NinaTT uudessa kaksplussassa, onko joku lukenut

[QUOTE="ninaTT";27012681]Ja ne johtuivat mielestäsi vanhempieni avioerosta? Voi sinnuu :hug:

Entäpä perhe jossa ei koskaan ole ollut mitään eroa, mutta vanhemmat eivät siltikään ole parisuhteessa keskenään? Esimerkiksi apilaperhe, tai lapsi on saanut alkunsa yhden illan jutusta, mutta molemmat vanhemmat ovat silti läsnä lapsen elämässä.

En usko, että avioero on hyvä asia lapsille, etenkään kun kaikki on rakennettu ydinperheoletukselle ja ikuisen onnen illuusiolle. Mutta on sitä muitakin vaihtoehtoja kuin avioero. Oma lapseni ei ole joutunut kokemaan eroa.[/QUOTE]

Sitä nyt tuskin voi ideaalina pitää, että lapsi saa alkunsa yhden illan jutusta. Eihän silloin edes tiedä, millaisen ihmisen kanssa on lapsen hankkinut. Parhaassa tilanteessa lapsella on vain yksi koti ja siellä vähintään kaksi vanhempaa. Etävanhemmuus ei ole yhtä ideaalitilanne kuin kaksi (tai useampaa) lähivanhempaa.

 

[QUOTE="harmaa";27012685]Ei mulla muuta ku et oot tosi kaunis ihminen [/QUOTE]

Kiitokset! :heart: Mä en ole ite vielä nähnyt kuvia, apua

 

[QUOTE="ninaTT";27012590]Sitähän vrs sanoikin, että on ihan luontevaa ja ok pyytää apua kokeneemmilta. Se, että kokeneempi on sattunut kirjoittamaan aiheesta kirjan ei tee siitä tyypistä tai sen kokemuksesta paskaa. Kirjaan vaan mahtuu vähän enemmän tietoa ja ajatusta, ja yleensä kirjoittajiksi valikoituvat sellaiset, joilla on vähän laajempaa näkemystä esimerkiksi ammattinsa kautta.[/QUOTE]

No eihän sanonut, vaan pyöritteli silmiään että kun palstamammat ei oo lukeneet niin sitten täällä mangutaan ja ihmetellään kun lapsi ei nuku jne. Eikö sekään jo imetyspropagandaketjussa oppinut, ettei tuollainen teinityyli nyt oikein tähän kansaan uppoa?

Opiskelen yliopistossa vakityöni ohessa ja samalla kasvatan lastani, kohta niitä on kaksi. Mihinkään kirjoihin ja laajoihin teorioihin mulla ei ole aikaa vaan kohtaan vanhemmuuteni tilanne kerrallaan.

 

[QUOTE="vieras";27012730]Sitä nyt tuskin voi ideaalina pitää, että lapsi saa alkunsa yhden illan jutusta. Eihän silloin edes tiedä, millaisen ihmisen kanssa on lapsen hankkinut. Parhaassa tilanteessa lapsella on vain yksi koti ja siellä vähintään kaksi vanhempaa. Etävanhemmuus ei ole yhtä ideaalitilanne kuin kaksi (tai useampaa) lähivanhempaa.[/QUOTE]

No ei se välttämättä ideaalia ole, mutta jos kaikki menee ihan hyvin niin miten lapsi siitä kärsii?

Miksei etävanhemmuus ole yhtä ideaalia? Entä jos on yksi vanhempi saman katon alla lapsen isovanhempien kanssa, onko sekin huonompi kuin (vain) kaksi vanhempaa saman katon alla?

Näistä voisi väitellä ikuisuuksia, keksiä kaikenlaisia poikkeustilanteita sun muita. Mä en usko, että lapsen kannalta on erityisen tärkeää, että kuinka monta biovanhempaa sattuu asumaan saman katon alla. Kun lukee riskeistä, niin osaa myös välttää monia niistä. Yksinhuoltajuus ei sinänsä haittaa lasta, mutta monet siihen liittyvät ilmiöt kylläkin. Siksi kannattaa totta kai olla tietoinen riskeistä ja näistä ilmiöistä, ja tehdä asialle jotain

Tästä kaikesta huolimatta: Vaikka tahtoisikin tehdä lapsensa ydinperheeseen, niin sitä täydellistä parisuhdetta ei saa sormiaan napsauttamalla. Pitäisikö silloin jättää lapset tekemättä? Entä mitä sitten jos luuli saavansa loistavan puolison mutta asiat muuttuvat, eikä suhde enää toimikaan ollenkaan? Parempi pysyä yhdessä vai erota?

