Miltä synnytys tuntuu?

mysis Mulla päädyttiin imukuppiin ilmeisesti vauvan sydänäänilaskujen takia ja molemmilla oli voimat jo vähissä. Muutenhan varmasti ponnistaisin vieläkin siel sairaalassa...

 

Muhun sattu supistukset sen verran paljon, että kävely hankaloitu. Välillä joutu huilaa, kun mentiin synnytys salia kohti, itkin ja nojasin mieheen.

Ponnistus vaihekki sattu jonkin verran, mutta en kokenu sitä niin karmeena kuin noita supistuksia.

Mutta kaikki oli sen arvosta, oli kyllä mieletön tunne kun sain rakkaan tyttäreni rinnalle. Tytär oli niin pikkuruinen ja ne suloset kasvot kun näin, niin itkin sitä tunnetta mikä tuli kun sain omaa mussukkaa pitää sylissä <3.

 

Mulla kesti synnytys 16,5 tuntia. Avautumisvaihe eteni hyvin hitaasti ja monta tuntia supistukset oli ihan kestettäviä, mutta sitten kun ne äityi koviksi niin ne tuntui aivan helvetillisiltä. Ihan ku joku olis sisäelimiä repiny pihalle mahan ja selän puolelta. Ponnistusvaihe oli kuitenki mulla se pahempi vaihe ja kesti onneksi vaan 28 minuuttia. Epiduraali lakkas vaikuttamasta hieman ennen ja musta tuntui että kuolen siihen kipuun, kun vauvaa änkesin pihalle. Itkin vaan hysteerisenä kätilöille sitä kipua ponnistusten välissä. Mutta silti, nyt kuukausi synnytyksen jälkeen: kyllä mä tekisin ton homman uudestaan, vaikka silloin vannoin ettei ikinä enää.

 

Jokainen synnytys on tosiaan erillainen..
Ensimmäinen alko 1.päivä ja vauva synty 3.päivä aamusta 04 aikaan. Ponnistaminen vei 53min, epiduraali iskettiin edellisenä iltana. Itselläni suurin kipu tuli tipan laitosta ja unohdin välilihan leikkaamisen ja repeämisen kivun samalla sekunnilla kun näin vauvan. "ei se ollukkaan nii kivuliasta" sanoin sillon.
Toinen alko puolen yön jälkeen ja eteni "tää ei synny koskaan" fiiliksestä huomaamatta 5h aikana siihen, että matka sairaalaan meni vauhdilla "pää on tulossa nyyyyt". Homma hidastu kuitenkin sairaalassa ja sitten ponnistettiin reilu 30min. Kokonaisaika 8h ja kipushokissa olin useita päiviä ja mikään ei sujunut.
Kolmas alko pikkuhiljaa, johan konkari jo tunnistaa. Jee limatulppa tuli "käymä siivoamaan". Pari supistusta, mennään lenkille ja herkuttelemaan. Sitten rauhassa yrittämään unta, ei onnistu, suihkuun, pakkailemaan. Herättämään mukaan tulija, hakemaan se..venttailemaan, kahvittelemaan.. Taas kesti 9h, ponnistus alle 20min ja ei mitään kipu tuskia. Ekassa ja kolmannessa yhteistä oli se, että olin äärimmäisen rauhallinen. Toisen kova kipu sai aikaa stressin joka varmasti lietso sitä kipua.

 

Minun synnytykseni ei ole ollut kovinkaan kipeitä. Supistelu oli kuin voimakkaat kuukautiskivut. Tähän auttaa tosi hyvin rentoutuminen. Ja ponnistaminen tuntui vain siltä kuin jotain tulisi ulos tuolta alapäästä Ja muistat luottaa itseesi (sinä tiedät ihan luonnostaan mitä tehdä) ja sinulla on luotettava ihminen kanssasi jakamassa ja palvelemassa tarpeitasi synnytystilanteessa niin ei pääse pelko ja epävarmuus iskemään.

 

"..ku sohvaa paskantais", tämmösen kuvauksen kuulin ennen kuin omista lapsista oli mitään tietoa ja joo, nyt kun on kaks synnytystä takana niin pakko myöntää että aika osuvasti sanottu

 

Mysis; Miulla kans ekassa synnytyksessä piti käyttää imukuppia. Olin yrittäny kaikkeni, ponnistusvaihe oli kestäny yli 1½ tuntia kun sanoin niille että tehkää nyt helvetissä jotain, miulla on voimat ihan loppu. Sit vasta älysivät..
Silläkin aikaa ponnistutti hirveesti ja sanoinkin siitä niin se lääkäri vaan tokas että ponnistele vaan, ei se vauva sieltä tule..: /

 

Supistukset kestin ja avautumisen kestin ilokaasuun turvautuen. MUTTA, kun kaiken tämän jälkeen lapsen pää oli kiertynyt väärään asentoon ja 5 kiloinen vauva jumiutui kohdunsuulle, niin olin aivan varma, että kuolisin itse ja vauva vammautuisi vakavasti.
Päädyttiin kiireelliseen sektioon. Loppu hyvin, kaikki hyvin. MUTTA sellaset traumat jäi pitkitetystä päätöksestä, että ainokaiseksi tämä lapsi jää.

