti ja koen niistä ajoista vieläkin syyllisyyttä. Miten olisin voinut kasvattaa lapseni täysin toisin? Ja nyt kun lapsella on todettu ylivilkkautta käytöksessään, niin koko ajan mielessä kummittelee, olenko minä sen voinut lapselleni aiheuttaa? Tsemppiä sinulle arkeesi lapsesi kanssa!!

tämä minullakin kummittelee kun tyttö on niin vilkas, että mitä jos tulee jokin tarkkaavaisuushäiriö ja se johtuu tästä minun käytöksestäni ja ärsyyntymisestä ja jaksamattomuudesta. Mutta ei mulla ole voimia muuttua lempeäksi äidiksikään, kun se vaatisi itseltäni ennätyksellisiä lehmänhermoja.

 

[ev jatkaa]

ap, niimpä, itseä on tosi työlästä muuttaa ja minäkin painin osittain vieläkin entisten ongelmien kanssa. toisinaan jaksan keskittyä hyvinkin lapseen ja hänen tekemisiinsä, mutta silloin kun itsellä on murheita tai huolia tai omia tekemisiä, saatan olla lapselle hyvinkin äksy ja kiukkuinen, vaikka tiedän että lapselle ei saa omaa pahaa oloa purkaa.

 

[a]

En yhtään ihmettele jos menee hermot ja voimat. Opiskelu on raskasta työtä ja sitten kun on tuommoinen pieni energiapakkaus vieressä kyselemässä koko ajan, ei ihme jos käpy palaa. Onneksi se menee ajan myötä kun lapsi kasvaa ja elämäntilanne muuttuu. Rakkautta on monta muotoa ja enitenhän sitä turhautuu niihin rakkaimpiinsa. Älä siis tunne syyllisyyttä tunteitasi kohtaan ja voithan yrittää kertoa lapselle, että äiti on nyt todella väsynyt ja hänen pitää nyt vain hetken leikkiä itsekseen. Varaat sitten puolestasi jonkun ajan ihan vain lasta varten "palkkioksi" .Harva meistä oikeasti on lehmänhermoinen pyhimysäiti, ainakaan jos ei ole varaa ja mahdollisuutta olla tekemättä mitään muuta kuin lapseen keskittymistä. Pääasia on, että osaa selittää pienelle elämän tutkimusmatkaajalle, että syy ei ole varsinaisesti hänen vaan sen etteivät resurssisi nyt vain riitä kaikkeen.

 

[BUBU]

onko lienee sellainen itseään ruokkiva ilmiö, että jos lapsi huomaa olevansa tiellä, hänen seuransa ei vanhempaa kiinnosta ja vanhempi ärsyyntyy lapsen käytöksestä --> lapsi huolestuu, alkaa hakea seuraa ja hyväksyntää entistä sinnikkäämmin --> vanhempi ärsyyntyy vielä enemmän etc etc...

Meillä myös vilkas, sosiaalinen ja puhelias 2v2kk tyttö ja heti lapsen synnyttyä päätin että lapsen hereilläoloajan olen "hänen omansa", kotihommat tehdään yhdessä touhuten ja keskittymistä vaativat asiat teen lapsen nukkuessa tai silloin kun toinen vanhempi on lapsen saatavilla.

Ei mullakaan lehmänhermot ole, ja kiukutteluun menee hermo aika ajoin. Mutta yhdessä niistäkin selvitään kun ei sulje itseään eikä lasta tilanteen ulkopuolelle. Kiukkupäivinä pitää vaan yrittää jutella mukavista asioista ja ennakoida päivän kulku niin että kiukkuavaa lasta ei tarvitse vielä tilanteisiin jotka aiheuttavat ylivoimaisia kiusauksia tahtokohtauksiin.

Mutta tuo kyselyikä, sehän on aivan ihanaa aikaa, pieni imee tietoa ympäröivästä maailmasta! Itse ajattelen aina niin että lapsi jonka uteliaisuutta rohkaistaan ja palkitaan tiedon tarjoamisella kasvaa oppimista rakastava ja tiedonjanoinen ihminen. Jos lapsi saa kuulla että hän kyselee tyhmiä ja kysymykset eivät ole vastauksien arvoisia, mihin suuntaan se lapsen ajattelua ohjaa?