 

[QUOTE="aloittaja";27012763]Opiskelen yliopistossa vakityöni ohessa ja samalla kasvatan lastani, kohta niitä on kaksi. Mihinkään kirjoihin ja laajoihin teorioihin mulla ei ole aikaa vaan kohtaan vanhemmuuteni tilanne kerrallaan.[/QUOTE]

Mä olen yhdistänyt työssäkäymisen, opiskelun ja yksinhuoltajuuden, mutta silti olen kokenut vanhemmuuden sen verran merkittäväksi asiaksi, että olen katsonut tarpeelliseksi perehtyä siihen vähän paremmin Mun mielestä olisi aika nurinkurista pitää tutkintoa ja työssäkäymistä tärkeämpinä kuin omia lapsiaan. Ja se ei tarkoita, ettenkö arvostaisi koulutusta tai työssäkäyntiä! Nimimerkillä vihdoinkin yliopisto-opinnot alkavat ja "aina" olen tehnyt töitä Kotona ehdin olla 1v3kk ennen kuin aloin taas tekemään töitä, vaikka lapsi oli kotihoidossa kokoajan.

 

[QUOTE="ninaTT";27012814]No ei se välttämättä ideaalia ole, mutta jos kaikki menee ihan hyvin niin miten lapsi siitä kärsii?

Miksei etävanhemmuus ole yhtä ideaalia? Entä jos on yksi vanhempi saman katon alla lapsen isovanhempien kanssa, onko sekin huonompi kuin (vain) kaksi vanhempaa saman katon alla?

Näistä voisi väitellä ikuisuuksia, keksiä kaikenlaisia poikkeustilanteita sun muita. Mä en usko, että lapsen kannalta on erityisen tärkeää, että kuinka monta biovanhempaa sattuu asumaan saman katon alla. Kun lukee riskeistä, niin osaa myös välttää monia niistä. Yksinhuoltajuus ei sinänsä haittaa lasta, mutta monet siihen liittyvät ilmiöt kylläkin. Siksi kannattaa totta kai olla tietoinen riskeistä ja näistä ilmiöistä, ja tehdä asialle jotain

Tästä kaikesta huolimatta: Vaikka tahtoisikin tehdä lapsensa ydinperheeseen, niin sitä täydellistä parisuhdetta ei saa sormiaan napsauttamalla. Pitäisikö silloin jättää lapset tekemättä? Entä mitä sitten jos luuli saavansa loistavan puolison mutta asiat muuttuvat, eikä suhde enää toimikaan ollenkaan? Parempi pysyä yhdessä vai erota?[/QUOTE]

Öö, kärsii siten, ettei vanhemmat asu hänen kanssaan saman katon alla, että molemmat olisivat läsnä hänen elämässään. Itselläni on onnelliset vanhemmat, jos 40 vuotta olleet yhdessä ja vieläkin jaksavat toisiaan hellitellä. Koen olevani todella siunattu, että olen saanut syntyä sellaiseen kotiin, onnellisempaa ja turvallisempaa lapsuutta ei olisi voinut olla. Ja sillä on ihan KAIKKI tekeminen sen kanssa, että sekä isäni, että äitini olivat läsnä siinä minun arjessa. Ihan hullua alkaa sitä tässä nyt vähättelemään, siis äidin tai isän roolia, kun molemmat sille lapselle on tärkeitä. Ja vaikka ilman toista pärjäisikin, niin ei se lapsen PARHAAKSI ole ja etkö sinäkin lapsen parhaaksi itse toimi niin hyvin kuin voit?

 

Hei! Mitä muuten aloit opiskelemaan yliopistossa? Seurasin joskus tiiviisti sinun blogia, mutta nyt en ole ehtinyt pitkään aikaan. Kaikkea hyvää sinulle ja tyttärellesi.

