Miltä synnytys tuntuu?

toisaalta, jäisit paitsi naisen yhdestä elämän hienoimmasta ja kauneimmasta asiasta ristiriitaista, eikö totta, mutta näin se on. Sitä paitsi, kun olet suoriutunut synnyttämisestä suoriudut tässä elämässä ihan mistä vaan. Ja nainenhan on luotu selviytymään synnytyksestä.

Ja tämä on vain minun henkilökohtainen mielipide mutta mielestäni vasta kun nainen on synnyttänyt, tämä voi sanoa olevansa nainen.

OMG! Oletko tosissasi? Nainen on nainen vasta kun on synnyttänyt. Meinasin tippua tuolilta. Voiko joku ajatella näin vanhanaikaisesti. Olen kahden lapsen äiti, mutta en olisi yhtään vähemmän nainen vaikken olisi koskaan synnyttänyt. Ja voin kertoa, että niin olisit sinäkin. Minusta tälläinen ajattelu on erittäin halveksuvaa ja loukkavaa esim niitä naisia kohtaan, jotka syystä tai toisesta eivät voi saada lapsia.

 

Mulle ponnistaminen oli pahinta... kuvittele paskantavasi kokonaista ananasta... Siis jos olet ollut joskus maha kovalla ja ähissyt sen kanssa vessassa tuskan hiki otsalla, kerro se sadalla niin siinä on ponnistusvaihe. Synnytys supistukset on todella polttavia, ja vaikka kuvittelisi että kaikkeen polttoon haluaisi kylmää, niin noihin haluaa kuumaa, jyväpusseja, kuumaa vettä tms. Ja ne poltot on todella väsyttäviä, henkeä salpaavia, mitenkään päin ei ole hyvä. Kiitä onneasi että et tiedä sitä etukäteen etkä muista jälkikäteen, muuten kukaan ei tekisi yhtään vauvaa maailmassa.

Ai ei muista....sekin synnytysyritys on asia miksi en tahdo lisää lapsia.

 

Joo ei se kipu tosiaankaan (välttämättä ) lopu siihen vauvan syntymään, eikä sitä kipua kyllä unohda! Mullekin kaikki sanoi, et kun vauva on ulkona ei satu enää. Paskapuhetta! Sitten lääkäri alkoi korjata vaurioita, ompeli 45 min tikkejä enkä saanut minkäänlaista puudutusta. Ilokaasua vaan käskettiin ottamaan, vaikkei se ollut auttanut yhtään koko aikana.

Enkä tosiaankaan ole unohtanut sitä synnytyksen tuskaa, vaikka kuopuksen syntymästä jo 8 v ja esikoisen 12 v. Olen erittäin onnellinen, ettei sitä tarvitse kokea enää ikinä. En kokenut millään lailla positiivisena sitä kipua, vaikka tuloksena olikin oam lapsi.

 

Kipvunlievitystä on saatavissa eikä se sitten välttämättä niin kamalaa ole, mun esikoisen synnytys oli pitkä mutta lempeä, sain kolme annosta epiduraalia ja sanoinkin että salissa ponnistukseen asti oli kuin eväsretkellä olisi ollut Ponnistus sitten oli rankka ja kivulias mutta sen kesti kun tiesi ettei se kauna kestä.

Toka olikin sitten ihan erilainen homma kun eteni niin nopeasti etten tajunnutkaan. Alkuvaiheen supistukset kesti hyvin kotona muitta sitten aukenin autossa matkalla sairaalaan viimeiset sentit ja siinä kohtaa jouduin kyllä huutamaan ja ulvomaan kun sattui niin pirusti.

 

Mulle ponnistaminen oli pahinta... kuvittele paskantavasi kokonaista ananasta... Siis jos olet ollut joskus maha kovalla ja ähissyt sen kanssa vessassa tuskan hiki otsalla, kerro se sadalla niin siinä on ponnistusvaihe. Synnytys supistukset on todella polttavia, ja vaikka kuvittelisi että kaikkeen polttoon haluaisi kylmää, niin noihin haluaa kuumaa, jyväpusseja, kuumaa vettä tms. Ja ne poltot on todella väsyttäviä, henkeä salpaavia, mitenkään päin ei ole hyvä. Kiitä onneasi että et tiedä sitä etukäteen etkä muista jälkikäteen, muuten kukaan ei tekisi yhtään vauvaa maailmassa.

Mää en sitte ikinä oo tajunnu tuota "paska"-juttua Mulla ei oo ikinä tuntunu siltä! Kyllä mää tunnen ponnistuksen tarpeen ja jopa sen kun lapsi laskeutuu synnytyskanavaan, mutta ei se musta tunnu paskan työntämiseltä ulos(?) Onko mulla jäänyt kaks kertaa jotain välistä

 

Mää en sitte ikinä oo tajunnu tuota "paska"-juttua Mulla ei oo ikinä tuntunu siltä! Kyllä mää tunnen ponnistuksen tarpeen ja jopa sen kun lapsi laskeutuu synnytyskanavaan, mutta ei se musta tunnu paskan työntämiseltä ulos(?) Onko mulla jäänyt kaks kertaa jotain välistä

Musta se tuntu siltä kun ois yrittäny paskantaa koripalloa. Ja sekin kätilö sano että kakkahädän tunne on se vauva eikä itse hätä.

