V
"vieras"
Vieras
Purkaus tiedossa..
Menin sairaalaan käynnistystä varten laskettuna päivänä. Käynnistelyä aloiteltiin suun kautta otettavilla tableteilla. Ennen synnytyksen käynnistymistä kerkesin olla sairaalassa reilun vuorokauden.
Klo 18.00 tunnen että supistusten luonne muuttuu. Ne napakoituvat ja tulevat säännöllisemmiksi. Klo 19.15 supistukset alkavat olla jo melkoisen topakoita,mutta pärjäilen kyllä.
Klo 20.45 käyn sanomassa iltavuoron hoitajalle että nyt alkaa jo puuskuttaa,kaikki ajatukseni keskittyvät vain supistuksesta toiseen. Hoitaja on raportilla ja lähdössä sen jälkeen kotiin mutta lupaa välittää pyynnön eteenpäin että yöhoitaja tulisi tarkastamaan tilanteen heti raportin jälkeen.
Klo 21.30 soitan kelloa huoneestani. Hoitaja ei ole vielä käynyt. Kaiuttimesta kuuluu "oottele siellä,tuun kun kerkeen".
Klo 22.00 soitan miehelleni että synnytys on käynnissä ja etenee hyvää vauhtia,pyydän soittamaan lapsenvahdille ja että lähtee ajelemaan sairaalaan,jonne on tunnin ajomatka toisesta kaupungista.
Klo 22.30 olen jo hikinen,kävelen huoneessa edestakaisin ja puuskutan. Hoitaja pyörähtää huoneessa,hakee tippatelineen ja sanoo mennessään että "tuun kohta".
Klo 23.00 hoitaja viimein tulee ja kysyy että no,mikä on vointi? Vastaan että sellainen jotta voisin kohtapuolin haluta siirtyä ilokaasun ääreen. Kerron myös että mieheni on matkalla sairaalaan. Hoitajan leuka loksahtaa auki ja hän sanoo "No ei tänne kyllä miehiä saa tulla. Sit pitää odotella vaikka autossa mutta ei me tänne osastolle oteta,sano että ajaa kotiin kun ei tässä ole vielä edes tosi kyseessä".
Tässä vaiheessa minulta pääsee itku ja soitan vittuuntuneena miehelleni joka on 10 kilometrin päässä sairaalasta. Mies kääntyy takaisin kotiin. Nyt kello on 23.40.
Kipu yltyy. Pyydän päästä synnytyssaliin jotta saisin kivunlievitystä. "Mene suihkuun" ,tokaisee hoitaja ja lisää: "Ei tää nyt varmaan vielä mitään oo,ne käynnistystabletit saattaa joskus tehdä vähän kurjan olon. Mitäs jos yrittäisit nukkua".
Ainoa kivunlievitys mitä minulle tarjotaan on Oxanest-piikki. En halua sitä sillä tunnen lääkkeen ja tiedän ettei se auta näihin kipuihin enää. Hoitaja tuputtaa piikkiä väkisin useaan otteeseen jotta "saisin nukuttua". Itken ja huudan että mä en ole enää käymässä nukkumaan kun synnytän kohta. Hoitaja jatkaa piikin tuputtamista mutta kieltäydyn ja hoitaja lähtee mitään sanomatta ulos huoneesta.
Klo 00.30 supistusten voima kasvaa taas. Makaan sängyllä ja tunnen valuvani mustaan aukkoon aina supistuksen tullessa. Tajunta hämärtyy. Ainoa kivunlievitykseni on mp3-soitin jonka laitan täysille supistuksen alkaessa jotta tietäisin olevani tajuissani. Kipu on repivää. Pian on noustava sängystä,sillä en voi enää olla aloillani.
Toinen yöhoitaja tulee huoneeseen. Minulle tehdään selväksi että saliin ei ole asiaa ennen kuin olen ottanut Oxanest-piikin. Muuten kuulemma käännytetään pois. Vastahakoisesti ja itkien annan hoitajan pistää piikin. Se ei vie kipua mutta minua oksettaa,oloni on tokkurainen ja sumuinen.
Kävelen pitkin osaston käytävää metrin kerrallaan. Supistuksen tullessa vajoan maahan,en voi hengittää,en voi liikkua,vain huutaa. Yritän pysyä silti liikkeessä sillä paikallaan olo on kamalampaa. Lääke vaikuttaa päässäni,tunnen olevani humalassa. Yöhoitaja vilkuttaa minulle kansliasta: "heipähei,mitä sulle kuuluu?". Koskee niin kauheasti että en saa sanaa suustani. Hoitaja jatkaa tietokoneen näpyttelyä. Toinen hoitaja katsoo telkkaria eikä vilkaisekaan minuun hoippuessani ohi.