 

[QUOTE="ninaTT";27012814]No ei se välttämättä ideaalia ole, mutta jos kaikki menee ihan hyvin niin miten lapsi siitä kärsii?

Miksei etävanhemmuus ole yhtä ideaalia? Entä jos on yksi vanhempi saman katon alla lapsen isovanhempien kanssa, onko sekin huonompi kuin (vain) kaksi vanhempaa saman katon alla?

Näistä voisi väitellä ikuisuuksia, keksiä kaikenlaisia poikkeustilanteita sun muita. Mä en usko, että lapsen kannalta on erityisen tärkeää, että kuinka monta biovanhempaa sattuu asumaan saman katon alla. Kun lukee riskeistä, niin osaa myös välttää monia niistä. Yksinhuoltajuus ei sinänsä haittaa lasta, mutta monet siihen liittyvät ilmiöt kylläkin. Siksi kannattaa totta kai olla tietoinen riskeistä ja näistä ilmiöistä, ja tehdä asialle jotain

Tästä kaikesta huolimatta: Vaikka tahtoisikin tehdä lapsensa ydinperheeseen, niin sitä täydellistä parisuhdetta ei saa sormiaan napsauttamalla. Pitäisikö silloin jättää lapset tekemättä? Entä mitä sitten jos luuli saavansa loistavan puolison mutta asiat muuttuvat, eikä suhde enää toimikaan ollenkaan? Parempi pysyä yhdessä vai erota?[/QUOTE]

Minusta totta kai on parempi, että lapsi asuu molempien biovanhempiensa kanssa saman katon alla. Kumpikin on silloin arjessa yhtä paljon mukana ja yhtä läheisiä lapselle eikä lapsen tarvitse matkustaa säännöllisesti pois lähivanhempansa luota. Onhan se aika itsestäänselvästi toivottavampi tilanne kuin yksi lähivanhempi ja etävanhempi, jonka luo lapsi menee vaikka joka toinen viikonloppu. Minusta lapsen parhaaksi on, että ne läheisimmät aikuiset asuvat saman katon alla tai edes ihan naapurissa. Myös sisarusten on hyvä asua kaikki yhdessä samassa kodissa. Ymmärrän kuitenkin, ettei aina voi saada aikaan ideaalitilannetta.

 

[QUOTE="Jenis";27012709]Ei oo todellista. Eihän? Jos olet yhtään vilkaissut keskimääräisen kirjakaupan valikoimaa, tiedät kyllä että tämä ei pidä paikkaansa. Kirjana julkaistu mielipide ei ole yhtään sen arvokkaampi, kuin tällä palstalla julkaistu mielipide. Ja, kaikella kunnioituksella, nämä kasvatusasiat ovat mielipiteitä, koska niitä ei mitenkään, kukaan, pysty todistamaan.

Juuri oli julkaistu kirja, jossa amerikkalainen, Pariisissa asuva perheenäiti suositteli kaikkia ottamaan opikseen ranskalaisesta elämäntavasta. Lapset opetetaan nukkumaan yksin 2-3 kuukauden iässä, ja niin edelleen [/QUOTE]

Oliko kyseinen perheenäiti jotenkin ammattinsa vuoksi pätevä kirjoittamaan moista?

Mä tarkoitin omalla esimerkilläni esimerkiksi psykiatreja ja tutkijoita. Jesper Juul, Thomas Gordon, Liisa Keltikangas-Järvinen, Tiina Kaitaniemi, Darcia Narvaez...

Perheenäitiys ei ole sellainen meriitti, että katsoisin jonkun päteväksi kirjoittamaan mitään neuvoja yleisemmällä tasolla. Siinä syy sille, että esimerkiksi blogissani lähinnä linkkaan viisaampien tekemiin artikkeleihin tai annan kirjavinkkejä. Sen suuremmat pohdinnat koskevat lähinnä omaa vanhemmuuttani ja miten omassa elämässäni toteutan asioita.

 

[QUOTE="dee";27012875]Hei! Mitä muuten aloit opiskelemaan yliopistossa? Seurasin joskus tiiviisti sinun blogia, mutta nyt en ole ehtinyt pitkään aikaan. Kaikkea hyvää sinulle ja tyttärellesi. [/QUOTE]

Moikka! Aloitan nyt yhdyskunta- ja ympäristötekniikan parissa, perustieteiden laajalla oppimäärällä. Katson miltä se tuntuu ja jos ei riitä, niin vaihdan pääaineen teknilliseen fysiikkaan.

