Miten tässä näin kävi?

  • Viestiketjun aloittaja Viestiketjun aloittaja Äiti lapsilleen
  • Ensimmäinen viesti Ensimmäinen viesti
Ä

Äiti lapsilleen

Vieras
Kulunut kesä oli aivan ihana. Meillä on kaksivuotias poika, jonka kanssa olin kotona koko kesän. Teimme kaikkea ihana, kun kerrankin oli aikaa olla yhdessä rankan talven jälkeen! Rakastuin poikaan entistä enemmän ja suukottelin ja halasin häntä paljon.

Olin myös raskaana. Odottelimme innolla tulevaa pikkusisarusta ja poikakin osallistu odotukseen halailemalla mahaa ja harjoittelemalla vauvan hoitoa nukeilla. Kun laskettu aika lähestyi, olin hyvin surullinen pojan puolesta. Minua itketti se, että riistän meiltä niin mukavan elämän synnyttämällä vauvan perheeseen ja poika jää vähälle huomiolle. Synnytyksen käynnistyttyä minua masensi ja itketti, kun oli jo niin kova ikävä poikaa valmiiksi. Suretti, että poika joutuu hoitoon synnytyksen ajaksi ja joudun olemaan hänestä erossa sairaalassa oloni ajan.

Noh, synnytys oli ja meni ja meille syntyi rakas pikkusisko. Osastolle päästyäni huomasin heti, että en kaipaakaan poikaa. Mieheni ja pojan vierailu lähinnä stressasi ja toivoin vain, että he lähtisivät pian pois. En ikävöinyt poikaa kertaakaan sairaalassa olon aikana.

Kotiin päästyäni tajusin, että en rakasta poikaani enää yhtään niin paljoa, kuin ennen synnytystä! Mies kertoi pojan hauskoista toilailuista, mutta minua ne lähinnä ärsyttivät. Muutenkin poika ärsytti!

Olen kyllä kuullut, että vauvaa ei välttämättä rakasta heti, mutta että rakkaus vanhempaan lapseen häviää!?

En tunne vauvaakaan kohtaan mitään kovin järisyttävää rakkautta. Välitän kyllä kovasti, pussailen ym. mutta se jokin vielä puutuu.

Miten helvetissä tässä näin kävi! Olenko masentunut jotenkin? Ei kyllä tunnu siltä ja nukuttuakin olen saanut. Onko tämä normaalia ja ohimenevää?

 
Kuule, tuo on ihan normaalia. Kyllä se rakkaus sieltä palaa.

Eikö kukaan kertonut etukäteen tuosta tunteesta? Kun hormonit varmistaa, että vauva saa parhaan mahdollisen alun... Se kestää noin kaksi viikkoa.

Muistan itse todella hyvin, kun pakotin itseni olemaan esikoisen kanssa pihalla ja sydän huusi sen vauvan perään... Olisin voinut antaa sen rasittavan, ison ja kovaäänisen lapsen pois, jotta olisin saanut uppoutua ihanaan vaaleanpunaiseen vauvaan...

Mutta, se menee ohi noin kahdessa viikossa.
 
Niin ja tuo rakkaus vauvaan... Minusta on ollut käsittämätöntä, miten vauvaan voi rakastua heti. Sehän on täysin vieras olento, jota ei tunne. Miten voi rakastaa täysin jotain vierasta?

Perheen perustaminen tarkoittaa, että jakaa sydämensä yhtä moneen osaan, kuin perheessä on jäseniä. Et pysty enää antamaan itseäsi kokonaan vain yhdelle, se on rankka tunne. Tunnet, että jokainen ansaitsisi sinulta enemmän, mutta kun ei vaan repee joka paikkaan.

Muista silloin, että sinä ole kuitenkin itsellesi se, joka olet tärkeä. Lapset tarvitsevat sinua aikansa (ensin fyysisesti, sitten monin muin tavoin...) mutta tulee aika jolloin he eivät tarvitse enää niin paljon.

Elät hyvää aikaa, juuri nyt.
 
