Ollaankos me liian vaativia vanhempia?

No voi kauheaa jos sanon niin, mutta olen kyllä..

Susta saa joku mahtavan anopin.

Aivan varmasti saa supermahtavan jos osaa pitää tytärtäni oikein.. miehen suhteen en voi olla varma miten vävypoikaa kohdellaan.

Toivottavasti ymmärsit kirjoitukseeni sisältyvän sarkasmin, ja halusit vain sen sivuttaa

 

Mua harmittaa, että sain lapsena tahtoni periksi, eli mun "ei tarvinnut" mennä sen erikoisempiin harrastuksiin. En halunnut, koska olin ujo, pelkuri. Varmasti jos olisin mennyt johonkin harrastusporukkaan mukaan, olisi itsetunto kehittynyt paremmaksi ja arkuus laantunut. Toisekseen mietin, että parilla "alalla" minulla olisi saattanut olla jopa menestymismahdollisuuksia, kunhan olisin vain hyvissä ajoin alkanut harrastaa ja kehittää eteenpäin näitä kykyjäni. Saattaisin olla tänä päivänä siinä suhteessa onnellisempi, tekisin kenties työkseni jotain, jonka kokisin tyydyttäväksi ja jossa tuntisin olevani elementissäni.

 

Minkälaiset vaatimukset ootte asettaneet vävyehdokkaalle? Entäs nimiehdotukset lapsenlapsille? Montako niitä tulee ja koska?

Tämä menee jo ilkeilyn puolelle, mutta vastaan siltikin vielä asiallisesti tähän enkä edes huumorimielellä.. älkää nyt olko tekopyhiä ja väittäkö etteikö jokaisella vanhemmalla olisi toiveita sen suhteen millaisia puolisoita lapsenne itselleen valitsee, siis niitä ei ääneen sanottuja jos siis ei jopa muitakin..

 

No, onhan se sitten "hienoa" vanhempien leveillä toisten lasten vanhemmille, että meidänpä tytöllä noita harrastuksia muuten piisaa.. Ja kaikissa tulee menestystä. Kai tuo harrastusten määrä ja "laatukin" ovat joillekin oman aseman ja (huonon) itsetunnon jatke.. Niin naurettavalta kuin se tuntuukaan, mutta tässä ainakin yksi elävä esimerkki siitä!

 

Okei joo. Teillä on mahdollisuus antaa lapsenne harrastaa. Kolme tärkeää sanaa:
1. MAHDOLLISUUS. Ei siis pakko. Te ette ole yhtään sen huonompia vanhempia vaikkei lapsellanne olisi 7-vuotiaana yhtään säännöllistä harrastusta.
2. LAPSENNE. 7-vuotias on vielä kovin pieni. Koulu, kaverit, leikkiminen, lukeminen... siinä on puuhaa yllin kyllin. Harrastusten aika tulee sitten kun on tullakseen. Parasta mitä voit lapsellesi tässä vaiheessa antaa (koulun aloittaminen on suuri muutos joka tapauksessa) on oma aikasi. Käytte kirjastossa, uimassa, katsotte elokuvia jne. Olette yhdessä. Sitä lapsesi tarvitsee, jos jotakin.

3. HARRASTAA. Harrastaminen on vapaaehtoista toimintaa. kenenkään ei pidä pakottaa toista, varsinkaan lasta, tekemään vapaa-ajallaan mitään oman tahtonsa vastaista.

Toivottavasti Fleur olet huomannut senkin pointin, että harrastukset sijoittuvat usein ilta-aikaan. Harrastukset saattavat siis syödä perheenne entisestään vähäistä yhdessäoloaikaa. Sitähän et halua? Kai ymmärrät fiksuna äitinä (sellaisena itseäsi ainakin markkinoit täällä) että materialla ym. ei voi koravata menetettyä yhdessäoloaikaa - jotenkin tuntuu, että lapsen harrastukset lievittäisivät huonoa omaatuntoasi; tietäisit lapsesi olevan hyvällä asialla vaikka itse olet poissa. Sikäli ymmärrän huolesi, että toki harrastuksista saa arvokasta henkistä pääomaa, mutta vain, jos harrastaminen lähtee lapsesta itsestään. Pakottaminen erottaa sinua lapsestasi. Jos ei nyt, niin sitten kun lapsi kasvaa.

mä olen äärimmäisen harvoin solangelin kanssa samaa mieltä mistään, mut tää meni ihan nappiin.

