Se on tosiaan vain sun henkilökohtainen mielipide. En ole synnyttänyt enkä koskaan tule synnyttämään, mutta ihan yhtälailla olen nainen kuin sinäkin.toisaalta, jäisit paitsi naisen yhdestä elämän hienoimmasta ja kauneimmasta asiasta ristiriitaista, eikö totta, mutta näin se on. Sitä paitsi, kun olet suoriutunut synnyttämisestä suoriudut tässä elämässä ihan mistä vaan. Ja nainenhan on luotu selviytymään synnytyksestä.
Ja tämä on vain minun henkilökohtainen mielipide mutta mielestäni vasta kun nainen on synnyttänyt, tämä voi sanoa olevansa nainen.
Mua sattui vähemmän kun luulin. Ja mulle oli yllätys, että selvisin ihan ok ilman epiduraalia. Siis siinä vaiheessa, kun synnytyssaliin mentiin (olin ollu ammeessa) ja kysyin epiduraalia, olin jo 10 cm auki eikä sitä voitu laittaa. Loppu meni ilokaasulla.Sattuuko se? Kyllä kuulemma ja paljon, eikä sitä voi kuvailla tai kuvitellakaan kuinka paljon se sattuu, mutta voisitteko yrittää silti selittää Onko se kipu kaiken vaivan arvoista? Osasitteko odottaa mitään sellaista?
Tässä on viisauden sanoja. Kätilö sanoin minulle, että työnnä kipua kohti. Se tosiaan auttoi, kun uskalsi 'lisätä' sitä omaa tuskaa, eikä välittänyt omista suojamekanismeista.Alkuperäinen kirjoittaja Aamuäree;22345042:Se tuntuu uskomattomalta.
Mieletön kokemus, kipunsa ja kaiken muunkin osalta.
Jokainen kokee sen kuitenkin eri tavalla. Itse voisin kiteyttää sen siten, että juuri siltä kuin tunkisi melonia neulansilmästä. Tuntuu mahdottomalta mutta jotenkin kummasti se onnistuukin.
Ekasta synnytyksestä mieleen jäi tunne että kroppa käski työntää ja mieli sanoi että älä helvetissä työnnä, repeää.
Mutta se uskomaton tunne ja helpotus kun vauva on ulkona- se kipu katoaa samantien.
Älä taistele kipua vastaan, se helpottaa.
Mä halusin kivunlievitystä. Ei ole pakko kestää sitä kamalaa kipua.Mua kiinnostaa synnytyksessä se että miksi tilanne menee siihen että tarvii kivunlievitystä tai imukuppia/muuta apua? Miksi se ei suju "luonnostaan"?
En tarkoita hyökätä ketään kohtaan, kysyn puhtaasta mielenkiinnosta.
Mua kiinnostaa synnytyksessä se että miksi tilanne menee siihen että tarvii kivunlievitystä tai imukuppia/muuta apua? Miksi se ei suju "luonnostaan"?
En tarkoita hyökätä ketään kohtaan, kysyn puhtaasta mielenkiinnosta.
supistelu synnytyksen jo alettua on kuin selkääsi leikattaisiin kahtia liekeissä olevalla moottorisahalla, hitaasti ja kivuliaasti, niin että jokainen hermosolu sinussa huutaa kuolemaa. Mikään ei auta, voit vaan hengitellä ja huohottaa ja atella sen olevan "hyvää ja tuloksellista" kipua ja että et kuole, kohta se on ohi, kohta kohta.... Joka paikkaan sattuu niin per******i että todennäköisesti luulet kuolevasin ihan just, kierit niin tuskissa ettet enää edes tajua kuinka sinuun sattuu koska se miten paljon ihmiseen voi koskaan fyysisesti sattua on jo ohitettu eikä mikään tässä maailmassa voi tuntua enempää, olet ihan jossain muualla sen kipusi kanssa eikä muu maailma ole enää olemassa. Mutta siitä kamaluudesta selviää, puuskuttamalla ja mielikuvien avulla pahimman yli kauniita kukkaketojen reunustamia vuoria ylittämällä, ja kas, kohta jo toteaakin vauva sylissä että tämänhän voisi tehdä uudestaan, vaikka vain hetkeä ennemmin oli valmis perumaan koko homman ja mietti mielessään kuka saatan**n hullu ryhtyy tällaiseen ja vielä riemu rinnassa, vapaaehtoisesti.
Siltä se synnytys supistus ja kipu tuntuu->elämän ihanin ja hienoin asia, vauvan syntymä