Minkä verran te puhutte ns "omista asioistanne" työpaikalla?? Kun minua ihmetyttää työkaverini...

[Data]

Ihmisiä on erilaisia. Jotkut eivät avaudu yksityisasioistaan ja jotkut paljastavat kaikki omat ja lähipiirinsä asiat.

 

[Echo]

[QUOTE="vieras";28686437]Yleistämisen jalo taito. Jos on masentunut niin ei jaksa olla kiinnostunut muista! Ymmärrätkö että se on aika inhimillistä?[/QUOTE]

Juujuu. Tässähän just on ollukin spekulaatiota että onko ap:n työkaveri masiksessa vai ei, jolloin ei ole niin velvoitetta olla kiinnostunut mistään. Mutta jos nyt ei koko ajan puhuttaisi kriiseistä, koska kaikille tässä ketjussa on ok että kriisissä oleva työkaveri ei puhu elämästään mitään.

Isompi kysymys on se että tarvitseeko ns. tavallisessa elämäntilanteessa olevien yleensä puhua itsestään mitään koskaan, ja saako niitä kokemuksia tuoda julki muille työkavereille (vai rasittuuko muut), ja saako kysellä ja millaisia kysymyksiä saa esittää tms.

 

[Keittiönoita]

Ihmisiä on erilaisia. Jotkut eivät avaudu yksityisasioistaan ja jotkut paljastavat kaikki omat ja lähipiirinsä asiat.

Ja silloinkin, kun se on kuulijasta kiusallista

 

["vieras"]

Juujuu. Tässähän just on ollukin spekulaatiota että onko ap:n työkaveri masiksessa vai ei, jolloin ei ole niin velvoitetta olla kiinnostunut mistään. Mutta jos nyt ei koko ajan puhuttaisi kriiseistä, koska kaikille tässä ketjussa on ok että kriisissä oleva työkaveri ei puhu elämästään mitään.

Isompi kysymys on se että tarvitseeko ns. tavallisessa elämäntilanteessa olevien yleensä puhua itsestään mitään koskaan, ja saako niitä kokemuksia tuoda julki muille työkavereille (vai rasittuuko muut), ja saako kysellä ja millaisia kysymyksiä saa esittää tms.

Niin, uskon et jos ei hiiskahdakkaan mukavista jutuista elämästään ja arjestaan työkavereille, siihen on joku syy. Masentunut ihminen ei jaksa olla vuorovaikutuksessa toisten kanssa yhtä hyvin, eikä heillä ole elämässä sisältöä aina josta kertoa. Sellaisia vaiheita voi elämän varrella olla - ja on hyvin ymmärrettävää tällöin, että ihminen on sulkeutunut ja kokee alemmuutta verrattuna muihin.

 

[Miä.]

Mulla on esimerkiksi nyt sellanen tilanne henk.koht. elämässä menossa että en halua puhua siitä työpaikalla mitään.. Mä rakastan työkavereitani, yhden kanssa toimii niin hyvin kaikki jutut että luetaan suunnilleen toistemme ajatuksia =) Mä kyllä puhun, juttelen muuta ja nauran niinkun ennenkin mutta tätä asiaa en halua edes hipaista töissä.. Toivon että mua luetaan sen verran että tajuavat kysymättä edes vähän mikä on tilanne =)

 

[Echo]

Ei olekaan, mutta toiselle voi olla ystävällinen ja ottaa hänet mukaan työyhteisöön ilman, että hänelle tarvitsee alkaa kertomaan omaa perhetilannettaan, lasten lukumäärää tai lemmikkien nimiä. Maailmassa on miljoona mielenkiintoisempaa asiaa kuin mun elämäni, joten on aivan helppoa keskustella ensin niistä miljoonasta asiasta ja jos kaikki asiat maailmassa on kaluttu läpi, niin sitten voidaan vaikka puhua minusta.

Hrr. Siis pitääkö ensin käydä ne miljoona yleisellä tasolla olevaa asiaa läpi, montako vuotta siihen menee? Ensin jutellaan Putinista, sitten säästä, sitten alennusmyynneistä...ehkä jouluun mennessä uskaltaa kysyä että onko työkaveri samalta paikkakunnalta.

