Omat vanhemmat ahdistavat!

Tilanne on tämä: vanhemmillani on huono avioliitto. Se on ollut sitä aina. Isäni on puhumaton tyypillinen suomalainen mies ja äitini ylitunteellinen ja mieleltään ailahtelevainen. Isä purkaa pahaa oloaan karjumalla äidille kun ovat kahden kesken ja kun esim. minä perheeni kanssa saavumme paikalle, kireä tunnelma on heti aistittavissa, vaikka koittavatkin olla kovin normaalisti.

Äitini tuittuilee ja purkaa pahaa oloaan sitten vastaavasti minulle ja muille sisaruksilleni, jotka kylläkään eivät asu enää samalla paikkakunnalla. Minä lähinpänä asuvana joudun kestämään vanhempiani eniten.

Nyt alkaa itsellä olla mitta täynnä! En jaksaisi enää millään kuunnella äidin haukkuvan isää minulle ja yleensäkään en siedä koko ihmisiä enää lähelläni! Paras oli, kun äiti alkoi sättiä 4-vuotiasta tytärtäni ihan syyttä suotta, kun oli aiemmin päivällä taas ollut joku tilanne isän kanssa.

Voiko välit katkaista omiin vanhempiin tämmöisestä syystä? Tiedän kyllä, että olemme tärkeitä vanhemmilleni, ja kovasti he yrittävät aina käydä ja pitää yhteyttä. En vaan jaksaisi, kun pelkkä toisen lähelläolo ahdistaa...

Kommentteja...?

Laitoin tämän jo Mitäs nyt -palstalle mutta saiskohan täältä enemmän vastauksia.

 

täällä toinen jonka omat vanhemmat ahdistaa.olen äitini kans tapellu sellaiset 20vuotta,isin tyttö siis oon. äitini on yksi rasittavimmista ihmisistä joita tiedän.viimeks eilen otettiin yhteen sen kans puhelimessa.äitini ongelma on se että hän luulee olevansa oikeassa joka asiassa.kun isäni kans tappelevat ni minä ja siskoni saamme kuulla haukkuja isästä kun se ei tee sitä eikä tätä ja plaa plaa.yhdessä vaiheessa äitini jo uhkasi erota kun vielä asuin kotona.sanoin että siitä vaan,mä sitte muutan isän mukana pois.noh,se puhe jäi siihen mutta nyt ongelma on se että aina kun isä ja äiti tappelee ja äiti pahalla päällä ni purkaa pahaa oloaan meidän poikaan ja siskoni poikaan.pojat siinä ovat sitte ihmeissään että miksi mummo niille huutaa ja tiuskii syyttä.en ole aikoihin viitsinyt viedä poikaani niille hoitoon eikä myöskään siskoni kun äiti ja isä aina tappelee ja huutaa pikkuisista välittämättä ja isä kiroaa kuin paholainen.johan siinä pikkuisetkin oppii kaikki pahat sanat.

nyt äitini on sitten tullut uskoon(ihan sitä tavallista uskoa siis vaan) mutta nyt ovat puheenaiheet ainoastaan sitä uskosta puhumista,kirkkokuoroja,esiintymisiä jne.nyt kun olen alkanut odottaa toista lastamme,ei hän kertaakaan ole viitsinyt kysyä vointiani saati auttanut kun viimeisilläni olen.onneks on ihana anoppi tässä lähellä. äitini käy usein siskoni luona,auttaa siivouksessa ja ruoan laitossa ym. mutta meillä ei ole käynyt miesmuistiin kun on kuulemma aina niin raskaat työpäivät tai uskonmenoja ties minne.siskoni luoksekin on pidempi matka kuin meille eikä hän sitä moiti yhtään.me olemme kuulemma aina tervetulleita heille mutta nyt päätin olla menemättä niinkauan että hän lahtaa ensin takapuolensa meille.

ei edes kertaakaan tyttömme menehtymisen jälkeen(josta on vuosi) ole käynyt hänen haudallaan.me käymme joka päivä anopin ja mieheni kans.välttelee siitä puhumista ja kääntää vaan aiheet taas siihen uskonjauhamiseen.

en jaksa enää houkutella äitiäni meille.kun ei kerran halua ni olkoon.enkä muutenkaan jaksa sitä samaa uskosta puhumista päivästä toiseen.ei ihme että isänikin pinna on kireällä kun ei äiti muusta enää puhukaan.äiti ei vaan tajua että muita tää asia ei kiinnosta tippaakaan saati se että uskoa tuputetaan meillekin.

voi noitä äitejä *huokaus* :wave: <br><br>

 

Ihan on, dedefilus, kuin minun kynästäni tuo sun teksti. Profiileineen ja sisarusten välimatkoineen kaikkineen. Paitsi että minä olen teini-ikäisestä asti taistellut äitiäni vastaan (ollut monesti vuosiakin välit poikki). Mutta äiti ei muutu. Ei vaikka miten pahasti (totuudenmukaisesti) sanon, niin äiti esittää joko jälleen kerran kaikkitietävää (nitistää minut sananmukaisesti) tai heittäytyy marttyyriksi. HÄNEN tapansa on ainut oikea tapa, kun HÄNELLÄHÄN on elämänkokemusta, joka ilmeisesti on sitten se ainut oikea tapa elää... (kasvatus, työ, kodinhoito, koulutus, hankinnat jne...) Olen tullut siihen tulokseen, etten kertakaikkiaan halua olla niin läheinen äitini kanssa, että hän voi arvostella minun ja perheeni tapaa elää ja tehdä asioita. En halua olla niin läheinen hänen kanssaan että voi riidan tullen haukkua isäni minulle. Tottakai tunteidensa purkaminen on tärkeää, mutta miksi uudestaan ja uudestaan ja uudestaan? Valivalivali. Sympatiani ovat täysin isäni puolella.

