On aika kuheeta tajuta olevansa vanha ja ettei mitkään unelmat enää toteudu.

Onhan se kamalaa oikeasti tajuta elämänsä tosiasiat sellaisina kuin ne on, mutta silti unelmiaan ei tule lannistaa. Joku on joskus sanonut, että vastoinkäymisten rinnalle saapuu aina jokin lohduttava asia.
Joskus unelmat ovat kovin epämääräisiä ja siksi niiden toteuttaminen voi tuntua työläältä tai mahdottomalta mutta unelman tarkentaminen ja niiden asioiden, jotka ovat unelman kannalta olennaisia, eteen tehty oma työ vievät ihmistä lähemmäs unelmaa.

 

Masentava asenne.

 

Kyllähän ihmisen unelmat voi muuttua. Ei sitä aikuisena välttämättä enää unelmoi siitä mistä aiemmin.
Mulla on paljon pieniä unelmia ja haaveita. Suurempiakin on, esim. haluaisin muuttaa työtäni sellaiseksi, että saisin enemmän toteuttaa itseäni. Ikää on vasta 37 v joten aikaa toivottavasti on.

 

Siis 36 ei yleisesti ottaen oo vanha mutta mä oon vanha.

Toka unelma oli omakotitalo, tai ei oikeestaan se talo vaan piha. Melkein sen sain mut en sit kumminkaan, nyt se ei enää oo mahdollista. Tosin oon nyt niin huonos kunnoskin etten jaksais pihaa möyrästääkkään.

Kolmas unelma on oikeestaan ollu niin kauan ku muistan. Ja se on ihminen johon voisin täysin luottaa ja luottaa siihen et se ihminen hyväksyy mut sellasena ku mä oon. Jonka kainaloon mä voisin käpertyä ja nauttia vaan läheisyydestä. Ihminen joka tuntuis turvalliselta. Joku joka ohimennessään halais. Yms.

Mitä ihmettä! Tällaiset unelmat voi toteutua sunkin elämässä ihan millon vaan. Etenkin tietty, jos teet noiden löytämiseksi töitä.

Mun 80-v mummon elämään ilmestyi yhtäkkiä molemmat noista, miten ihmeessä sä olisit 36 veenä liian vanha??

Lapset saattais olla hankalampi toteuttaa, jos olis jääny saamatta. Mut et siihenkään olis vielä liian vanha...

 

Antamalla periksi ja sanomalla, että "ei mun unelmat toteudu, yhyy" pääsee helpommalla, kuin että vain tekisi edes jotain ne tavoittaakseen. Luovuttaminen on äärimmäisen helppoa, mutta ei kannattavaa.

 

No huh huh. Tee elämälläsi ihan mitä haluat. Jos haluat sen viettää noin ajatellen, niin anna mennä. Mutta älä valita.

Tai sitten voit vaan hankkia uusia unelmia tai muokata vanhoja toteutuskelpoisemmaksi.

Voi juku, mun liki 90-vuotias isovanhempanikin vielä toteuttaa haaveitaan, kun niitä sattuu mieleen juohtumaan, ja jos terveys vähänkin sallii. Ihanaa, miten se osaa nauttia elämästä vieläkin. Ja se on vielä semmoinen, että sortuu välillä vähän katkeransävyisiin pohdintoihin omasta tilanteestaan, mutta näkee sitten kuitenkin valoa tunnelin päässä.

On sillä toki ollut unelmansa, joista monikaan ei ole mitenkään liukuhihnalta valahtanut syliin toteutuneena, mutta se on tehnyt töitä niiden asioiden eteen, mitkä on kulloinkin kokenut tärkeäksi. Ja se osaa nauttia muistakin kuin omasta onnestaan.


Ihan vaan omaa asennetta ja rohkeutta toteuttaa asioita kannattaa vähän tarkistella.

 

Ja tosiaan, niin kuin joku jo mainitsikin, niin eihän nuo edes ole mitään mahdottomia unelmia. Taloudellisesti hankalasti saavutettavahan se omakotitalounelma voi olla, mutta toisaalta sen reunaehtoja voi vähän venytellä niin, ettei se sitten olekaan. Onko sen talon pakko olla uusi? Onko sen pakko sijaita tietyssä paikassa? Ja jos se sittenkin jää saavuttamattomaksi, niin... Onko sen pakko olla omakotitalo? Entä kesämökki, jossa voisi toteuttaa samansuuntaisia juttuja kuin omakotitalon pihassa?