 

[Keittiönoita]

Juujuu. Tässähän just on ollukin spekulaatiota että onko ap:n työkaveri masiksessa vai ei, jolloin ei ole niin velvoitetta olla kiinnostunut mistään. Mutta jos nyt ei koko ajan puhuttaisi kriiseistä, koska kaikille tässä ketjussa on ok että kriisissä oleva työkaveri ei puhu elämästään mitään.

Isompi kysymys on se että tarvitseeko ns. tavallisessa elämäntilanteessa olevien yleensä puhua itsestään mitään koskaan, ja saako niitä kokemuksia tuoda julki muille työkavereille (vai rasittuuko muut), ja saako kysellä ja millaisia kysymyksiä saa esittää tms.

Minusta työpaikalla ei tarvitse puhua sellaisista asioista, joilla ei ole vaikutusta sen työn tekemiseen. SAA puhua, jos haluaa, mutta ei pidä olettaa, että sinun lapsesi tai puolisosi olisivat niin ihania, että heidän tekemisensä kiinnostaisivat muita. Äitinä ymmärrän, että omien lasten kävelemään oppimiset, ekan luokan kevätjuhlat, kymppi matikankokeesta jne on ihan huippuhienoja asioita, mutta ne harvoin kiinnostavat muita kuin lapsen vanhempia, lähisukulaisia ja kenties kummeja. Työkavereillesi - varsinkin niille, jotka ovat kesätuuraajina kolme viikkoa - sun lastesi olemassaolollakaan ei ole mitään merkitystä. Paitsi jos olet heidän vuokseen pois töistä ja työsi kaatuu sijaisen niskaan. Mutta silloinkaan sijaiselle ei ole väliä, onko lapsesi tyttö vai poika tai mikä lapsesi nimi on.

Minusta työpaikalla ei tarvitse kertoa omasta yksityiselämästään yhtään sen enempää kuin tarvitsee kertoa lähikaupan kassaneidille tai bussikuskille, vaikka heidänkin kanssaan olet ehkä tekemisissä päivittäin/viikottain. Saa kertoa, jos haluaa, mutta ei pidä odottaa, että toinen tekee samoin. Jokaisella on oikeus omaan yksityisyyteensä ja myös oikeus määrittää rajat yksityisyydelleen.

 

[Keittiönoita]

Hrr. Siis pitääkö ensin käydä ne miljoona yleisellä tasolla olevaa asiaa läpi, montako vuotta siihen menee? Ensin jutellaan Putinista, sitten säästä, sitten alennusmyynneistä...ehkä jouluun mennessä uskaltaa kysyä että onko työkaveri samalta paikkakunnalta.

Mihin sä tarvitset sitä tietoa, miltä paikkakunnalta työkaverisi on? Jos meinaat tarjota tai pytää kimppakyytiä, niin sitten on toki ihan ok kysyä asiaa. Voithan sä itse kertoa olevasi vaikkapa Imatralta ja antaa työkaverisi päättää, kertooko oman paikkakuntansa vai ei.

Tuli muuten mieleeni, että kerrotko itse kovin paljon itsestäsi ja perheestäsi? Siis työpaikalla? Eli onko sinun elämäsi itsellesi mieluinen puheenaihe? Joskus nimittäin on niin, että jos ihminen mielellään puhuu itsestään, niin silloin hänen on vaikea ymmärtää niitä, jotka puhuvat mieluummin jostain muusta kuin itsestään.

 

[Miä.]

Tuli muuten mieleeni, että kerrotko itse kovin paljon itsestäsi ja perheestäsi? Siis työpaikalla? Eli onko sinun elämäsi itsellesi mieluinen puheenaihe? Joskus nimittäin on niin, että jos ihminen mielellään puhuu itsestään, niin silloin hänen on vaikea ymmärtää niitä, jotka puhuvat mieluummin jostain muusta kuin itsestään.

Juu, ihmiset jotka puhuu paljon itsestään on yleensä sillein kummallisia että odottavat tavallaan vastapalvelusta, kun minä avauduin niin sinunkin pitää avautua

 

[Echo]

Mihin sä tarvitset sitä tietoa, miltä paikkakunnalta työkaverisi on? Jos meinaat tarjota tai pytää kimppakyytiä, niin sitten on toki ihan ok kysyä asiaa. Voithan sä itse kertoa olevasi vaikkapa Imatralta ja antaa työkaverisi päättää, kertooko oman paikkakuntansa vai ei.