Kiitos vastauksestasi. Jotain tuollaista itsekin järkeilin, että luonto varmistaa äidin rakastumisen uuteen vauvaan "vähentämällä" rakkautta hetkellisesti isomman lapsen kohdalta.

Ehkä tämä tästä..pitää vaan yrittää viettää aikaa esikoisen kanssa enemmän, kunhan tästä itsekin toipuu synnytyksen jäljiltä.
 
Eikös ole hassua, kuinka se isompi lapsi suurinpiirtein kaksinkertaistaa kokonsa, äänensä ja läsnäolonsa yhdessä yössä? Kun sitä vain haluaisi olla vauvan taikapiirissä...
 
Alkuperäinen kirjoittaja Äiti lapsilleen:
Ehkä tämä tästä..pitää vaan yrittää viettää aikaa esikoisen kanssa enemmän, kunhan tästä itsekin toipuu synnytyksen jäljiltä.

Niin, esikoinenkin kaipaa äitiään. Pitää vaan yrittää saada sitä aikaa jaetuksi... Siitä se tunteiden vuoristorata ja karuselli (koko huvipuisto!) alkaa. Jossain vaiheessa vauva tuntuu kiusallisen vaivalloiselta, esikoinen ihanalta seuralaiselta. Sitten tulee se hetki, jolloin tajuaa olevansa ulkopuolinen sisarusten jutuissa, seuraavassa hetkessä erotuomari. Sitten on se, kun huutaa takaisin että äiti ei nyt kahdeksi repeä, tai se tunne kun kokee oikeasti olevansa rakastava ja rakastettu Äiti, pullantuoksuinen ja täydellinen...

Huolehdi itsestäsi, kerro miehellesi. Ennen Suomessa synnyttänyt suljettiin saunaan viettämään lapsivuodeaikaa. Ei huono vaihtoehto. Ihan kahden vaan vauvan kanssa (niin ja sai repeämät toipua rauhassa).

Seitsemän vuoden äitiyskokemukseen on jo mahtunut kaikenlaista. Lisää on tulossa. Ehkä se iltatähtikin...
 
Pyörin kakkosen synnyttyä samoissa fiiliksissä. Minua lohdutti lopulta se ajatus, että synnyttämällä toisen lapsen perheeseen se ihana ja rakas esikoinenkin saa yhden rakkauden lähteen ja kohteen lisää. Samoin vauvalla on yksi rakas hoitaja ja huolenpitäjä enemmän, isoveljensä. En siis kaikesta tunnemyrskystä huolimatta vienyt kummaltakaan rakkautta pois vaan se lisääntyi. Nyt vain äidinrakkaus on useammin taustalla, vaikka koko ajan läsnä. Ymmärsiköhän kukaan...?? :)
 
Alkuperäinen kirjoittaja Nala :):
En siis kaikesta tunnemyrskystä huolimatta vienyt kummaltakaan rakkautta pois vaan se lisääntyi. Nyt vain äidinrakkaus on useammin taustalla, vaikka koko ajan läsnä. Ymmärsiköhän kukaan...?? :)

Voi niin täysin! Se pikkusisarus ei enää synny pelkästään vanhemmilleen, vaan perheeseen. Se on myös isomman/isompien lasten vauva.
 
Tuttu täälläkin. Tosin sairaalassa ikävöin esikoista todella paljon, mutta kotiin päästyäni ja jäätyäni lasten kanssa taas kahden miehen isyysloman päätyttyä kaikki muuttui. Esikoinen tuntui todella isolta lapselta jo, vaikka oli vielä "vauva" itsekin (1v 8kk) ja ärsytti valtavasti. Olisin halunnut olla vain vauvan kanssa, joka nukkui hyvin ja oli muutenkin helppo vauva. Esikoisen uhmailut sen sijaan ärsyttivät. Vauvaa rakastin valtavasti, mutta esikoista kohtaan tunteet olivat välillä ristiriitaiset, epäilin rakastanko esikoista enää ollenkaan.