 

Jos sitä vaan hokee ettei tästä enää mitään tule plääh plääh, niin ei siitä tulekaan. Tuollainen on itseään toteuttava ennuste. Tee uusi kartta.

 

Onko sulla ap joku vakava sairaus, joka lyhentää oletettua elinikää vai miksi ajattelet noin? Onhan joissakin rivareissakin kivoja pikku puutarhoja, jos et jaksa isompaa pitää kunnossa. Ja ethän sä muutenkaan tiedä, mitä kulmantakaa on tulossa.

 

Mä oon 36. Eihän sitä tiedä koska lähtö tulee mutta mähän kirjotinkin että elämää SAATTAA olla vielä puolet jäljellä.

Ja tarkotin nyt sellaisia isoja unelmia. Noi kolmeon ollu mulla jostain 9-10 vuotiaasta asti. Toki pienempiä unelmia tulee ja menee.

Ethän sinä ny vielä vanha ole. Itse olen kouluttautunu uuteen ammattiin lähemmäs viiskymppisenä ja vieläki tuntuu että täytyykö hakea uuteen koulutukseen jotta pääsis töihin.

 

[QUOTE="Vieras";29011348]Ja tosiaan, niin kuin joku jo mainitsikin, niin eihän nuo edes ole mitään mahdottomia unelmia. Taloudellisesti hankalasti saavutettavahan se omakotitalounelma voi olla, mutta toisaalta sen reunaehtoja voi vähän venytellä niin, ettei se sitten olekaan. Onko sen talon pakko olla uusi? Onko sen pakko sijaita tietyssä paikassa? Ja jos se sittenkin jää saavuttamattomaksi, niin... Onko sen pakko olla omakotitalo? Entä kesämökki, jossa voisi toteuttaa samansuuntaisia juttuja kuin omakotitalon pihassa?[/QUOTE]

Ylipäänsä onko sen talo/pihaunelman pakko olla oma? Monissa kaupungeissa on tosi kivoja puisia pientaloalueita kaupungin vuokrakämppinä pihoineen. Itsekin asuin sellaisessa koko lapsuuteni. Muuttaisin välittömästi takaisin, mutta yksinäisen keski- ikäisen äijän paikka kaupungin asuntojonossa on ... öööh... sanonko?

Ja mikä ihme muka estää kolmekutosta naista löytämästä ittelleen mukavaa ja sopivaa miestä? Ja sit vaikka kimpassa etsiä kivan kämpän, jossa on sopiva piha.

Tuommoiset unelmat saattaa alkaa toteutumaan yhdestä katseenvaihdosta kaupan kassajonossa.

 

ei jaksa tai pysty ymmärtämään miten joku, jolla on kolme lasta, ei ole lapsia tehnyt henkilön kanssa joka olisi luotettava ja esim. halaisi ohikulkiessaan. miten kukaan tekee lapsia ihmisen kanssa jotka eivät hyväksy sellaisena kuin ihminen on tai joka ei ole luotettava? täysin käsittämätöntä. yhden lapsen nyt ymmärtää, mutta kolme! ap:n tekstistä oli luettavissa että tällaistä henkilöä ei vielä vastaan ole tullut kun kerran haaveissa on ollut jo tenavasta asti. huhhuh.

ja kolmekutonen ei todellakaan ole vanha. monella edes ole lapsia tossa iässä, omaa kotia tai parisuhdetta. on mullakin unelmana voittaa lotossa ja lentää lentokonetta ja saada viisi lasta lisää. mitään näistä tuskin tulen saamaan, mutta ei se mitään, mennään niillä mitä on.

tehdään elämästä hyvää ja ollaan onnellisia tässä ja nyt. suosittelen kokeilemaan.

 

Oletko ajatellut vielä töihin menoa? Unelmat on hyvin saavutettavissa mutta valitettavasti rahaa tarvitaan ja sitähän sulla ei ole kun jotkut hikiset sosiaaliavustukset.

 

Saatko sä apua sun pahaan oloon, ap?
Siis viitaten tähän ja joulualoitukseesi, Olen surullinen sun puolesta.

 

Olisiko pelottavaa olla onnellinen? Oletko onnellisempi kun voit haikailla onnen perään ja huokailla, kuinka onneton olet?