Tuli muuten mieleeni, että kerrotko itse kovin paljon itsestäsi ja perheestäsi? Siis työpaikalla? Eli onko sinun elämäsi itsellesi mieluinen puheenaihe? Joskus nimittäin on niin, että jos ihminen mielellään puhuu itsestään, niin silloin hänen on vaikea ymmärtää niitä, jotka puhuvat mieluummin jostain muusta kuin itsestään.

Mä en niinkään nyt puhuisi itsestäni koska en käsittele tätä asiaa itsestäni käsin, mutta mietinkin just että onko niitä jotka pystyvät tekemään joka päivä töitä toisen kanssa edes kiinnostumatta mistä tämä on kotoisin? En tarkoita työmatkoja tai jotain 20 hoitajan yksikköä jotka tekevät töitä puolijuoksua, vaan kuten ap:lla, joka viettää yhden työkaverin kanssa pitkiä pätkiä ja aikaa voisi löytyä muuhunkin jutusteluun kuin työasioihin.

Mutta jos puhutaan minusta, niin juu, tykkään puhua itsestäni, mutta olen kiinnostunut myös muista. Mutta koen että multa myös odotetaan jonkin verran puhumista omasta taustastani ja kuulumisistani, ja kiinnostusta myös muita kohtaan. Kulttuurinen juttu mun mielestä edelleen.

 

[Ken guru]

Puhun, varmaan vähän liikaakin .

Mun mielestä ihmiset jotka eivät koskaan anna mitään itsestään, ovat todella tylsiä.

En nyt ole lukenut koko ketjua, mutta Keittis ja joku muu tuolla heitteli että omista asioista puhuminen häiritsee työtä. Mä olen eri mieltä. En keksi montaa alaa missä kukaan keskittyy työhönsä tauot mukaan lukien niin, ettei koskaan ehdi puhumaan muuta kuin työasioista. Ja yhtä vähän se häiritsee jos puhuu Egyptin historiasta tai oman lapsen yöllisistä oksentamisista.

 

[Tyttö tuollainen]

En kyllä minäkään töissä puhelisi omista asioistani.

Minä saatan puhua, mutta se riippuu ihan siitä toisesta, että kannattaako hänelle mielestäni puhua mitään. Moni, varsinkin nainen, on minun makuun turhan utelias ja puhelias.

Mutta juu, jos henkilö on kiinnostava, fiksu ja mukavaa seuraa, niin minäkin saatan vähän avautua

 

["hmh"]

No mä olen se lääkäri siinä työryhmässä edelleen. Ja päässäni on koko työpäivän ajan yhtä aikaa muutaman kymmenen potilaan asiat ja lausunnot ja ajat, seuraava työtehtävä, uusien työntekijöiden rekrytoinnit, kirjaukset, laskutukset yms. Haluan tehdä sitä työtäni hyvin, enkä halua kuunnella sihteerien lasten edesottamuksia enkä hoitajien liikuntaharrastusten kuvioita, haluan vaan ja ainoastaan tehdä sitä työtä. Mun päähän ei mahdu mitään muuta, töissä.

 

[Echo]

Mihin sä tarvitset sitä tietoa, miltä paikkakunnalta työkaverisi on? Jos meinaat tarjota tai pytää kimppakyytiä, niin sitten on toki ihan ok kysyä asiaa. Voithan sä itse kertoa olevasi vaikkapa Imatralta ja antaa työkaverisi päättää, kertooko oman paikkakuntansa vai ei.

Tuli muuten mieleeni, että kerrotko itse kovin paljon itsestäsi ja perheestäsi? Siis työpaikalla? Eli onko sinun elämäsi itsellesi mieluinen puheenaihe? Joskus nimittäin on niin, että jos ihminen mielellään puhuu itsestään, niin silloin hänen on vaikea ymmärtää niitä, jotka puhuvat mieluummin jostain muusta kuin itsestään.

Ja ei, en varsinaisesti tarvitse sitä tietoa mihinkään, kyse on siitä että odotetaanko ylipäätään, yleensä työntekijältä työpanoksen lisäksi muutakin, siis jotain persoonallisempaa. Se että kuuluuko töissäkäymiseen muutakin kuin se työpanos vai ei.