 

Minkälaiset vaatimukset ootte asettaneet vävyehdokkaalle? Entäs nimiehdotukset lapsenlapsille? Montako niitä tulee ja koska?

Tämä menee jo ilkeilyn puolelle, mutta vastaan siltikin vielä asiallisesti tähän enkä edes huumorimielellä.. älkää nyt olko tekopyhiä ja väittäkö etteikö jokaisella vanhemmalla olisi toiveita sen suhteen millaisia puolisoita lapsenne itselleen valitsee, siis niitä ei ääneen sanottuja jos siis ei jopa muitakin..

Noh tuota, vanhin lapseni on 10 v, enkä kyllä ole vielä uhrannut ajatustakaan hänen tulevalle puolisolleen, parisuhteelleen tai molempien olemattomuudellekaan.

Lisäksi toive jostain, ja jonkun asian edellyttäminen vaatiminen on kaksi eri asiaa .

 

Minkälaiset vaatimukset ootte asettaneet vävyehdokkaalle? Entäs nimiehdotukset lapsenlapsille? Montako niitä tulee ja koska?

Tämä menee jo ilkeilyn puolelle, mutta vastaan siltikin vielä asiallisesti tähän enkä edes huumorimielellä.. älkää nyt olko tekopyhiä ja väittäkö etteikö jokaisella vanhemmalla olisi toiveita sen suhteen millaisia puolisoita lapsenne itselleen valitsee, siis niitä ei ääneen sanottuja jos siis ei jopa muitakin..

Ihan varmasti on toiveita. Niinkun voi toivoa lapsestaan lahjakasta purjehtijaa. Mutta eri asia on vaatia/pakottaa siihen. Viestini oli kärjistetty, mutta jos kerran harrastukset ja koulutus on jo "päätetty" niin miksei sitten muutakin?

 

äiti ja sen siskot raahattiin pienenä väkisin viulutunneille kun oli mummon ja ukin mielestä niin kehittävää ja hienoa. Koko sisarusparvi on tähän päivään asti säilyttänyt viulut jotka itse katkaisivat kun mitta tuli täyteen muistutuksena siitä etteivät ikinä tekisi omille lapsilleen mitään vastaavaa! Lukiokaverin äiti painosti ja uhkaili tyttönsä saamaan koulussa kymppejä ja kuinkas kävikään;ennen kirjoituksia pää tilttasi ihan kunnolla paineen alla ja siihen tyssäsi ne ylioppilasjuhlat. Kaveri kävi vielä viime vuonna terapiassa äitinsä takia joka ei koskaan antanut tytölle anteeksi "perheen häpäisemistä". Että onnea vaan valitsemallenne tielle!

 

Nyt oot ap kahtonu liikaa amerikkalaisia elokuvia
Massiivisilla katumaastureilla rahdataan "valkeahampaisia, aina nauravaisia, hyvätapaisia" lapsia harrastamaan kaikkea mahdollista yleisesti hyväksyttyä. Mitä tiukempi aikataulu, sitä paremmat vanhemmat. Valkoiset aidat vaan vilikkaa lapsosen silimissä, kun tämä kattelee maasturin ikkunasta - näkymä, jota näkee useammin kuin omia vanhempiaan...

Ottaisit vähäsen rennommin, tiällä lapsi saapi olla lapsi vähäsen kauemminkin :wave:

 

Anna lapsi ensin aloittaa koulun ihan rauhassa ja ehkä koulu kavereiden kanssa innostuvat lähteä johonkin harrastukseenkin.Et varmaan kuitenkaan halua joka ilta viedä lasta surullisena jonhonkin harrastukseen kun ei sinne oikeasti halua.