Kiitos ja samoin kaikkea hyvää sinulle

 

[QUOTE="ninaTT";27012848]Mä olen yhdistänyt työssäkäymisen, opiskelun ja yksinhuoltajuuden, mutta silti olen kokenut vanhemmuuden sen verran merkittäväksi asiaksi, että olen katsonut tarpeelliseksi perehtyä siihen vähän paremmin Mun mielestä olisi aika nurinkurista pitää tutkintoa ja työssäkäymistä tärkeämpinä kuin omia lapsiaan. Ja se ei tarkoita, ettenkö arvostaisi koulutusta tai työssäkäyntiä! Nimimerkillä vihdoinkin yliopisto-opinnot alkavat ja "aina" olen tehnyt töitä Kotona ehdin olla 1v3kk ennen kuin aloin taas tekemään töitä, vaikka lapsi oli kotihoidossa kokoajan.[/QUOTE]

No toisten meistä pitää huolehtia myös siitä parisuhteesta, viehän sekin aikaa

Ja ihan turha vetää tähän nyt sitä, että arvotan työn ja tutkinnon lastani tärkeämmäksi, jos en uppudu tuntikausiksi kiintymyysvanhemmuuden teorioihin Enköhän kuitenkin käytä senkin ajan mieluummin lapseni kanssa olemiseen

 

[QUOTE="vieras";27012854]Öö, kärsii siten, ettei vanhemmat asu hänen kanssaan saman katon alla, että molemmat olisivat läsnä hänen elämässään. Itselläni on onnelliset vanhemmat, jos 40 vuotta olleet yhdessä ja vieläkin jaksavat toisiaan hellitellä. Koen olevani todella siunattu, että olen saanut syntyä sellaiseen kotiin, onnellisempaa ja turvallisempaa lapsuutta ei olisi voinut olla. Ja sillä on ihan KAIKKI tekeminen sen kanssa, että sekä isäni, että äitini olivat läsnä siinä minun arjessa. Ihan hullua alkaa sitä tässä nyt vähättelemään, siis äidin tai isän roolia, kun molemmat sille lapselle on tärkeitä. Ja vaikka ilman toista pärjäisikin, niin ei se lapsen PARHAAKSI ole ja etkö sinäkin lapsen parhaaksi itse toimi niin hyvin kuin voit?[/QUOTE]

Voihan biovanhemmat (ja sosiaaliset vanhemmat) olla läsnä lapsen elämässä vaikkeivät saman katon alla asuisikaan En edelleenkään näe kärsimystä missään. Ehkä me vaan nähdään tuo kärsimys-termi eri näkökulmista? Voi se olla ärsyttävää, etteivät vanhemmat asu saman katon alla, mutta voi sekin joskus ärsyttää, että on vain yksi koti. Kärsimys on aika vahva sana.

 

[QUOTE="vieras";27012854]Öö, kärsii siten, ettei vanhemmat asu hänen kanssaan saman katon alla, että molemmat olisivat läsnä hänen elämässään. Itselläni on onnelliset vanhemmat, jos 40 vuotta olleet yhdessä ja vieläkin jaksavat toisiaan hellitellä. Koen olevani todella siunattu, että olen saanut syntyä sellaiseen kotiin, onnellisempaa ja turvallisempaa lapsuutta ei olisi voinut olla. Ja sillä on ihan KAIKKI tekeminen sen kanssa, että sekä isäni, että äitini olivat läsnä siinä minun arjessa. Ihan hullua alkaa sitä tässä nyt vähättelemään, siis äidin tai isän roolia, kun molemmat sille lapselle on tärkeitä. Ja vaikka ilman toista pärjäisikin, niin ei se lapsen PARHAAKSI ole ja etkö sinäkin lapsen parhaaksi itse toimi niin hyvin kuin voit?[/QUOTE]

Saivartelua:
Joskus olisi kyllä lapsenKIN parhaaksi, jos vanhemmat edes ymmärtäisivät erota, eivätkä sitkeästi olisi viidettä vuosikymmentä yhdessä. Itse olisin hyötynyt suuresti siitä, että olisin saanut asua ja elää vain isäni kanssa.