Kun lyyhistyn itkien käytävän toiseen päähän,tulee toinen hoitaja kansliasta silmiään pyöritellen ja tokaisee: "no mee tohon suihkuhuoneeseen niin katotaan nyt se sun kohdunsuu". Hoitajan silmät pyöristyvät ja hän sanoo: "jaa,no oot näköjään neljä senttiä auki,pakkaa tavaras niin pääset sinne saliin".
Vihdoin,ajattelen. Soitan pikaisen puhelun miehelleni että ajaa takaisin. Hän on kerennyt olla kotona n. tunnin. Klo on tässä vaiheessa 2.00.
Viimeiset askeleet hoipun sisään synnytysosaston ovista joissa kätilö on minua vastassa. Jalat pettävät alta,oksettaa,taju lähtee. Kätilö ja aiempi hoitaja kantavat minut synnytyssalin pöydälle. Tunnen kuinka ilokaasunaamari painetaan naamalleni. Alkaa helpottaa.
Saan epiduraalin melkein heti. Mies saapuu paikalle klo 3.15.
Klo 4.08 ponnistan maailmaan ihanan pienen pojan. Loppu hyvin,kaikki hyvin.
MIKSI minua ei kuunneltu ja uskottu kun kerroin synnytyksen olevan käynnissä?
MIKSI kipuani vähäteltiin?
MIKSI en saanut asianmukaista kivunlievitystä ja MIKSI minulle tyrkytettiin lääkettä jota en halunnut ja josta ei mitään hyötyä edes ollut?
MIKSI mieheni ei saanut olla tukenani synnytyksessä?
Mä pyörittelen näitä asioita päässäni,tästä on nyt kuukausi aikaa. Tekis niin mieli ravistaa sitä hoitsua.
Kiitos sinulle joka jaksoit lukea!
Menin sairaalaan käynnistystä varten laskettuna päivänä. Käynnistelyä aloiteltiin suun kautta otettavilla tableteilla. Ennen synnytyksen käynnistymistä kerkesin olla sairaalassa reilun vuorokauden.
Klo 18.00 tunnen että supistusten luonne muuttuu. Ne napakoituvat ja tulevat säännöllisemmiksi. Klo 19.15 supistukset alkavat olla jo melkoisen topakoita,mutta pärjäilen kyllä.
Klo 20.45 käyn sanomassa iltavuoron hoitajalle että nyt alkaa jo puuskuttaa,kaikki ajatukseni keskittyvät vain supistuksesta toiseen. Hoitaja on raportilla ja lähdössä sen jälkeen kotiin mutta lupaa välittää pyynnön eteenpäin että yöhoitaja tulisi tarkastamaan tilanteen heti raportin jälkeen.
Klo 21.30 soitan kelloa huoneestani. Hoitaja ei ole vielä käynyt. Kaiuttimesta kuuluu "oottele siellä,tuun kun kerkeen".
Klo 22.00 soitan miehelleni että synnytys on käynnissä ja etenee hyvää vauhtia,pyydän soittamaan lapsenvahdille ja että lähtee ajelemaan sairaalaan,jonne on tunnin ajomatka toisesta kaupungista.
Klo 22.30 olen jo hikinen,kävelen huoneessa edestakaisin ja puuskutan. Hoitaja pyörähtää huoneessa,hakee tippatelineen ja sanoo mennessään että "tuun kohta".
Klo 23.00 hoitaja viimein tulee ja kysyy että no,mikä on vointi? Vastaan että sellainen jotta voisin kohtapuolin haluta siirtyä ilokaasun ääreen. Kerron myös että mieheni on matkalla sairaalaan. Hoitajan leuka loksahtaa auki ja hän sanoo "No ei tänne kyllä miehiä saa tulla. Sit pitää odotella vaikka autossa mutta ei me tänne osastolle oteta,sano että ajaa kotiin kun ei tässä ole vielä edes tosi kyseessä".
Tässä vaiheessa minulta pääsee itku ja soitan vittuuntuneena miehelleni joka on 10 kilometrin päässä sairaalasta. Mies kääntyy takaisin kotiin. Nyt kello on 23.40.