Huh, tässä mennyt melkein koko päivä, nyt paussia...

 

[Ken guru]

[QUOTE="hmh";28686567]No mä olen se lääkäri siinä työryhmässä edelleen. Ja päässäni on koko työpäivän ajan yhtä aikaa muutaman kymmenen potilaan asiat ja lausunnot ja ajat, seuraava työtehtävä, uusien työntekijöiden rekrytoinnit, kirjaukset, laskutukset yms. Haluan tehdä sitä työtäni hyvin, enkä halua kuunnella sihteerien lasten edesottamuksia enkä hoitajien liikuntaharrastusten kuvioita, haluan vaan ja ainoastaan tehdä sitä työtä. Mun päähän ei mahdu mitään muuta, töissä.[/QUOTE]

Et halua kuulla koskaan mitään kenestäkään työkaveristasi?

 

[näinkin]

Minä olen varmaan sitten niitä omituisia yksityisasioitaan jakavia ihmisiä. On kiva hiljaisempina hetkinä vaihtaa vähintään pintapuolisia kuulumisia ja aamulla kun toinen tulee pyörällä sateen pieksämänä töihin tietää, onko se joutunut kärsimään kilometrin vai kymmenen. Tulee ihan luonnostaan kysyttyä, että kamala ilma, tulitko kaukaa, tarviitko pyyhettä kun minulla sattuu olemaan tuossa käyttämätön kaapissa. Meillä kun ei yleensä pyyhkeitä ole kellään, työ ei ole sellaista, että suihkussa kukaan kävisi työaikana. Ja missäpä kävisikään. Tai ihan mikä vaan pieni juttu, millä saa toiselle hyvän mielen.Sanoo vaikka, että ärsyttää kun mies söi evässuklaat yöllä ja voin sitten tarjota omastani, jos sattuu olemaan. Jne jne.

Jos joku alkaisi jutella maailmantilanteesta ja vaikka Egyptin kriisistä, se sivuaa minun ajatusmaailmassani jo politiikkaa ja on paljon henkilökohtaisempi asia kuin joku perhetilanne. Voi sellaistakin jutella, mutta läheisempien työkavereiden kanssa vain.
Telkkariohjelmat taas on kaikilla niin eri kanavaa ja urheilua en itse seuraa lainkaan. Pomon kanssa tuli tänään juteltua autoista, kun oli ostanut just uuden perheelleen (jonka olen tavannutkin) ja meillä on sama suunnitteilla.

On se kai ihmisestä ja työnkuvasta kiinni, mitä haluaa jutella ja jakaa. En tykkää itsekään jauhaa työkaverin hääsuunnitelmia kesken kiireisen hetken ja yhdelle usein sanonkin, että tehtäiskö töitä nyt. Silti niistä on ihana kuulla sitten kun on aikaa.

 

[Keittiönoita]

Mä en niinkään nyt puhuisi itsestäni koska en käsittele tätä asiaa itsestäni käsin, mutta mietinkin just että onko niitä jotka pystyvät tekemään joka päivä töitä toisen kanssa edes kiinnostumatta mistä tämä on kotoisin? En tarkoita työmatkoja tai jotain 20 hoitajan yksikköä jotka tekevät töitä puolijuoksua, vaan kuten ap:lla, joka viettää yhden työkaverin kanssa pitkiä pätkiä ja aikaa voisi löytyä muuhunkin jutusteluun kuin työasioihin.

Mutta jos puhutaan minusta, niin juu, tykkään puhua itsestäni, mutta olen kiinnostunut myös muista. Mutta koen että multa myös odotetaan jonkin verran puhumista omasta taustastani ja kuulumisistani, ja kiinnostusta myös muita kohtaan. Kulttuurinen juttu mun mielestä edelleen.

Mä ymmärrän tuon, vaikka itse olenkin erilainen. Aikoinaan sairaanhoitajan työssä pidettiin hyvinkin tärkeänä sitä, että hoitaja säilyttää tietyn etäisyyden potilaaseen. Potilaasta, tämän sairaudesta ja sairauteen vaikuttavista asioista oltiin aidosti kiinnostuneita (ei siis mitään smalltalk-kysymyksiä, joissa vastauksilla ei ole mitään väliä), mutta hoitaja ei itsestään kertonut potilaalle mitään. Ei ollut tarkoituksenmukaista, että hoitajan ja potilaan välille syntyisi liian läheinen suhde. En myöskään nähnyt mitään syytä, miksi mun olisi pitänyt "lähentyä" työkavereidenkaan kanssa. Mulle myös sairaanhoitajavuosien jälkeen on ollut luontevaa, että sekä asiakkaat että työkaverit pysyvät työpaikalla ja yksityiselämäni ei kuulu työpaikalle. Paitsi toki silloin, jos ja kun sillä on ollut vaikutusta työhöni.