Muoks. Äitiäni olisin silti mielusti tavannut, en vain näe muuta kuin haittaa siinä, että olen asunut hänen kanssaan.

 

[QUOTE="ninaTT";27012937]Voihan biovanhemmat (ja sosiaaliset vanhemmat) olla läsnä lapsen elämässä vaikkeivät saman katon alla asuisikaan En edelleenkään näe kärsimystä missään. Ehkä me vaan nähdään tuo kärsimys-termi eri näkökulmista? Voi se olla ärsyttävää, etteivät vanhemmat asu saman katon alla, mutta voi sekin joskus ärsyttää, että on vain yksi koti. Kärsimys on aika vahva sana.[/QUOTE]

Ei se samalla tavalla läsnäolemista ole, senhän sanoo järkikin. Ja se, että joskus ärsyttää että on yksi koti on hieman erilaista ärsytystä kuin se, että toinen vanhempi on etävanhempi eikä häntä näe päivittäin. Ja itse puhuit kärsimisestä, en minä sitä sanaa tuohon ottanut.

 

[QUOTE="vieras";27012918]No toisten meistä pitää huolehtia myös siitä parisuhteesta, viehän sekin aikaa

Ja ihan turha vetää tähän nyt sitä, että arvotan työn ja tutkinnon lastani tärkeämmäksi, jos en uppudu tuntikausiksi kiintymyysvanhemmuuden teorioihin Enköhän kuitenkin käytä senkin ajan mieluummin lapseni kanssa olemiseen [/QUOTE]

Ei minun ole tarvinnut laittaa lastani hoitoon voidakseni tutustua kiintymysvanhemmuuteen, ihan ollaan voitu olla yhdessä sekin aika

Anteeksi, kirjoitin kärkkäästi, mutta koin sinun tehneen samoin. Ei olisi pitänyt provosoitua. Totta on kuitenkin se, että minusta vanhemmuus on sen verran tärkeä rooli, että en uskaltaisi ryhtyä tähän touhuun ilman mitään perehtymistä tai pohdintaa. Minusta kaikki ihmissuhteet vaativat työtä enkä mielelläni vaan odota ja katso mitä tulee ja reagoi sokkona sille. Tahdon alusta asti rakentaa hyvää ja positiivista suhdetta lapseeni. Joillekin tämä on helpompaa kuin toisille. Itse koen saaneeni suurta apua kiintymyssuhdeteoriasta ja kaikesta mitä kiintymysvanhemmuudesta on kirjoitettu.

 

[QUOTE="ninaTT";27012887]Oliko kyseinen perheenäiti jotenkin ammattinsa vuoksi pätevä kirjoittamaan moista?

Mä tarkoitin omalla esimerkilläni esimerkiksi psykiatreja ja tutkijoita. Jesper Juul, Thomas Gordon, Liisa Keltikangas-Järvinen, Tiina Kaitaniemi, Darcia Narvaez...

Perheenäitiys ei ole sellainen meriitti, että katsoisin jonkun päteväksi kirjoittamaan mitään neuvoja yleisemmällä tasolla. Siinä syy sille, että esimerkiksi blogissani lähinnä linkkaan viisaampien tekemiin artikkeleihin tai annan kirjavinkkejä. Sen suuremmat pohdinnat koskevat lähinnä omaa vanhemmuuttani ja miten omassa elämässäni toteutan asioita.[/QUOTE]

Eli se kirjoittajan ammatti onkin tässä määräävä, ei se, että hän on julkaissut kirjan näkemyksistään? Itse olen aika pitkän tutkijanurani aikana havainnut, että kummallakaan meriitillä ei itsessään ole arvoa.

Ja toisekseen täytyy ihmetellä sitä, että sama porukka joka on sitä mieltä, että tietyissä heimoyhteiskunnissa osataan vaistonvaraisesti toimia "oikein" (nukutaan yhdessä,kannetaan lapsia, imetetään vuosia), ja toisaalta esim. Suomessa tarvitaan tietyn suppean ydinjoukon kirjoittamia lukuisia teoksia, että osataan toimia "oikein". Hirmu heikko on ihmislajin vaisto, jos se muutaman sukupolven aikana menee täysin vikaan.