Kipu yltyy. Pyydän päästä synnytyssaliin jotta saisin kivunlievitystä. "Mene suihkuun" ,tokaisee hoitaja ja lisää: "Ei tää nyt varmaan vielä mitään oo,ne käynnistystabletit saattaa joskus tehdä vähän kurjan olon. Mitäs jos yrittäisit nukkua".
Ainoa kivunlievitys mitä minulle tarjotaan on Oxanest-piikki. En halua sitä sillä tunnen lääkkeen ja tiedän ettei se auta näihin kipuihin enää. Hoitaja tuputtaa piikkiä väkisin useaan otteeseen jotta "saisin nukuttua". Itken ja huudan että mä en ole enää käymässä nukkumaan kun synnytän kohta. Hoitaja jatkaa piikin tuputtamista mutta kieltäydyn ja hoitaja lähtee mitään sanomatta ulos huoneesta.
Klo 00.30 supistusten voima kasvaa taas. Makaan sängyllä ja tunnen valuvani mustaan aukkoon aina supistuksen tullessa. Tajunta hämärtyy. Ainoa kivunlievitykseni on mp3-soitin jonka laitan täysille supistuksen alkaessa jotta tietäisin olevani tajuissani. Kipu on repivää. Pian on noustava sängystä,sillä en voi enää olla aloillani.
Toinen yöhoitaja tulee huoneeseen. Minulle tehdään selväksi että saliin ei ole asiaa ennen kuin olen ottanut Oxanest-piikin. Muuten kuulemma käännytetään pois. Vastahakoisesti ja itkien annan hoitajan pistää piikin. Se ei vie kipua mutta minua oksettaa,oloni on tokkurainen ja sumuinen.
Kävelen pitkin osaston käytävää metrin kerrallaan. Supistuksen tullessa vajoan maahan,en voi hengittää,en voi liikkua,vain huutaa. Yritän pysyä silti liikkeessä sillä paikallaan olo on kamalampaa. Lääke vaikuttaa päässäni,tunnen olevani humalassa. Yöhoitaja vilkuttaa minulle kansliasta: "heipähei,mitä sulle kuuluu?". Koskee niin kauheasti että en saa sanaa suustani. Hoitaja jatkaa tietokoneen näpyttelyä. Toinen hoitaja katsoo telkkaria eikä vilkaisekaan minuun hoippuessani ohi.
Kun lyyhistyn itkien käytävän toiseen päähän,tulee toinen hoitaja kansliasta silmiään pyöritellen ja tokaisee: "no mee tohon suihkuhuoneeseen niin katotaan nyt se sun kohdunsuu". Hoitajan silmät pyöristyvät ja hän sanoo: "jaa,no oot näköjään neljä senttiä auki,pakkaa tavaras niin pääset sinne saliin".
Vihdoin,ajattelen. Soitan pikaisen puhelun miehelleni että ajaa takaisin. Hän on kerennyt olla kotona n. tunnin. Klo on tässä vaiheessa 2.00.
Viimeiset askeleet hoipun sisään synnytysosaston ovista joissa kätilö on minua vastassa. Jalat pettävät alta,oksettaa,taju lähtee. Kätilö ja aiempi hoitaja kantavat minut synnytyssalin pöydälle. Tunnen kuinka ilokaasunaamari painetaan naamalleni. Alkaa helpottaa.
Saan epiduraalin melkein heti. Mies saapuu paikalle klo 3.15.
Klo 4.08 ponnistan maailmaan ihanan pienen pojan. Loppu hyvin,kaikki hyvin.
MIKSI minua ei kuunneltu ja uskottu kun kerroin synnytyksen olevan käynnissä?
MIKSI kipuani vähäteltiin?
MIKSI en saanut asianmukaista kivunlievitystä ja MIKSI minulle tyrkytettiin lääkettä jota en halunnut ja josta ei mitään hyötyä edes ollut?
MIKSI mieheni ei saanut olla tukenani synnytyksessä?
Mä pyörittelen näitä asioita päässäni,tästä on nyt kuukausi aikaa. Tekis niin mieli ravistaa sitä hoitsua.
Kiitos sinulle joka jaksoit lukea!
Kuulostipa tosi ikävältä! Sinuna ottaisin puheeksi vaikka neuvolassa? Jospa sieltä saisit tukea ja voimia antaa vaikka palautetta tuohon tökeröön kohteluun. Toivottavasti saat asian jotenkin käsiteltyä ettei jää painamaan 