 

Teistä tulee mieleen, että olette pääkaupunkiseudulla asuvia. Ensimmäisen ja ainokaisen lapsen reilu kolmikymppisinä saaneita. Maallinen mammona on teille hyvin tärkeää. Kulissit pitää pysyä yllä, vaikka mitä tulis. Työ on ykkösasia elämässänne.
Osuko mikään oikein?

 

Piti kirjautua välissä..tulipa vaan tässä mieleen että kyseisellä julkisuudessa pyörineellä tappajahoitsullahan oli pakkomielle olla kaikessa paras.. ei niin lajilla väliä,mutta voitto oli tultava. Ja tollaset päähänpinttymäthän saadaan yleensä kotoa.

 

Jos tämä lapsiparka nyt sitten taipuu ja tekee kuten vanhemmat haluavat, niin hänen oma minänsä tukehtuu. Ja miten käy sitten kun lapsi kapinoi? Miten hän kapinoi?
Parhaimmassa tapauksessa hän vain karkaa ja rupeaa elämään sitä omaa elämää. Pahimmassa hän tekee kaikkensa jotta vanhemmat olisivat hänestä ylpeitä ja tarvitsee siihen kyseenalaista apua jotta jaksais kohdata vaatimukset eikä tuottaisi häpeää vanhemmilleen.
Pikkasen kuin amerikan malliin.

 

Mua harmittaa, että sain lapsena tahtoni periksi, eli mun "ei tarvinnut" mennä sen erikoisempiin harrastuksiin. En halunnut, koska olin ujo, pelkuri. Varmasti jos olisin mennyt johonkin harrastusporukkaan mukaan, olisi itsetunto kehittynyt paremmaksi ja arkuus laantunut. Toisekseen mietin, että parilla "alalla" minulla olisi saattanut olla jopa menestymismahdollisuuksia, kunhan olisin vain hyvissä ajoin alkanut harrastaa ja kehittää eteenpäin näitä kykyjäni. Saattaisin olla tänä päivänä siinä suhteessa onnellisempi, tekisin kenties työkseni jotain, jonka kokisin tyydyttäväksi ja jossa tuntisin olevani elementissäni.

Just my point!

 

Tämän ketjun voisi oikeastaan lopettaa tähän.Vaikka alunperin esitit kysymyksen Fleur de la Cour ja vaikka n.99% vastaajista ei ymmärrä tarkoitusperiänne niin et aiokaan miettiä muiden vastanneiden ajatuksia asiasta.Miksi ikinä aloitit ketjun,koska et selvästikään halunnut oikeita rehellisiä mielipiteitä asiasta vaan vain toitottaa jo päättämäänne mielipidettä hamaan loppuun asti.Koska vastaukset eivät olleetkaan "toivottuja" ja samalla kannalla sinun ja miehesi mielipiteen kanssa niin ne ovat automaattisesti vääriä vastauksia!Sen lisäksi, että olette erittäin vaativia vanhempia niin olette myös todella kylmiä ja pelottavia.Lapsenne puolesta pelkään jo seuraavia isompia päätöksiä hänen kasvaessaan.Mitä kaikkea tulettekaan miehesi kanssa päättämään lapsenne puolesta ja kuinka paljon kaikki nuo päätökset sotivat lapsenne persoonaa vastaan.Mutta kulissit on pidettävä pystyssä keinolla millä hyvänsä, eikö vain?!

 

No voi kauheaa jos sanon niin, mutta olen kyllä..

Susta saa joku mahtavan anopin.

Aivan varmasti saa supermahtavan jos osaa pitää tytärtäni oikein.. miehen suhteen en voi olla varma miten vävypoikaa kohdellaan.

Toivottavasti ymmärsit kirjoitukseeni sisältyvän sarkasmin, ja halusit vain sen sivuttaa

Kyllä vain, minusta kommenttisi oli vallan loistavan osuva.