 

Mun eka synnytys oli jotain sanoinkuvaamattoman järkyttävää, että synnytyksen jälkeen olin lähes shokissa, että näin hirveääkö se oikeesti on, enkä osannut iloita vauvasta ollenkaan supistukset sattui niin kovasti, että meinasi taju lähteä enkä osannut muuta kuin hädissäni vetää ilokaasua.sitä tunnetta on aika mahdoton kuvailla sanoin. Ponnistaessa olin aivan varma, että repeän tuhannen päreiksi ja siis tuntui kuin olis vesimelonia puskenu ulos. Eli tunsin tasan tarkkaan missä kohti lapsi on tulossa ja miten se venyttää paikkoja. Onneksi selvisin ilman tikkejä.
Toisessa synnytyksessä oli kivunlievitykset kohdillaan ja meni paljon leppoisammin ja ponnistaessa jopa naureskeltiin kätilön kanssa, vaikka toki sekin sattui, mutta aiempaan vesimeloniin verrattuna tuntui että työntää isoa appelsiinia tms.

 

Se tuntuu uskomattomalta.

Mieletön kokemus, kipunsa ja kaiken muunkin osalta.

Jokainen kokee sen kuitenkin eri tavalla. Itse voisin kiteyttää sen siten, että juuri siltä kuin tunkisi melonia neulansilmästä. Tuntuu mahdottomalta mutta jotenkin kummasti se onnistuukin.

Ekasta synnytyksestä mieleen jäi tunne että kroppa käski työntää ja mieli sanoi että älä helvetissä työnnä, repeää.

Mutta se uskomaton tunne ja helpotus kun vauva on ulkona- se kipu katoaa samantien.

Älä taistele kipua vastaan, se helpottaa.

 

toisaalta, jäisit paitsi naisen yhdestä elämän hienoimmasta ja kauneimmasta asiasta ristiriitaista, eikö totta, mutta näin se on. Sitä paitsi, kun olet suoriutunut synnyttämisestä suoriudut tässä elämässä ihan mistä vaan. Ja nainenhan on luotu selviytymään synnytyksestä.

Ja tämä on vain minun henkilökohtainen mielipide mutta mielestäni vasta kun nainen on synnyttänyt, tämä voi sanoa olevansa nainen.

Se on tosiaan vain sun henkilökohtainen mielipide. En ole synnyttänyt enkä koskaan tule synnyttämään, mutta ihan yhtälailla olen nainen kuin sinäkin.

 

Sattuuko se? Kyllä kuulemma ja paljon, eikä sitä voi kuvailla tai kuvitellakaan kuinka paljon se sattuu, mutta voisitteko yrittää silti selittää Onko se kipu kaiken vaivan arvoista? Osasitteko odottaa mitään sellaista?

Mua sattui vähemmän kun luulin. Ja mulle oli yllätys, että selvisin ihan ok ilman epiduraalia. Siis siinä vaiheessa, kun synnytyssaliin mentiin (olin ollu ammeessa) ja kysyin epiduraalia, olin jo 10 cm auki eikä sitä voitu laittaa. Loppu meni ilokaasulla.

Musta synnytys on pitkä fyysinen suoritus ja välillä tuli olo, että voimat loppuu. Kroppa tekee paljon fyysistä työtä, osittain niin, ettei ite sitä tiedosto. Ja tuo fyysisyys väsyttää, vie voimia. Näin jälkeenpäin olis ollu järkevää syödä jotain, vauva syntyi aamusta ja siinä vaiheessa oli yli 12 tuntia siitä ku oli mitään syöny.

Kipu ei ollut niin paha kun oletin, se kipu oli jollain tavalla pehmeämpää, ei terävää. Esim. ihopuhdistuksessa nenänvieren putsaaminen sattu paljon enemmän ku synnytys. Siinä tuli kyyneleet silmiin, synnytyksessä ei.