Ratkaisuni oli siis se, että käymme mahdollisimman harvoin (he eivät käy juuri koskaan, koska ilmeisesti kodissammekin on jotain vikaa kun ei lapsia voi kotonaan käydä katsomassa, asumme samassa kaupungissa) ja jos kritiikkiä alkaa tulemaan (enimmäkseen kasvatukseen liittyvistä asioista) niin sanon että hoitaa oman parisuhteensa kuntoon ennenkuin alkaa minua neuvomaan. Ihan yksinkertaista, todella raakaa, mutta mielummin näin kuin vanhaan malliin kun sai aina olla raivosta vihreänä, muttei siltikään saanut sanottua. Nyt ei enää tarvitse sanoa, kun olemme jo niin vieraantuneet. En siis jäänyt odottelemaan äidin muuttuvan, vaan muutuin itse.

Nyt sisarukseni saavat vain puolet pitempiä puheluita :ashamed:

 

Mun on yksinkertaisen pakko osallistua tähän ketjuun..

Kaikki lähti viime vuodesta liikkeelle. Miehen kanssa hieman yllättäen alettiin olemaan yhdessä ja tuli sitten yllätysvauvakin, joka on aivan ihana kaikin puolin :heart: :heart: :heart:

Isä ei jostain kumman syystä luottanut mieheen alunperinkään ja syytti tätä äidilleni valehtelijaksi ymym(ilmeisesti sen takia kun mies ei halunnut muistella vanhoja asioita ja kertoa niistä vanhemmilleni - ja mitä ne vanhat asiat muille kuuluu??), kunnes mieheni kerran meni vanhempieni luokse ja halusi tietää mitä ovat mieltä hänestä. Noh... Siitähän huuto syntyi ja mieheni haukuttiin maanrakoon ihan lyttyyn ja mieheni oli vanhempieni silmissä täysi p a s k a, valehtelija, rikollinen, ihminen joka ei maksa veroja, edesvastuuton ym kaikkea mahdollista mitä kuvitella saattaa.

No eihän tässä... Syntymäpäivänäni äitini soittaa mulle ja puhuu vielä mieheni kanssa ja yrittää tehdä sovintoa. Muuten hyvä, mutta jälkeenpäin kun kuultiin, että samana päivänä äitini oli soittanut anopilleni ja halunnut tehdä selväksi minkälainen poika heillä on ja oli anopiltani kysellyt, että miksi mieheni oli ollut naimisissa edellisen emäntänsä kanssa (oli mies naimisissa kun alettiin seurustelemaan) ja miksi se on sellainen ja tuollainen jnejnejne. Niinkuin ne asiat äidilleni kuuluisi.... Ja äitini oli kuulemma oikeutettu kertomaan anopilleni sen minkälainen poika anopillani on. Ja aina siihen asti kun vanhempieni luona kävin, niin mulle äiti jaksoi hokea, että jätä se, jätä se.

No tuon myötä eipä hirveästi pidelty yhteyttä koko kesänä. Muutettiin Ouluun, kun en jaksanut olla vanhempieni talutushihnassa. Ainut kun olin sisarusparvesta joka asui lähimpänä vanhempiaan.

Sitten kun lapsi syntyi niin vanhempani alkoivat ylistämään miestäni, että kuinka hyvä mieheni on ja kuinka on miehestä käsitykset muuttuneet. Seuraavan kuukauden aikana ennen ristiäisiä anoppi sai äidiltäni puhelun, jossa äitini kehui kasvattavansa mieheni ja minun lapsemme ja oli sanonut jotenkin näin, että 'kunhan ne eroavat niin verkku muuttaa takaisin tänne ja muuttaa meille asumaan niin hoidan sen lapsen vaikka yksinäni'

Ristiäisissä isäni ei puhunut mieheni kanssa yhtään sanaa ja äitini vaihtoi kokonaisen lauseen mieheni kanssa. Ja kun esitin vanhemmilleni kutsun minun ja mieheni luokse, niin äitini ilmeestä näin ettei voinut vähempää kiinnostaa.

Äiti jaksoi myös synnytyksen jälkeen olla vailla minua ja lasta käymään heidän luonaan toisessa kaupungissa ja nyt yhtäkkiä haluavat meitä kolmea heille ja haluaisivat kovasti nähdä lasta ja ovat kovasti kiinnostuneita miten meillä menee.