 

Kun tuoni meinas minut viedä 45-vuotiaana, eikä sitten vienytkään, meni elämä ja palikat aivan uuteen järjestykseen.

Ihanaa on elää jokaikinen päivä. Unelma on tässä ja nyt.

 

Miksi unelmoisit suuresta pihasta jota voisi laitella, jos et voisi/jaksaisi sitä kuitenkaan hoitaa? Tarkoitan, että ei nuoruuden unelmista ole pakko itsepintaisesti pitää kiinni vaan niitä voi "päivittää" tai vaihtaa, muuttuuhan se ihmisen elämäkin ajan mittan, yleensä. Olisiko jokin "sopivampi" unelma mahdollinen?

 

Toi talo nyt ei enää oo kovinkaan tärkeä ja voinhan sitä mullassa mönkimistä toteuttaa pienemmässä mittakaavassa.

Mun on ihan pienestä asti pitäny pärjätä itte, siis henkisesti. Ei oo oolu turvallista syliä johon kiivetä jos on ollu huono olo. Ekalta asti oon itte hoitanu pyykkini, aamupalat (jota en syöny), koulun, iltapalt ja nukkumaanmenot. Äiti oli tarjoilija ja töis n. 18-03. Monesti poukkoilin pihalla puoleenyöhön... Ja mä oisin niin kaivannu sitä ihmistä joka ois ollu tuki ja turva. Mutta en kokenu sitä ansaitsevani.
Tosiasia on että otin ensimmäisen miehen (en nyt laske tähän niitä rapajuoppoja tai muuten täysiä ällötyksiä) joka tuntui haluavan mut. Ihan vaan koska tuntui hyvältä että joku oikeesti halus mut.
Sainhan mä sitte nuo lapset, onneksi. Olen niistä erittäin onnellinen ja yritän parhaani mukaan olla niille se tuki ja turva joka multa on aina puuttunu. Ja silti saada ne kasvamaan itsenäiseksi.

Mutta vaikka eroaisin niin en koskaan löytäisi sitä omaa tukea ja turvaa. Koska ei mua kukaan järjissään oleva huolis ja vaikka huoliskin niin mä en jaksaisi/haluaisi ruveta luomaan mitään uutta ihmissuhdetta. Enkä pysty luottamaan kehenkään. Ei se kaipuu silti mihinkään katoa...

 

Mulla oli kans aika p#ska lapsuus. Uskoin pitkään, että epäonnistun kaikessa ja mun elämän vaan kuuluu olla kurjaa ja aina mulle tapahtuu vaan pahoja asioita.
Lopulta tajusin, että se ei pidä paikkaansa, tai pitää se sinänsä, että jos uskoo epäonnistumiseen ja pahaan niin sitä toteuttaa alitajuisesti. Mut kun alkaa uskoa hyvään ja parempaan niin huomaat että kaikki (melkein) onkin mahdollista.
Ehkä sulle ois tärkeintä purkaa ammattilaiselle tuota sun elämää niin voisit päästä vapaaksi niistä ajattelu- ja toimintamalleista, joita se on sinuun jättänyt.

 

Mutta vaikka eroaisin niin en koskaan löytäisi sitä omaa tukea ja turvaa. Koska ei mua kukaan järjissään oleva huolis ja vaikka huoliskin niin mä en jaksaisi/haluaisi ruveta luomaan mitään uutta ihmissuhdetta. Enkä pysty luottamaan kehenkään. Ei se kaipuu silti mihinkään katoa...

Mulla on vähä tuommosta samanlaista asennetta... Mutta oon oppinu että ne esteet on oikeesti vain mun päässä. Uskolla luodaan asioita, hyvässä ja pahassa. Ja että ensin täytyy rakastaa itseään...
Sit kun vielä oppis muuttaan sen asenteen...eiköhän pikkuhiljaa.

Mulla on tällä hetkellä luvussa Joe Vitalen kirja Opaskirja elämää varten. Alun perusteella ainaki voin suositella. Näitähän on...tällasia kirjoja paljonki.

 

Sä vaikutat alisuorittajalta. Siis susta ois pajon enempäänkin, mutta vähättelet itseäsi. Samoin voisit saada paremman miehen, koska voisit puhjeta kukkaan, kun alkaisit arvostaa ensin itse itseäsi.
Suosittelen lämpimästi, että luet Tommy Helstenin kirjat "Virtahepo olohuneessa" ja "Elämänlapsi"!!