Nyt puoli vuotta kuopuksen syntymän jälkeen voin todeta, että rakastan molempia lapsiani ihan yhtä paljon, ehkä vain eri lailla. Todellakin tuo "rakastamattomuus-vaihe" johtui vain hormoneista, muuta selitystä en sille keksi. Toinen syy oli varmasti siinä, että tuntui ettei kahden lapsen kanssa enää pystynyt antamaan tarpeeksi huomiota vauvalle, kun esikoinen oli huomiota koko ajan janoamassa.

Neuvoni on, että keskityt taas välillä enemmän esikoiseen ja annat miehen hoitaa vauvaa niin varmasti tunteesi esikoista kohtaan palaavat tuota pikaa, kun huomaat miten kivaa teillä voi olla taas kahdestaankin. :)
 
Kiitos tästä aloituksesta! On ihanaa lukea noin rehellistä tekstiä aiheesta, joka on kohta meilläkin käsillä. Nyt kun tiedän, että tuollaiset tunteet saattavat olla edessä, en varmastikaan niitä säikähdä tai syyllistä itseäni, jos ja kun nekin kohdalleni sattuvat! KIITOS AP ja kaikki muutkin!!
 
... kysyn että millainen synnytys teillä on ollut ja edeltänyt näitä tunteita? Siis onko käytetty käynnistystä oksitosiinilla ja mahdollisesti epiduraalia? Nimittäin kuulin useammasta lähteestä että kehon luonnollinen oksitosiini on rakkaushormoonia ja kun sitä ei pääse erittymään pelon, lääkityksen ja muun takia, niin äiti voi olla masentunut/masentuneempi kuin luonnollisesti synnyttänyt. Onnistuneen synnytyksen jälkeen taas äiti useammin on todella säteilevä, täynnä voimaa ja rakkautta kaikkea kohtaan. Siksi kyselen ihan mielenkiinnosta että onko tässä ollut teillä vaikutusta.
 
Meillä kohta syntyy toinen vauva. Tuntuu että odotusaika on mennyt tuntiessa hirveää syyllisyyttä siitä, että esikoinen ei pian olekaan se "ainoa". Olen niin rakastunut pikkuiseen esikoiseeni, että kesä on mennyt häntä helliessä. Tuntuu kamalalta ettei tuo pieni hurmaava kullannuppu kohta enää saa paistatella kaiken huomion keskipisteenä. Kun tunteet nyt ovat tällaiset, niin arvatkaa mitä olisin tuntenut kakkosen syntymän jälkeen jos rakkaus esikoiseen olisi yhtäkkiä tuntunut loppuneen? Onneksi nyt tiedän, että siltä voi tuntua ja että se menee ohi. Kiitos siis aloittajalle ja kaikille vastanneille.
 
Mulla tämä toinen synnytys käynnistyi suppareilla ja meni luomusti, kun kovia supistuskipuja ei ollut. Toisaalta en ollut sen jälkeen mielestäni masentunut vaan hämmentynyt ja tavallaan tuskastunut tilanteeseen. Ja kun arkirutiinit alkoivat selkiytyä ja ensihuuma vauvan kanssa laantua niin tunteet tasoittuivat ja asioita alkoi enemmän järkeistämään. Meillä myös helpotti varmasti se, että esikoinen oli koko perheen voimin vietetyn "isyysloman" jälkeen päiväkodissa kauden loppuun eli siihen asti, kun vauva oli kahden kuukauden ikäinen. Sain siis keskittyä vauvaan ja pikkuhiljaa jo ikävöidä sitä esikoista siihen pyörimään.
 
Mulla meni näin..Meillä oli suunniteltu käynnistys ja aamulla kun vein esikon hoitoon ennen sairaalaan menoa itkin kun ajattelin että "meidän" aika on ohi..Kun pääsin kotiin kaksosten kanssa niin esikko oli tosiaan kasvanut isoksi sairaala aikana eikä tuntunut enään omalta. Mutta ohi se tunne meni ja taas ollaan sama vanha taistelupari kuin ennenkin, vaikea vaan molempien suhtautua siihen ettei ole ihan niin paljon syli aikaa kuin ennen mutta parhaamme yritämme..
 