 

Mulla synnytys käynnistyi lapsivesien menolla, ja siitä puolen tunnin kuluttua mulla oli sellainen kestosupistus päällä, ettei taukoa juuri ollut. Eli siis supistukset oli alusta asti pitkiä (ja myös varsin tehokkaita, onneksi), ja välit lyhyitä, just ehdin vetää henkeä ku seuraava supistus jo tuli.
Mulla on lapsena murtunut ranne aika pahasti, ja noi supistukset tuntui siltä, kuin mun alaselässä/lantiossa olis kaikki luut murskana. Silti siinä kokemuksessa on jotain käsittämättömän hienoa. Ja kipu lakkaa SAMANTIEN kun saa vauvan syliinsä. Ja se synnytyksen jälkeinen euforia, sen parempaa olotilaa ei olekaan.

 

Avautumisvaiheen supistukset eivät minulla olleet mitenkään pahoja. Siksi en älynnyt ajoissa vaatia kivunlievitystä, enkä sitä sitten myöhemmin enää saanut. Supistukset kestivät vain hetken ja niiden välissä sai aina levätä. Ei siis paha, kun tiesi, että kohta se on ohi. Toisen lapsen jälkeen jälkisupistukset olivat hirvittävät, koska supistelu ei tauonnut lainkaan. Olin tuskissani niin kauan, kunnes sain kipupiikin takalistooni.

Ponnistusvaihe oli molemmissa synnytyksissäni se pahin. Tuntui täsmälleen siltä kuin olisi potkupalloa paskantanut ulos. Ihan kuin kidutettavana olisi ollut. Ekaa punnersin ulos toista tuntia. Toista lasta vain kahden työnnön ajan. Se siis oli nopea, vaikka sattuihan nekin kaksi ponnistusta aivan älyttömästi. Kipu on pakko kestää, kun ei ole vaihtoehtoja. Se auttaa, kun tietää, että kohta se on ohi.

Spinaali on ainoa, joka auttaa ponnistusvaiheen kipuun. Sen olisin halunnut toista synnyttäessäni, muttei ehditty antaa.

 

Se tuntuu uskomattomalta.

Mieletön kokemus, kipunsa ja kaiken muunkin osalta.

Jokainen kokee sen kuitenkin eri tavalla. Itse voisin kiteyttää sen siten, että juuri siltä kuin tunkisi melonia neulansilmästä. Tuntuu mahdottomalta mutta jotenkin kummasti se onnistuukin.

Ekasta synnytyksestä mieleen jäi tunne että kroppa käski työntää ja mieli sanoi että älä helvetissä työnnä, repeää.

Mutta se uskomaton tunne ja helpotus kun vauva on ulkona- se kipu katoaa samantien.

Älä taistele kipua vastaan, se helpottaa.

Tässä on viisauden sanoja. Kätilö sanoin minulle, että työnnä kipua kohti. Se tosiaan auttoi, kun uskalsi 'lisätä' sitä omaa tuskaa, eikä välittänyt omista suojamekanismeista.

Ap:lle vinkki, että ponnistusvaiheessa kannattaa työntää täsmälleen samoin kuin olisi kakalla. Itse yritin ensin työntää emättimen kautta, muttei siinä ollut mitään tehoja. Pitkitti turhaan vain synnytystä.

 

Pitkäveteistä hommaa oli ainakin minulla, toivottavasti toinen on nopeampi. Synnytys ei niinkään ollut kamala tai järkyttävän kivulias, se jälkihoito ja paikkojen kipeys ja arkuus jälkeenpäin oli minulle paljon synnytystä ikävämpi asia. Kunnon puudutteet ja muut avut, niin hyvä tulee.

 

Minusta se oli ennemminkin kuin vuoristoratakyyti, ei siis satu vaan tuntuu ihmeelliseltä.

 

Mua kiinnostaa synnytyksessä se että miksi tilanne menee siihen että tarvii kivunlievitystä tai imukuppia/muuta apua? Miksi se ei suju "luonnostaan"?
En tarkoita hyökätä ketään kohtaan, kysyn puhtaasta mielenkiinnosta.

 

Mua kiinnostaa synnytyksessä se että miksi tilanne menee siihen että tarvii kivunlievitystä tai imukuppia/muuta apua? Miksi se ei suju "luonnostaan"?
En tarkoita hyökätä ketään kohtaan, kysyn puhtaasta mielenkiinnosta.

Mä halusin kivunlievitystä. Ei ole pakko kestää sitä kamalaa kipua.

 

Mua kiinnostaa synnytyksessä se että miksi tilanne menee siihen että tarvii kivunlievitystä tai imukuppia/muuta apua? Miksi se ei suju "luonnostaan"?
En tarkoita hyökätä ketään kohtaan, kysyn puhtaasta mielenkiinnosta.