 

Jos tämä lapsiparka nyt sitten taipuu ja tekee kuten vanhemmat haluavat, niin hänen oma minänsä tukehtuu. Ja miten käy sitten kun lapsi kapinoi? Miten hän kapinoi?
Parhaimmassa tapauksessa hän vain karkaa ja rupeaa elämään sitä omaa elämää. Pahimmassa hän tekee kaikkensa jotta vanhemmat olisivat hänestä ylpeitä ja tarvitsee siihen kyseenalaista apua jotta jaksais kohdata vaatimukset eikä tuottaisi häpeää vanhemmilleen.
Pikkasen kuin amerikan malliin.

Niin ja tämän 2 vaihtoehdon valitessaan lapsi sairastuu anoreksiaan ja vanhemmat ihmettelevät, että kuinka se ny nii...

 

No jopas, mä jaksoin kahlata koko ketjun läpi ja en voi ku ihmetellä. Mun esikko, nyt kolmannella luokalla, aloitti ekalla sählyn pelaamisen, tokalla ei enää halunnut sitä harrastaa, ja viime vuosi menikin ihan vaan oleillessa, mitään ei harrastettu. Nyt on taas ITSE alkanut puhua, josko aloittais sählyn uudestaan. Mun mielestä hienoa, että itse on halukas. Junnu 6v taas on nyt pari viikkoa pelannut futista, OMASTA tahdostaan. Mitään pakottamista ei oo tehty, mut ilmoitin ostavani nappikset vasta kun on varma että haluaa jatkaa pelaamista, siihen asti saa pärjätä lenkareilla.
Pointti tässä on se, etten mä millään tavoin halua patistaa mun lapsia mihinkään, mihin eivät itse haluaisi, mutta kannustan ehdottomasti harrastusta kuin harrastusta, kun sellainen vastaan tulee. Esim esikko lukee todella paljon pojaksi, ja se on mun mielestä myös hienoa, vaikka ei ns harrastus olekaan.
Ja en todellakaan oo miettiny minkälaisia puolisoita pojat saa, tai kuinka monen lapsen mummo musta tulee, saati tulevaa koulutusta. Mulle tärkeintä on se, että mun lapsista tulee onnellisia, omin ehdoin..

 

Mua harmittaa, että sain lapsena tahtoni periksi, eli mun "ei tarvinnut" mennä sen erikoisempiin harrastuksiin. En halunnut, koska olin ujo, pelkuri. Varmasti jos olisin mennyt johonkin harrastusporukkaan mukaan, olisi itsetunto kehittynyt paremmaksi ja arkuus laantunut. Toisekseen mietin, että parilla "alalla" minulla olisi saattanut olla jopa menestymismahdollisuuksia, kunhan olisin vain hyvissä ajoin alkanut harrastaa ja kehittää eteenpäin näitä kykyjäni. Saattaisin olla tänä päivänä siinä suhteessa onnellisempi, tekisin kenties työkseni jotain, jonka kokisin tyydyttäväksi ja jossa tuntisin olevani elementissäni.

Just my point!

mUT
Mutta hei, voisi sen harrastuksen kuitenkin aloittaa hiukan myöhemmin,kunhan toinen nyt koulunsa saisi aloittaa rauhassa, tutustua kavereihin ja ehkäpä sieltä löytää jotain kinnostavaa. Vanhempina teidän tulisi antaa lapselle vaihtoehdot, ja tietoisuus että tuette häntä harrastuspäätöksessä, ei vaatia .

 

Tämän ketjun voisi oikeastaan lopettaa tähän.Vaikka alunperin esitit kysymyksen Fleur de la Cour ja vaikka n.99% vastaajista ei ymmärrä tarkoitusperiänne niin et aiokaan miettiä muiden vastanneiden ajatuksia asiasta.Miksi ikinä aloitit ketjun,koska et selvästikään halunnut oikeita rehellisiä mielipiteitä asiasta vaan vain toitottaa jo päättämäänne mielipidettä hamaan loppuun asti.Koska vastaukset eivät olleetkaan "toivottuja" ja samalla kannalla sinun ja miehesi mielipiteen kanssa niin ne ovat automaattisesti vääriä vastauksia!Sen lisäksi, että olette erittäin vaativia vanhempia niin olette myös todella kylmiä ja pelottavia.Lapsenne puolesta pelkään jo seuraavia isompia päätöksiä hänen kasvaessaan.Mitä kaikkea tulettekaan miehesi kanssa päättämään lapsenne puolesta ja kuinka paljon kaikki nuo päätökset sotivat lapsenne persoonaa vastaan.Mutta kulissit on pidettävä pystyssä keinolla millä hyvänsä, eikö vain?!