Alkuperäinen kirjoittaja kahden äitinä jatkaa...:
Niin ja tuo rakkaus vauvaan... Minusta on ollut käsittämätöntä, miten vauvaan voi rakastua heti. Sehän on täysin vieras olento, jota ei tunne. Miten voi rakastaa täysin jotain vierasta?

Joillekin kai on käsittämätöntä, henkisesti ei jotenkaan vaan osaa rakastaa lastaan kun se on niin suuri muutos elämässä.

Itselläni kyllä kävi aivan päin vastoin. Rakastuin silmittömästi pienokaiseeni jo ennen syntymää, ja heti syntymän jälkeen sydämeni sykki aivan jotain ennenkokemattoman syvää sykettä. Eikä se ole lakannut sykkimästä! Ei vaikka toinen tuli perään. Sydän sykkii syvää rakkautta molemmille lapsilleni, vieläkin, vaikka ovatkin jo murkkuikäisiä melkein.

 
Hienoa, että tämä aloitus on ollut hyödyksi muillekin! Ihme, ettei näistä asioista oikein puhuta missään virallisella tasolla.

Mietin itsekin tuota oksitosiinin ja kipulääkkeiden vaikutusta tunteisiin. Esikoisen synnytyksessä sain epiduraalin ja oksitosiinia --> rakkaus heräsi heti. Tämä toinen synnytys meni luomuna ja oli ihan kamala --> tuloksena tämä, että vauvakaan ei heti tuntunut niin rakkaalta.

Kiitos paljon kaikille vastanneille! Ihanaa, että täältä saa vertaistukea.
 
Alkuperäinen kirjoittaja Äiti lapsilleen eli ap:
Hienoa, että tämä aloitus on ollut hyödyksi muillekin! Ihme, ettei näistä asioista oikein puhuta missään virallisella tasolla.

Mietin itsekin tuota oksitosiinin ja kipulääkkeiden vaikutusta tunteisiin. Esikoisen synnytyksessä sain epiduraalin ja oksitosiinia --> rakkaus heräsi heti. Tämä toinen synnytys meni luomuna ja oli ihan kamala --> tuloksena tämä, että vauvakaan ei heti tuntunut niin rakkaalta.

Kiitos paljon kaikille vastanneille! Ihanaa, että täältä saa vertaistukea.

No itseasiassa ne tutkimustulokset näyttävät ihan päinvastaista... siis että lääkkeet synnytyksessä lisää masennusta raskauden jälkeen enemmän kuin onnistunut synnytyskokemus... toki riippuen onko se luomusynnytys ollut vaikea niin sekin varmaan vaikuttaa... :)
 
Alkuperäinen kirjoittaja Äiti lapsilleen eli ap:
Mietin itsekin tuota oksitosiinin ja kipulääkkeiden vaikutusta tunteisiin. Esikoisen synnytyksessä sain epiduraalin ja oksitosiinia --> rakkaus heräsi heti. Tämä toinen synnytys meni luomuna ja oli ihan kamala --> tuloksena tämä, että vauvakaan ei heti tuntunut niin rakkaalta.

Minulle kävi taas päin vastoin:
Esikoisen synnytyksessä oksitosiinia + epiduraali ja pitkittynyt ponnistusvaihe--> rakkaus vauvaan syttyi pikkuhiljaa KUUKAUSIEN aikana. (pelkäsin hirveästi äitiyttä ja lapsia, kun ei minulla ollut minkäänlaista kokemusta pienistä vauvoista)
Toinen synnytys oli luomu ja helpompi --> rakkaus vauvaan syttyi HETI jo synnytyslaitoksella, kun kaikki vauvanhoitojutut yms. sujui jo rutiinilla.

En edes oikein usko noihin tutkimustuloksiin ylipäätään...Ehkä se synnytys kokonaisuudessaan kokemuksena saattaa vaikuttaa äidin rakkauden tunteen heräämiseen. Mene ja tiedä?
 