Isä ei vahingossakaan kysele miehen kuulumisia ja äiti kyllä kyselee. Mutta vastaan ympäri pyöreästi niin, ettei pysty mitään keksimään mun sanoista päinvastaista niin kuin tekivät viime vuonna mieheni kohdalla.

Saipahan äiti viime vuonna minut hetkeksi miestäni vastaan, mutta turhapa on enää yrittää...

Mä en tajua, että miten ovat nyt niin 'ystävällistä' ja kaveria niin olevinaan ja koko ajan ovat huolissaan, että mitä meille kuuluu.

Ollaan miehen kanssa päätelty, että ovat huolissaan lähinnä minusta kun mä olen 'rikollisen' kanssa.

Ovat mökille menossa käymään niin haluaisivat nähdä. Eipä mulla ole asiaa mökille, kun heillä ei ollut asiaa meille käymään ristiäisten aikaan eikä myöskään viime keväänä kun silloin vielä asuttiin samassa kaupungissa vanhempieni kanssa.

Ja äitini on ihmeissään miksei mennä käymään. Sanoin puhelimessa suoraan miksi. Äitini alkoi mulle vielä huutamaan, että mieheni tässä muistelee nyt vanhoja, kun ei halua heillä käydä. No. Kukahan se alunperin halusi muistella vanhoja. Ympäri mennään yhteen tullaan. Vanhempieni piti vanhoja kysellä ja eivät voineet hyväksyä, ettei mieheni halua vanhoista asioista keskustella. Joten saavatpahan olla rauhassa mun puolesta.

Mä en haluaisi pitää mitään yhteyttä vanhempiini ja vanhempani haluavat minuun. Mitäköhän mun pitäisi tässä tilanteessa tehdä...(?)

Mieheni ei pysty antamaan anteeksi vanhempieni viime keväistä 'avautumista' vanhemmilleni - ja en ihmettele. Mieheni ei halua olla yhteydessä heihin (enkä minäkään) ja aina kun vanhempani ottavat yhteyttä niin aiheuttaapa se minullekin ärsytystä oikein kunnolla.

Ahdistaa vaan se, että tietää mitä he todella ajattelevat ja pitää sitten esittää toista.

 

Kiitos kommenteista! Näköjään kohtalotovereita löytyy...

Meillä tilanne on kehittynyt nyt niin, että äiti tuli siskoni kanssa käymään viime perjantaina ja alkoi taas kinaamaan jostakin jonninjoutavasta asiasta. Minä en vaan voinut enää istua hiljaa kuuntelemassa, vaan joku pato minussa aukesi ja kaikki vuosien kauna ja raivo ryöppysi ulos ja annoin tulla kaiken, mitä vanhempieni surkeasta suhteesta ja kaikesta muusta ajattelen. Äiti koitti siinä ensin väittää vastaan ja puolustella, mutta kun sisko (onneksi) tuki minua ja anteli oman osansa, niin eihän se muori lopulta voinut kuin nöyrästi kuunnella.

Oli kuulemma aika järkyttynyt sen jälkeen. Oli kyllä syytäkin. Muutama päivä oli sitten hiljaiseloa, ja arvelin jo että meneeköhän välit kokonaan poikki. Ei kuitenkaan kaduttanut pätkääkään oma avautumiseni, vaan olin tosi helpottunut, että sain sanottua ääneen asiat, jotka olivat painaneet pitkään mieltä.

Äitini soitti sitten muutaman päivän kuluttua, ja oli kuulemma jutellut rakentavasti isän kanssa. En tiedä uskonko. Isä kuulemma mököttää nyt minulle . En ymmärrä hänen järjenjuoksuaan.

Aion pitää etäisyyttä nyt enemmän kuin ennen ja äitin valitusta isästä en suostu kuuntelemaan enää ollenkaan. Saa nähdä miten tilanne nyt kehittyy. :/

 

En osaa ketjunaloittajaa auttaa, mutta :hug:

Itse olen myös huonossa väleissä äitini kanssa, joka on hyvin omalaatuinen ihminen. Hän ei juuri koskaa soita, pyydä käymään tms. Näin on ollut aina, että itse olen saanut olla se joka pitää yhteyttä ja jos en heillä käy niin alkaa kauhea syyllistäminen. Luulin, että asiat muuttuisivat tyttömme syntymän jälkeen vuosi sitten, mutta ei. Suurin ongelma on se, että äiti mitätöi kaiken sanomani jos ylipäätään puhuu mitään minulle. Hän ei ikinä ole hyväksynyt minua, koska meillä on hyvin erilaiset elämän arvot jne. On hyvin vaikee olla hänen tyttärensä. Soittelen viikoittain kummini ja mummoni kanssa, mutta äidin kanssa ei tunnu löytyvän mitään puhuttavaa pakollisten kuulumisien jälkeen. Myös muilla sisaruksillani on vaikeuksia tulla äidin kanssa toimeen ja isäni on omistanut elämänsä hänen tossun alla elämiseen. Katkaisin välini sinne päähän varmasti kokonaan elleivät veljeni enää asuisi kotona.