Kiitos vastauksista :flower:
Googletin illalla tietoa unikoulusta ja aika erilaisia ohjeita ja tietoja löytyi. Hus:n sivuilla oli vähän (huom.vähän) sinne suuntaan, että huudatusunikoulu ei niin ota lapsen tarpeita huomioon, vaan siinä vanhemmat asettaa rajat lapselle ja olipa vaikka mikä hätänä, niin annetaan huutaa... Kuulosti pahalle.
Nyt ei oo tarkoitus minun kenenkään tekemisiä arvostella ollenkaan. Mietin vaan, että mikä unikoulu sitten olisi paras. Tassuttelua kovasti kehuttu.
No, en tiedä tarvitaanko meillä vielä unikoulua, mutta en tiedä oikein mitä muutakaan tehdä.
Poika on lähes 6kk. On tempperamenttinen ja kova ääninen kaveri. Iltaisin vain nukkumaan mennessä (joskus myös päiväunille käydessä) alkaa kova huuto. Kun laittaa sänkyyn niin aloittaa kerrasta kamalan karjumisen, joka yltyy ja yltyy ihan paniikin omaiseen huutoon lähes. Ja tämä ei aina lakkaa edes, vaikka syliin ottaa.
Ei ymmärretä isukin kanssa, että mikä on hätänä. Kun aikansa heijaa ja kantaa niin sitten rauhoittuu ja saattaa hyvällä lykyllä nukahtaa pian. Syötämme ennen unille käyntiä puuron, mutta samaa oli ennen puurojen aloitustakin. Ja imetän yleensä rauhallisessa ympäristössä makuuhuoneessa. Jos ei nukahda tissille, niin alkaa yleensä tämä huuto. Välillä alkaa huutamaan ennen kuin saan edes laitettua tissin suuhun.
Nyt näin aikuisen silmin katsottuna, lapsi ei ole kokenut mitään traumaattista. Ei olla huudettu tai tapeltu vauvan kuullen. Muutenkin ollaan aika sävyisiä vanhempia toisillemme. Vauvaa on aina paljon sylitelty ja pidetty hyvänä. On esikoinen. Itse olemme rauhallisia. Ja mielestämme vauva ei ole säikähtänytkään mitään. Eikä ole säikky ollenkaan. Yleensä ihan perustyytyväinen ja aurinkoinen. Sille päälle sattuessa vaan todella helposti tulistuva kaveri.
Eilen illalla isä sitten nukutti, kun kesken tissittelyn alkoi kamalan kova parku. Minä luovutin. Ainakin viikon olen nukuttanut parkuvan vauvan yksin, kun lopulta olen saanut rauhoittumaan tissille. Eilen sanoin isukille, että nyt on sinun vuoro. Vauva siis huuti/karjui/itki pitkään. Isä kantoi ja sylitteli. Laski omaan sänkyyn ja piti kättään vauvan päällä ja hyräili hiljaa vieressä. Kun ei rauhoittunut, otti syliin ja heijasi hetken ja taas laski sänkyyn. Lopulta nukahti sinne. Mutta aikaa tuossa kuluu...
Tämä ei ole kipu itkua. Vauva tekee hampaitaan, mutta silloin ihan selkeästi näkee, kun oikein ikeniin koskee. Hankaa ikeniään ja viilentävä purulelu helpottaa tuota tuskaa, sekä panadolia on saanut silloin tällöin. Välillä vauva kesken karjunnan saattaa katsella ympärillleen ja alkaa taas huudon. Ja joskus tämä karjunta loppuu kuin seinään ja sitten on iloinen ja nauravainen/hymyileväinen.
Ihmetellään vaan, että mitä me oikeen tehdään väärin. Tuntuu, kuin vauva vaan koettelisi ja kaipaisi huomiota. Jota hän kyllä näillä kohtauksilla saa, sekä muutenkin.
Allergioita ei ole, eikä masuvaivoja...
Mutta minua tämä väsyttää ja koen olevani huono äiti, kun en saa lastani rauhoitettua. :'(