Alkuperäinen kirjoittaja *yks äiti:
Alkuperäinen kirjoittaja Äiti lapsilleen eli ap:
Hienoa, että tämä aloitus on ollut hyödyksi muillekin! Ihme, ettei näistä asioista oikein puhuta missään virallisella tasolla.

Mietin itsekin tuota oksitosiinin ja kipulääkkeiden vaikutusta tunteisiin. Esikoisen synnytyksessä sain epiduraalin ja oksitosiinia --> rakkaus heräsi heti. Tämä toinen synnytys meni luomuna ja oli ihan kamala --> tuloksena tämä, että vauvakaan ei heti tuntunut niin rakkaalta.

Kiitos paljon kaikille vastanneille! Ihanaa, että täältä saa vertaistukea.

No itseasiassa ne tutkimustulokset näyttävät ihan päinvastaista... siis että lääkkeet synnytyksessä lisää masennusta raskauden jälkeen enemmän kuin onnistunut synnytyskokemus... toki riippuen onko se luomusynnytys ollut vaikea niin sekin varmaan vaikuttaa... :)


Itseasiassa olin juuri masentunut esikoisen syntymän jälkeen, jolloin sain lääkitystä ja hormonia.

 
Mielenkiintoista, pitäisi varmaan mielenkiinnosta tehdä oikeen gallup ketju tästä että onko muut kokenut samalla tavalla... :) itse en osaa sanoa, odotan esikoista mutta yritän luomuna tästä ja monesta muusta syystä mitä olen kuullut/lukenut. :)

Mitä tulee alkuperäiseen aiheeseesi, niin sinulla varmaan elämänmuutos ja hormoonit vaikuttaa nyt noin. Tuskin tunne on pysyvä, älä huoli. Anna itsellesi armoa olla ihminen, vaikka se välillä on vaikeaa. Käy tunnetilat lävitse koska syvimmillään rakkaus on aina olemassa, vaikka hetkellisesti omasta väsymyksestä tai elämänmuutoksesta tai mistä tahansa johtuen ne tunteet voi olla piilossa. Kyllä ne siltä esiiin tulee, anna vain itsellesi aikaa. Tottakai jos olo pitkittyy niin sittenhän siitä on hyvä puhua ja etsiä apua mutta luontaishoitajana ensiapuna sanoisin että armoa ja lepoa itselle :) Hali siis myös itseäsi! Voi hyvin!!
 
Alkuperäinen kirjoittaja *yks äiti:
Alkuperäinen kirjoittaja Äiti lapsilleen eli ap:
Hienoa, että tämä aloitus on ollut hyödyksi muillekin! Ihme, ettei näistä asioista oikein puhuta missään virallisella tasolla.

Mietin itsekin tuota oksitosiinin ja kipulääkkeiden vaikutusta tunteisiin. Esikoisen synnytyksessä sain epiduraalin ja oksitosiinia --> rakkaus heräsi heti. Tämä toinen synnytys meni luomuna ja oli ihan kamala --> tuloksena tämä, että vauvakaan ei heti tuntunut niin rakkaalta.

Kiitos paljon kaikille vastanneille! Ihanaa, että täältä saa vertaistukea.

No itseasiassa ne tutkimustulokset näyttävät ihan päinvastaista... siis että lääkkeet synnytyksessä lisää masennusta raskauden jälkeen enemmän kuin onnistunut synnytyskokemus... toki riippuen onko se luomusynnytys ollut vaikea niin sekin varmaan vaikuttaa... :)

*yks äiti, minkäköhän takia lääkkeiden avulla tapahtunut synnytys ei voisi olla onnistunut? Pilaako lääkkeet muka synnytyskokemuksen automaattisesti? Tuskimpa vaan.