 

[QUOTE="ninaTT";27012937]Voihan biovanhemmat (ja sosiaaliset vanhemmat) olla läsnä lapsen elämässä vaikkeivät saman katon alla asuisikaan En edelleenkään näe kärsimystä missään. Ehkä me vaan nähdään tuo kärsimys-termi eri näkökulmista? Voi se olla ärsyttävää, etteivät vanhemmat asu saman katon alla, mutta voi sekin joskus ärsyttää, että on vain yksi koti. Kärsimys on aika vahva sana.[/QUOTE]

En ole koskaan kuullut lapsesta, jota harmittaisi yksi koti. Päinvastoin taas lukuisia. En ymmärrä, miksi kieltää ideaali siksi, ettei se sovi omaan tilanteeseen. Lapsella voi olla asiat ihan hyvin vaikkei joka asiassa pystyisi parhaaseen ratkaisuun. Etävanhemmuus ei vain ole sama asia kuin lähivanhemmuus. Vanhempi-lapsi-suhteesta muodostuu aivan erilainen, kun toinen vanhemmista ei ole jatkuvasti läsnä arjessa.

 

Onko tuo lehti jo myynnissä? Uteliasuus iski ja voisin lähikaupassa yrittää kurkata niitä kuvia siinä lehtihyllyssä. Onko siinä kuvia myös NinaTT:n lapsesta?

 

Saivartelua:
Joskus olisi kyllä lapsenKIN parhaaksi, jos vanhemmat edes ymmärtäisivät erota, eivätkä sitkeästi olisi viidettä vuosikymmentä yhdessä. Itse olisin hyötynyt suuresti siitä, että olisin saanut asua ja elää vain isäni kanssa.

Muoks. Äitiäni olisin silti mielusti tavannut, en vain näe muuta kuin haittaa siinä, että olen asunut hänen kanssaan.

No mutta mulla onkin molemmat vanhemmat sellaisia, joiden kanssa halusin asua ja jos en olisi nähnyt heitä arjessani jatkuvasti, niin olisi ollut ihan tuskastuttava ikävä toista.

Eikö kaikki lähde siitä, että itse kokee olevansa hyvä vanhempi ja etsii sitten kumppanikseen sellaisen, joka ei ole kusipää (sori kielenkäyttö), perustaa kodin sen rakastamansa miehen kanssa ja vasta sitten hankkii sen lapsen?

 

[QUOTE="vieras";27012964]Ei se samalla tavalla läsnäolemista ole, senhän sanoo järkikin. Ja se, että joskus ärsyttää että on yksi koti on hieman erilaista ärsytystä kuin se, että toinen vanhempi on etävanhempi eikä häntä näe päivittäin. Ja itse puhuit kärsimisestä, en minä sitä sanaa tuohon ottanut.[/QUOTE]

Miksi se olisi kärsimystä, ettei näe toista vanhempaansa päivittäin? Ei tuo lapsi näe tätiäänkään päivittäin, ja usein on ikävä, mutta mun on silti hankala käyttää sanaa kärsimys siinä.

Niin, kysyin, että missä näet kärsimystä. Sinä kerroit missä näet kärsimystä. Minun mielestäni kyseisessä tilanteessa kärsimys on ehkä turhan vahva sana.

 

[QUOTE="ninaTT";27012969]Ei minun ole tarvinnut laittaa lastani hoitoon voidakseni tutustua kiintymysvanhemmuuteen, ihan ollaan voitu olla yhdessä sekin aika

Anteeksi, kirjoitin kärkkäästi, mutta koin sinun tehneen samoin. Ei olisi pitänyt provosoitua. Totta on kuitenkin se, että minusta vanhemmuus on sen verran tärkeä rooli, että en uskaltaisi ryhtyä tähän touhuun ilman mitään perehtymistä tai pohdintaa. Minusta kaikki ihmissuhteet vaativat työtä enkä mielelläni vaan odota ja katso mitä tulee ja reagoi sokkona sille. Tahdon alusta asti rakentaa hyvää ja positiivista suhdetta lapseeni. Joillekin tämä on helpompaa kuin toisille. Itse koen saaneeni suurta apua kiintymyssuhdeteoriasta ja kaikesta mitä kiintymysvanhemmuudesta on kirjoitettu.[/QUOTE]

Surullista, että toiset tarvitsee jonkun kirjan kasvattaakseen lasta. Todellista "vaistovanhemmuutta" tai muuta löysää lätinää taas oikeen tuutin täydeltä..