Mä olen varsin tyytyväinen siitä, että olen työpaikassa, jossa kaikki on arkipäiväisen tavallisia eikä kukaan oletakaan, että sen paremmin omassa kuin muidenkaan yksityiselämässä olisi asioita, jotka kiinnostaisivat muita. Sen sijaan kaikilla on taito keskustella mitä erilaisimmista asioista, vaikka emme itsestämme ja perheestämme puhukaan.

 

[Tyttö tuollainen]

Et halua kuulla koskaan mitään kenestäkään työkaveristasi?

Minun on pakko vastata tähän vaikka minulta ei kysyttykään, että kun oma työni on sellainen, että olen noin 4kk yhdessä paikassa, sitten saatan olla kaksi viikkoa muualla ja sitten taas kuukauden siinä edellisessä, niin haluan minäkin työni luonteen takia keskittyä siihen, mitä teen.

En välttämättä halua kuulla yhtään mitään kenestäkään, ellei henkilö ole mielenkiintoinen

 

[Keittiönoita]

Ja ei, en varsinaisesti tarvitse sitä tietoa mihinkään, kyse on siitä että odotetaanko ylipäätään, yleensä työntekijältä työpanoksen lisäksi muutakin, siis jotain persoonallisempaa. Se että kuuluuko töissäkäymiseen muutakin kuin se työpanos vai ei.

Huh, tässä mennyt melkein koko päivä, nyt paussia...

Ei pidä odottaa sellaista, mitä kerran ei tarvitse tehdä.

 

[näinkin]

Sekin tuli mieleen, että kun valittavana on kaksi muodollisesti yhtä pätevää hakijaa, suhteet vaikuttaa paljon. Joku muistaa mukavan tyypin aiemmasta työpaikasta ja hänethän sitten mieluummin otetaan kuin se toinen sulkeutuneempi, jonka työpanoksesta ei juuri pahaa sanottavaa ole, mutta sosiaalinen puoli on jäänyt vähemmälle.

 

["hmh"]

Et halua kuulla koskaan mitään kenestäkään työkaveristasi?

No ei mun kyllä tarvitse. Työ"kavereita" on noin kuusikymmentä, potilaista listalla nelisensataa. Potilaiden asiat todella kuuluu mulle, ihan työn puolesta. Mutta työkavereista toivon vain että he hoitavat hommansa kukin.

 

[Keittiönoita]

Sekin tuli mieleen, että kun valittavana on kaksi muodollisesti yhtä pätevää hakijaa, suhteet vaikuttaa paljon. Joku muistaa mukavan tyypin aiemmasta työpaikasta ja hänethän sitten mieluummin otetaan kuin se toinen sulkeutuneempi, jonka työpanoksesta ei juuri pahaa sanottavaa ole, mutta sosiaalinen puoli on jäänyt vähemmälle.

Totta tuo. Alakohtaista kuitenkin. Jossain paikoissa pääsee suhteilla ja supliikilla pitkälle, joissain ei palkata muodollisesti pätevintä vaan se, joka ihan oikeasti osaa eniten. Mun alalla yleensä ne suurimmat gurut on juuri tyyppejä, jotka eivät tee itsestään kahvihuoneessakaan numeroa ja heidät kyllä muistetaan ihan siitä, että projekti pysyi aikataulussa, asiakas oli tyytyväinen, he istuivat työpöytänsä ääressä silloinkin, kun muut lörpöttelivät joutavia kahvihuoneessa jne. Monesti he ovat loistavia asiakkaiden kanssa, mutta työpisteessään keskittyvät mieluummin työhönsä kuin keskustelevat omasta tai työkavereidensa viikonlopusta.

