Tai siltä minusta ainakin tuntuu tällä hetkellä
Kyse on eräästä minulle tärkeästä ja ihanasta ihmisestä, jonka kanssa on aina synkannut hyvin. Meillä on samanikäisiä lapsia ja tykätään jutella syvällisiäkin juttuja. Monet hienot keskustelut on käyty läpi. Ja nyt hän ei enää KOSKAAN ehdi tavata, hyvä jos puhelimessa joitakin sanoja vaihtaa, kun MINÄ soitan... Eikä mitään ole käsittääkseni tapahtunut. En tiedä, onko syynä sitten se, että minun lapset menivät hoitoon ja hänellä on kaksi nuorinta kotosalla, en tiedä. Mutta eihän sen luulisi olevan mikään este tavata. Ei minua hänen lapsensa häiritse ja saa meille lasten kanssa tulla, vaikka omani ovatkin hoidossa. Eikä kateudestakaan voi olla kyse, koska hän itse tahtoo hoitaa lapsiaan vielä kotona.
Joskus mietin, että onko hänellä niin kiirettä kotona, ettei ehdi nähdä ja pääse irtautumaan. Mutta en usko senkään olevan syynä, koska ehtii kyläillä muualla sekä yksin että lasten kanssa. Muutaman kerran olen käväissyt ohimennen ovella kysäisemässä, että lähtiskö kävelylle tai passaisko tulla kahville, mutta ystäväni ei ole ollut kotona vaan jossain menoillaan ja mies lasten kanssa kotona.
Niin että minä en enää tiedä, jaksanko yrittää ylläpitää tätä ystävyyttä. Tuntuu vaan vaikealta laskea irtikään, kun on ollut niin vahva yhteys vuosikausia...
Joskus mietin, että onko hänellä niin kiirettä kotona, ettei ehdi nähdä ja pääse irtautumaan. Mutta en usko senkään olevan syynä, koska ehtii kyläillä muualla sekä yksin että lasten kanssa. Muutaman kerran olen käväissyt ohimennen ovella kysäisemässä, että lähtiskö kävelylle tai passaisko tulla kahville, mutta ystäväni ei ole ollut kotona vaan jossain menoillaan ja mies lasten kanssa kotona.
Niin että minä en enää tiedä, jaksanko yrittää ylläpitää tätä ystävyyttä. Tuntuu vaan vaikealta laskea irtikään, kun on ollut niin vahva yhteys vuosikausia...