Eihän tässä avauksessa saatu aikaiseksi keskustelua vaikka kommentteja kyllä tulee.. hiukan myönnän provoilleeni kun tämä on niin ihmeellinen asia miten täällä saa aina kauhean meuhun jos on hiukan eri mieltä valtaosan kanssa

 

Mua harmittaa, että sain lapsena tahtoni periksi, eli mun "ei tarvinnut" mennä sen erikoisempiin harrastuksiin. En halunnut, koska olin ujo, pelkuri. Varmasti jos olisin mennyt johonkin harrastusporukkaan mukaan, olisi itsetunto kehittynyt paremmaksi ja arkuus laantunut. Toisekseen mietin, että parilla "alalla" minulla olisi saattanut olla jopa menestymismahdollisuuksia, kunhan olisin vain hyvissä ajoin alkanut harrastaa ja kehittää eteenpäin näitä kykyjäni. Saattaisin olla tänä päivänä siinä suhteessa onnellisempi, tekisin kenties työkseni jotain, jonka kokisin tyydyttäväksi ja jossa tuntisin olevani elementissäni.

Just my point!

Ja aika hurjaa, että sinua syytetään natsiksi ja vaikka miksi kamalaksi, vaikka kyseessä on kuitenkin lapsen ohjaaminen ihan asiallisiin harrastuksiin...

Nooh, jos olisit päinvastoin sanonut, että annat lapsesi tehdä juuri niin kuin itse haluaa, vaikkapa luuhata iltaan asti kavereiden kanssa ostarin kulmilla, olisikohan sekään saanut suurta kannatusta...

 

Ei kannata pakottaa mihinkään harrastuksiin. Koulunkäynti saattaa kärsiä jos lapsi tahtonsa vastaisesti joutuu harrastamaan.
Koulujen ilmotustauluilla ja varmaan reppupostissakin tulee ekaluokkalaisille kaikenlaisia harraste esitteitä. Meidänkin esikoinen lopetti luistelut kun koulu alkoi,mutta onkin sitten omalla halullaan liittynyt partioon ja koriskerhoon. Ja koulukin luistaa.

 

Mua harmittaa, että sain lapsena tahtoni periksi, eli mun "ei tarvinnut" mennä sen erikoisempiin harrastuksiin. En halunnut, koska olin ujo, pelkuri. Varmasti jos olisin mennyt johonkin harrastusporukkaan mukaan, olisi itsetunto kehittynyt paremmaksi ja arkuus laantunut. Toisekseen mietin, että parilla "alalla" minulla olisi saattanut olla jopa menestymismahdollisuuksia, kunhan olisin vain hyvissä ajoin alkanut harrastaa ja kehittää eteenpäin näitä kykyjäni. Saattaisin olla tänä päivänä siinä suhteessa onnellisempi, tekisin kenties työkseni jotain, jonka kokisin tyydyttäväksi ja jossa tuntisin olevani elementissäni.

Just my point!

Minua taas ei harmita pätkääkään ettei vanhempani pakottaneet, tai edes painostaneet minua lapsena harrastamaan yhtään mitään mitä en halunnut. Sain toki koittaa yhtä sun toista jos olisin vaikka tykännyt.
aikasen vanhana eksyin vasta keramiikka kurssille josta innostuin tosissaan käsillä tekemiseen. Nykyään en ole enää keramiikkaa harrastanut vaikka himottaisi sitäkin tehdä, mutta laidatsa laitaa olen koettanut vaikka mitä käsillä tekemistä ja sitä tulen tekemään lopun ikääni.

 

Jos väkisin pitää jotain harrastaa, niin sitten se ei ainakaan kiinnosta ja tulee vain ahdistunut olo. Mä en esimerkiksi voi sietää aerobiciä joten en tule sitä koskaan harrastamaan. Koulun liikunnantunneilla kyseinen laji on aivan kauheaa pakkopullaa.