 

[QUOTE="vieras";27012993]En ole koskaan kuullut lapsesta, jota harmittaisi yksi koti. Päinvastoin taas lukuisia. En ymmärrä, miksi kieltää ideaali siksi, ettei se sovi omaan tilanteeseen. Lapsella voi olla asiat ihan hyvin vaikkei joka asiassa pystyisi parhaaseen ratkaisuun. Etävanhemmuus ei vain ole sama asia kuin lähivanhemmuus. Vanhempi-lapsi-suhteesta muodostuu aivan erilainen, kun toinen vanhemmista ei ole jatkuvasti läsnä arjessa.[/QUOTE]

:wave:

Toivoin joulupukilta vanhemmilleni avioeroa. :|

(Toisaalta, meillä oli kyllä enemmän kuin yksi koti, mutta seilattiin sitten niiden väliä koko lössi...)

 

[QUOTE="vieras";27013000]Eikö kaikki lähde siitä, että itse kokee olevansa hyvä vanhempi ja etsii sitten kumppanikseen sellaisen, joka ei ole kusipää (sori kielenkäyttö), perustaa kodin sen rakastamansa miehen kanssa ja vasta sitten hankkii sen lapsen?[/QUOTE]

NO EI! Ei lähde. Mä en etsi mitään kumppania siinä mielessä (vanhemmuuskumppania kylläkin, ei siihen mitään romantiikkaa tartte sotkea ) enkä ymmärrä miksi pitäisi.

Se, että joku ei ole kusipää, ei muuten ihan riitä siihen, että olisi hyvä ja kestävä parisuhde.

 

Hmm... jos ihminen tarvitsee kirjallisuuden turvaa luodakseen suhteen lapseensa, miksei sitten samoin kaikkiin muihin läheisiin ihmisiin? Puolisoon, vanhempiin, ystäviin? Eihän se sosiaalisen eläimen lajityypillinen elämä oikeasti voi olla noin vaikeaa, eihän?

 

[QUOTE="ninaTT";27012969]Ei minun ole tarvinnut laittaa lastani hoitoon voidakseni tutustua kiintymysvanhemmuuteen, ihan ollaan voitu olla yhdessä sekin aika

Anteeksi, kirjoitin kärkkäästi, mutta koin sinun tehneen samoin. Ei olisi pitänyt provosoitua. Totta on kuitenkin se, että minusta vanhemmuus on sen verran tärkeä rooli, että en uskaltaisi ryhtyä tähän touhuun ilman mitään perehtymistä tai pohdintaa. Minusta kaikki ihmissuhteet vaativat työtä enkä mielelläni vaan odota ja katso mitä tulee ja reagoi sokkona sille. Tahdon alusta asti rakentaa hyvää ja positiivista suhdetta lapseeni. Joillekin tämä on helpompaa kuin toisille. Itse koen saaneeni suurta apua kiintymyssuhdeteoriasta ja kaikesta mitä kiintymysvanhemmuudesta on kirjoitettu.[/QUOTE]

No tuossa me ollaan eri linjoilla. Mielestäni vanhemmuus on sen verran tärkeä rooli, että jos ei koe itse olevansa tasapainossa oman itsensä ja elämänsä suhteen, niin en uskaltaisi siihen ryhtyä. Eli kun itse koin olevani tasapainossa ja onnellinen, niin uskalsin ajatella hankkivani lapsen.

Ei se vanhemmuus kuitenkaan mitään kvanttifysiikkaa ole, ihan hyviä lapsia ns. tavallisten vanhempien lapsistakin tulee kunhan on kotiasiat kunnossa ja vanhemmat aikuisia, kypsiä, lastaan rakastavia ihmisiä (ja en tarkoita ikää, vaan ihan henkistä kypsyyttä). Eli enemmän panostaisin siihen oman itsensä ehjyyteen (varmasti osaisin tuonkin sanoa paremmin jos en olis näin väsynyt), kuin kirjojen oppeihin.