Itse olen saanut kaikissa synnytyksissä epiduraalin ja tässä viimeisessä sitä vielä lisättiin. Viimeisessä lapsen sydänäänet heikkenivät ja ponnistusvaiheessa lapsi piti saada nopeasti ulos ja synnytystä hoitavan kätilön lisäksi huoneessa oli kaksi muuta kätilöä, joista toinen painoi vatsan päältä, jotta lapsi saataisiin ulos mahdollisimman pian. Sain tästä kiireestä johtuen pahoja repeämiä. Tästä kaikesta huolimatta tämä kolmas on tuntunut välittömästi rakkaalta. Kahden ensimmäisen kanssa on kulunut enemmän aikaa. vanhemmat lapseni ovat jo 7 ja 10-vuotiaat. En siis usko, että lääkitys hidastaisi rakkauden syttymistä. Omalla kohdallani varmasti oma ikä ja kypsyminen henkisesti oli suurempi vaikutin.

 
että usein esikoiseen tutustuminen ja rakastuminen vie enemmän aikaa kuin seuraaviin lapsiin, joihin sitten rakastuu ensisilmäyksellä. Itselläni oli juuri näin, kyllä puudutteet sain molemmilla kerroilla.
 
Luulenpa, että tuo rakastuminen ei ole niin yksiselitteistä. Minä toivoin lasta ainakin 2-3 vuotta, ennenkuin aloimme yrittämään, koska uran ja taloudellisen tilanteen vuoksi perhesuunnittelulla siirsimme vauvahanketta eteenpäin. Tulin onneksi heti raskaaksi ja olin aivan yllättynyt, miten riemuissani olin uutisesta. En olisi uskonut, että miten kovasti sitä rakastuu siihen, mitä sisällä on, vaikka vielä se ei kunnolla edes muistuta ihmistä eikä tiedä yhtään, minkä näköinen hänestä tulee. En ole koskaan kokenut keskenmenoa, mutta olen varma, että surisin sitä aivan mielettömästi.

Kun on kerran tullut äidiksi, niin se toinen kerta ei ole enää niin suuri. Silti koin suurta hellyyttä ja välittämistä vauvaa kohtaan. Kuopuksella epäiltiin sairautta ja itkin silmät päästäni, kun pelkäsin menettäväni hänet.

Minäkin muistan, että kotiin palattua oli outoa, kun ei voinutkaan keskittyä pelkästään vauvaan, vaan esikoista piti huomioida koko ajan, jottei hän tulisi mustasukkaiseksi. Luulenpa, että moni tekee sen virheen, että pitää esikoista kauhean isona (koska esikoinen näyttää fyysisesti niin isolta vauvan rinnalla), vaikkei hän välttämättä millään taitojensa osa-alueilla vielä olekaan kovin kypsä. Pitäisi jotenkin vain muistaa yhä edelleen, että miten tärkeä ja rakas hän on. Oikeastaan pitäisi muistaa, kuinka rakas se oma PERHE on unohtamatta sen paremmin isompia sisaruksia, miestä kuin perheen lemmikkejäkään (koiraparat varsinkin jäävät nokkimisjärjestyksessä melkein heitteille). Rakastaminen on hyvin pitkälti tahtolaji eikä vain sellainen, jossa seurataan tunnetta ja eletään täysin tunteen vietävissä.

Omat lapseni ovat jo koululaisia ja muistan kyllä, että vauvavaiheen jälkeen elämä tasoittuu ja kummastakin lapsesta tulee ihan yhtä rakkaita. Kun he kasvavat isommaksi, persoonallisuuseroja alkaa tulla. On hauska seurata lapsia ja nähdä, mitkä heidän mielenkiinnon aiheet ovat, miten he toimivat eri tilanteissa, miten pärjäävät muiden lasten kanssa, mitä haluavat harrastaa jne. Jotenkin se vauva-aika on niin valtavien tunnehyökyjen aikaa, että nyt isompien lasten kanssa sen välillä unohtaa. Esimerkiksi finninaamaista murrosikäistä kohtaan tuntee usein ärtymystä, mutta sitten välillä taas tulee hellyydenpuuska, kun miettii, miten siitä ihanasta pallerosta on tullut minua pidempi lähes aikuinen ihminen.
 

Yhteistyössä