 

Puoleen väliin ketjua luettuani en voi muuta sanoa, kuin että ethän sä Fleur-hyvä voi olla ihan tosissasi????

Siinä olen ihan tosissani että jotain koulun ulkopuolista aktiviteettia on löydettävä, vaikkei nuo minun markkinoimat nyt kelpaiskaan, mutta joku.. Isänsä on toki jo päättänyt että luistelun on jatkuttava vaikka sitten hänen ohjauksessaan jossai muuten ja kunhan ikää tulee pari vuotta niin purjehtiminen alkaa.. Minä toki nyt koitan löytää jonkun jota saisin kiinnostavasti esiteltyä lapselle, siis jotakin mistä kiinnostuisi ihan itsekin. Mutta en luovuta sillä olen sitä mieltä että hän vastustaa vaan koska on arka aloittamaan, mutta tiedän että alkuun päästyään nauttisi monesta asiasta.

Tämän on pakko olla vitsi...

Siis jopa "jotain mistä lapsi kiinnostuisi itse"! Mikä idea harrastuksessa on jos lapsi ei ole siitä kiinnostunut? Olen aina kuvitellut että harrastus on asia mistä ihminen nauttii, saa toteuttaa itseään ja rentoutua sen parissa.

Mutta se onkin siis jotain mistä vanhemmat ovat etukäteen päättäneet että tuota meidän lapsi alkaa harrastaa, vaikka sitten väkisin Uskotteko oikeasti että vastustelevan lapsen väkisin luistelamaan raahaaminen auttaa herättämään rakkauden lajiin?

Kyllä, harrastukset ovat hyvästä ja lapsia tulee siihen kannustaa. Mutta onkohan teoidän tapauksessanne menty siihen että lasta on liikaa raahattu harrastuksesta toiseen taaperosta asti niin että nyt tämä vaan haluaa olla rauhassa kotona? Kaverit ja koulu ovat lapselle tärkeitä asioita, anna nyt ihmeessä lapsen ensin rauhassa keskittyä näihin. Katsokaa harrastuksia vähän myöhemmin. Varmasti lapsellenne on parempi viettää nuo teidän töissäolotunnit kavereiden kanssa leikien ja touhuten kuin väkipakolla luistelemassa. Ja jos teillä ei muutenkaan jää paljoa yhteistä aikaa niin kannattaako sitä käyttää siihen että mies orjapiiskurina raahaa tytön luistelusulkeisiin vasten tämän tahtoa? Jos lapsi vaan haluaisi olla kanssanne kotona kaikessa rauhassa.

Ei ole raahattu taaperona tasan yhteenkään äiti-lapsikerhoon sillä niistä en pidä, minusta ne eivät ole lapsen harrastamista vaan äidin harrastamista ja minä harrastin omia harrastuksiani ihan riittämiin silloinkin.. Minusta koulu ei valmenna tarpeeksi tulevaisuutta varten, siksi koen tärkeäksi omaehtoisen harrastamisen jotta ovet olisivat avoinna sitten kun sen aika tulee ylioppilaslakin jälkeen.

Kyllähän harrastukset hyväksi ovat jos lapsi haluaa.
Itse aikoinaan juoksin tyttökerhossa ja kuorossa.
Omat lapseni eivät ole harrastaneet mitään, tytär vähän aikaa kuoroa.
Kuopus oli vuoden partiosta minun halusta mutta ei jatkanut seuraavana vuonna.
Ihan hyviä noista silti kasvanut ilman harrastuksia.
Se on minusta vihonviimeistä että lapset laitetaan harrastamaan paljon ja sitten tuskaillaan kuljetusten kanssa. Mitään eivät kerkeä iltaisin kun menee lapsia viedessä ja hakiessa.
Harrastukselle on minusta ehdoton edellytys että itse kulkevat.
Eikös vanhempienkien tarvitse omia harrastuksia tai sitten palautusaikaa ja lepo töiden jälkeen?