Nykyisten työelämätutkimustenkin mukaan jo todetaan, että työpaikoilla kaikkien ei todellakaan tarvitse olla sosiaalisia ulospäinsuuntautuneita höpöttäjiä vaan toimivassa työyhteisössä on monenlaisia ihmisiä. Myös niitä, jotka eivät liikoja lörpöttele.

 

[lasipää edellä]

[QUOTE="hmh";28685574]Tästä ketjusta tään näkee kuinka ihmiset voi olla erilaisia. Aloittaja ja joku alottajan kanssa samanhenkinen ihmettelee (meitä) työpaikan vaikenijoita, ja itse olen koko ikäni ihmetellyt niitä jotka jaksaa hölöttää ja hölöttää töissä omista ja tuttaviensa asioista ja odottavat vielä muilta samaa.

Ottamatta nyt kantaa siihen ketkä ovat tehokkaita noin yleensä ja ketkä eivät (kai kummallakin tavalla voi olla tehokaskin, tai yhtä hyvin tehoton): uskotteko puheliaat millään, että jos me vaiteliaat rasitamme ja ihmetytämme teitä, niin kyllä tekin meitä...

Mutta kun meidänkin täytyy teitä koettaa sietää niin koettakaa tekin meitä.[/QUOTE]

näinhän se on että täytyy antaa työrauha molemmin puolin...

itse kuulun pidättyväisiin eli pidän kyllä etäisyyttä keinolla tai toisella. Minä käytän kuitenkin hyvin tuttavallista ja rentoa tyyliä, jutustelevaa kaikkein mieluiten. Jos se vaan sopii tilanteeseen. Pystyn luomaan tarvittavan etäisyydenn tällä jutustelullakin, se on yksi salainen aseeni.

Small talkia ei kai voi täysin välttää, näin kuvittelen. Itse tähtään juuri siihen, että kaikilla olisi työpaikalla ihan ok olla. Kaikkien kanssa pitäisi tulla siis toimeen edes jotenkuten. Ei tietenkään helppoa, jos ei ole valmiuksia koittaa "lukea" toista - hölöttäjä, joka huomaa milloin toinen ei kaipaa hölöjään, ymmärtää kyllä häipyä.

toisen kunnioittaminen olisi a ja o. Itse pidän vaikeana tätä tervehtimisproblematiikkaa. Tietty on työpaikkoja, joissa kulttuuri menee niin, ettei kaikkia voikaan mitenkään moikata .
Mulle tämä aiheuttaa harmaita hiuksia noissa yksiselitteisissä kohtaamisisssa, eli kun on melkein pakko tervehtiä, ja toinen ei edes moi sano, vaan hoitaa tilanteen tyyliin mykkäkoulu.
Eli näitä kuuromykkiä en ymmärrä, minulle riittäisi että toinen edes nyökkäisi takaisin, jos ja kun se moin sanominen on niin kovin tuskaisaa...

Eli työrauha toiselle pitää ymmärtää antaa. Toisaalta, kunnioitusta on myös se, että sentään tervehtii, jos tilanne sitä vaatii, ja mitään muuta, ei siis sanaakaan tarvitse muuten vaihtaa tietenkään, jos ei halua.

Ymmärrän kyllä ettei moikata kun ollaan omissa ajatuksissa kiinni ja se on ihan satunnaista. En vedä palkopeltoa nenään siinä kohtaa tietenkään. Mutta muuten ihmettelen aina noita - aikuisia ihmisiä, että missä muumiolaaksossa ovatkaan kasvaneet.

(Ystävyyksiä tietty syntyy työpaikoilla, ihan yhtä hyviä kuin muuallakin, sitähän ei voi estää, ja hyvä niin.)

 

[Ken guru]

Mä vielä sanon, että mun nykyisessä työpaikassa on toooooooooodella kuivia ihmisiä, mutta silti tiedän kaikista jotain vaikkei kukaan aktiivisesti itsestään päivittäin puhukaan. Mun mielestä on siis todella outo ihminen ellei koskaan vuosien aikana kerro itsestään mitään.

 

["hmh"]

Lisään vielä, että vaikken kuulukaan hölöttäjiin enkä mielellään kuuntele hölöttäjiä, edellytän tervehdysten muistamista itseltäni ja toivon sitä muiltakin.

Tosin tunnen itseni välillä pöntöksi kun tervehdin jotakuta ties kuinka monetta kertaa saman päivän aikana...