 

Niin hassusti se elämä on järjestetty, että se tuttu ja turvallinen kumppani voi löytyä vasta kun oikeastaan sitä ei edes välttämättä tarvitsisi; kun on itsensä kanssa niin sujut, että voi yhtä rennosti ja hyvin olla vaikka yksin, ja on itse itselleen turva ja tuki.

 

Sun kannattais käydä jutteleen jonkun ammattiauttajan kanssa niin varmasti löytyisi se onnellisuuskin vielä

 

Niin, kerro jo, että oliko sulla joku sairaus?

 

Toi talo nyt ei enää oo kovinkaan tärkeä ja voinhan sitä mullassa mönkimistä toteuttaa pienemmässä mittakaavassa.

Mun on ihan pienestä asti pitäny pärjätä itte, siis henkisesti. Ei oo oolu turvallista syliä johon kiivetä jos on ollu huono olo. Ekalta asti oon itte hoitanu pyykkini, aamupalat (jota en syöny), koulun, iltapalt ja nukkumaanmenot. Äiti oli tarjoilija ja töis n. 18-03. Monesti poukkoilin pihalla puoleenyöhön... Ja mä oisin niin kaivannu sitä ihmistä joka ois ollu tuki ja turva. Mutta en kokenu sitä ansaitsevani.
Tosiasia on että otin ensimmäisen miehen (en nyt laske tähän niitä rapajuoppoja tai muuten täysiä ällötyksiä) joka tuntui haluavan mut. Ihan vaan koska tuntui hyvältä että joku oikeesti halus mut.
Sainhan mä sitte nuo lapset, onneksi. Olen niistä erittäin onnellinen ja yritän parhaani mukaan olla niille se tuki ja turva joka multa on aina puuttunu. Ja silti saada ne kasvamaan itsenäiseksi.

Mutta vaikka eroaisin niin en koskaan löytäisi sitä omaa tukea ja turvaa. Koska ei mua kukaan järjissään oleva huolis ja vaikka huoliskin niin mä en jaksaisi/haluaisi ruveta luomaan mitään uutta ihmissuhdetta. Enkä pysty luottamaan kehenkään. Ei se kaipuu silti mihinkään katoa...

:hug:

Kuulepas nyt. Ensinnäkin hus hiiten toi ajatteluntynkä siitä, että olisit vanha ja koko elämä on näin ollen ohi. Höpsistöppönen, sä olet nainen parhaassa iässä - tilastotkin sen kertovat! Sua taitaa vaivata tämä lähestyvä neljänkympin kriisi, mikä myllertää ajatuksia...

Sun kaikki unelmat ovat ihan toteuttamiskelpoisia. Niin kuin jo sanoit, maassa möyrimiseen ja mullan tuoksuisiin käsiin ei tarvita sitä omakotitaloa pihoineen vaan se pienempikin riittää ja siitä saa sitä käsillä tekemisen riemua ja kiinnikohtaa elämiseen. Mullan tuoksu itsessään on jo niin :heart:...sen puristaminen käsissä on voimauttavaa, että on olemassa.

Mitä tulee turvallisuuden ja tuen kaipuuseesi niin... Älä sulje sydäntäsi tunteiltasi, oikeutettu olet niitä tuntemaan. Älä myöskään piilota itseäsi menneisyytesi taakkojen alle saati nykyisyyden tiukkien tilanteiden vietäväksi. Sä olet vahva nainen, joka on jo ehtinyt selvitä isoistakin asioista voittajana. Sä olet sinnikäs ja kykenevä. Pärjäävä. Ja ennen kaikkea sinä olet arvokas. Joten totta ihmeessä sinäkin ansaitset rakkautta ja läheisyyttä, sitä tukea ja turvaa. Mikä voi olla kenties lähempänä kuin uskotkaan...

..kunhan ensin ymmärrät arvostaa itseäsi ja rakastaa itseäsi :heart:. Sulle on joka päivä useat mahdollisuuden ovet avoinna. Itse sinä onnesi ja unelmiesi tiellä olet, jos niin ajattelet, ettet ikinäkoskaan.

Kuitenkin olen huomaavinani, että sulla on polte kytemässä . Älä anna itsesi olla esteenä vaan uskalla ottaa ja tehdä rohkeita siirtoja ja päätöksiä! Luota ja usko itseesi.