Väärä päätarjonta, eli vauvan kasvot eri asennossa kuin normaalisti. Tarttee näin enemmän tilaa syntyä, ja ei välttis mahu tuleen ulos. Tarttee sitte lisää vetoapua ponnistuksille.

Toinen on se, että vauva on pulassa, sydänäänet alkaa laskemaan ja alkaa tuleen vihreää lapsivettä. Vauva siis " hätäkakkaa", ilmottaa että nyt tarttis tehä jotain.

Mulla kaksi kolmesta imukuppisynnytyksiä. Päät olleet väärässä tarjonnassa ja sydänäänet heikentyneet. Toinen vauvoista oli niin iso, että lääkärin mukaan ei olis ikinä tullut ulos omin voimin, vaan imukuppi oli ehdoton.
Toisen lapsen imukuppi täytyi vaihtaa kovaan imukuppiin, kun pehmeä, nykyään käytössä oleva, ei pysyny päässä kiinni. Seurauksena tuli pikkuinen pahka päähän

Täytyy sanoa, että imukupin laitto ja sillä veto ei tunnu siinä muussa kivussa enää miltään. Vaan sattuu jo niin maan p*****sti, etten ole huomannutkaan imukupin laittoja. Päinvastoin olen kokenu helpottavana sen. Tietää että ainakin alkaa tapahtumaan jotain, kun yli tunnin koittanut ponnistaa ilman että mitään tapahtuu ja että vauva ei tuu ulos vaikka ponnistaa verisuonetki päästä rikki.

 

Synnytys hieman yli 30h, tästä ponnistusvaihe reilu 2h. Supistukset jotenkuten aluksi kestin, otettiin oksitosiini käyttöön kun homma ei edistynyt. Seurauksena kohdun krampit, tuntui että kuolen. Lapsi oli väärässä tarjonnassa ja lopulta runnottiin väkisin painelemalla ulos. Kipu oli jotain sanoinkuvailematonta eikä meillä tule lapsia tästä syystä enää ikinä.

 

Viisi lasta olen synnyttänyt ja kaikissa avautumisvaihe siedettävä. Yhdessä luin sanomalehteä kunnes aloin ponnistaa. Kipu on ollut hyvin samantapaista kuin menkoissa joka kuukausi. Ne ihan viimeiset supistukset ovat olleet kipeimpiä. Ponnistusvaihe ollut kamala, kun tuntunut että lantio halkeaa (suurin lapsi 4,2 kg).
Kaksosten synnytykseen halusin spinaalin, koska tiesin, etten jaksa ponnistaa kahta (eka tulossa pylly edellä) ellen saa jotain helpotusta. Muut ilman kivunlievitystä.

 

Molemmat on jouduttu käynnistämään. Ekan käynnistyksen yhteydessä otin torkut odotellessa, kalvojen puhkaisusta vajaa 20min ja lapsi ulkona. Koko homma lääkkeen laitosta lapsi syliin 5h.
Toisen käynnistettin kun olin 5 päivää vuotanut lapsivesiä, lääkkeet ei oikeen purreet, joten otti 30h ennen kuin supistukset alkoivat, siitä kun ne iski päälle niin että tuntui, kesti vajaa 2h ja lapsi maailmassa, itse ponnistus vaihe oli 3 työntöä.

 

supistelu synnytyksen jo alettua on kuin selkääsi leikattaisiin kahtia liekeissä olevalla moottorisahalla, hitaasti ja kivuliaasti, niin että jokainen hermosolu sinussa huutaa kuolemaa. Mikään ei auta, voit vaan hengitellä ja huohottaa ja atella sen olevan "hyvää ja tuloksellista" kipua ja että et kuole, kohta se on ohi, kohta kohta.... Joka paikkaan sattuu niin per******i että todennäköisesti luulet kuolevasin ihan just, kierit niin tuskissa ettet enää edes tajua kuinka sinuun sattuu koska se miten paljon ihmiseen voi koskaan fyysisesti sattua on jo ohitettu eikä mikään tässä maailmassa voi tuntua enempää, olet ihan jossain muualla sen kipusi kanssa eikä muu maailma ole enää olemassa. Mutta siitä kamaluudesta selviää, puuskuttamalla ja mielikuvien avulla pahimman yli kauniita kukkaketojen reunustamia vuoria ylittämällä, ja kas, kohta jo toteaakin vauva sylissä että tämänhän voisi tehdä uudestaan, vaikka vain hetkeä ennemmin oli valmis perumaan koko homman ja mietti mielessään kuka saatan**n hullu ryhtyy tällaiseen ja vielä riemu rinnassa, vapaaehtoisesti.

Siltä se synnytys supistus ja kipu tuntuu->elämän ihanin ja hienoin asia, vauvan syntymä

 

Juuri näin!!