 

Esikoisen synnytys lähti käyntiin hormonigeelillä. Pieniä tuntemuksia aluksi selässä, vähitellen supistukset sitten voimistuivat. Tuntui kuin poltetta selässä ja alavatsalla. Vaikeinta supistusten kestäminen minun mielestä on vähän ennen ponnistusvaihetta, kun ei vielä saa ponnistaa. Sitten helpotti, kun pääsi ponnistamaan. Esikoisen pään tuleminen oli kivuliain vaihe synnytyksessä ja vähän repesin, mutta kyllä ne kivut unohtui kun tyttö putkahti maailmaan.

Toisten lasten syntymä on mennyt ihan omalla painollaan ja kun tietää, mitä on edessä niin synnytys on helpompi kestää. Ja oma asenne on aika tärkeä sekä tietysti kivun kokeminen. Ei se synnytys mikään ylitsepääsemätön juttu ole. Minun mielestä ihana ja uskomaton kokemus kaikkinensa!

 

Olen hiukan erimieltä, tuosta kipukynnyksestä. itse olen käynyt pian 9 vuotta hammaslääkärissä, enkä ole puudutetta ottanut, viimeksi tehtiin 4kertaa juurihoito ja kestin sen kivun, ilman kipulääkettä. Synnytyksessä halusin kyllä sen epiduraalin juuri siksi, kun supistelut olivat niin pitkäkestoisia, kyllä se sattuu, mutta tosiasia on se, että ne kivut kyllä vuosien varrella "unohtuvat" ja lapset ovat sellainen palkinto, että ne kestääkin.

 

Olen hiukan erimieltä, tuosta kipukynnyksestä. itse olen käynyt pian 9 vuotta hammaslääkärissä, enkä ole puudutetta ottanut, viimeksi tehtiin 4kertaa juurihoito ja kestin sen kivun, ilman kipulääkettä. Synnytyksessä halusin kyllä sen epiduraalin juuri siksi, kun supistelut olivat niin pitkäkestoisia, kyllä se sattuu, mutta tosiasia on se, että ne kivut kyllä vuosien varrella "unohtuvat" ja lapset ovat sellainen palkinto, että ne kestääkin.

Ei oo totuutta tossa asiassa. Kaikki eivät unohda. Toislle se on semmonen paikka että uutta ei halua mistään hinnasta.

 

Mä jotenkin odotin että supistukset tuntuu selässä, kun kaikki siitä puhui. Mulle supistukset oli kuitenkin maailman hirvein, kauhein, kivuliain vatsakipu, selässä ei minkäänlaisia tuntemuksia.
Kipu oli ihan helvetillistä siihen saakka kun sain epiduraalin, eikä sitäkään voitu laittaa mulle makuulla ollessa, koska kivun takia en voinut yksinkertaisesti pysyä paikallani.

Lähimmäs noita avautumiskipuja, tosin silti hyvin kauas jääden, mulla on päässyt pitkälle edennyt virtsatietulehdus. Silloinkin tuskaisena ja itku silmässä yritin etsiä asentoa joka sattuis vähiten, sitä kuitenkaan löytämättä...

Ponnistusvaiheessa oli sen verran kivunlievitystä että se ei sattunut yhtään, tuntui pelkästään helpottavalta. Toisaalta siinä pelkäsin koko ajan että nirhivät mun välilihaa veitsellä ja siksi se 19 minuuttia tuntui tunneilta, kun yritin pitää kiirettä =)

Kaiken vaivan arvoinen oli se kivun tilalle saatu avaruusolion näköinen otus!

 

en halveksi, herrajumala! Missä sellaista sanoin? Mutta tunnen kyllä tietynlaista "ammattiylpeyttä" muita synnyttäjiä kohtaan ja säälin kyllä niitä naisia, jotka eivät voi syystä tai toisesta saada lasta-> en vain siks,i että eivät pääse synnyttämään, vaan siksi, että jäävät paitsi tätä hienoa elämän perusriittiä.

 

Mulla supistuksia kuvaa parhaiten sana "poltto". Se oli vaan kovaa kipua vatsan seudulla ja koko kohdun alueella. Supistus oli sellainen selkeä mäki, kipu alkoi joka supistuksessa ensin lievänä sitten nopeasti paheni ja se huippukipu tuli joka supistuksella vähän pahempana ja kesti vähän pidempään. Sain ilokaasua ja mulla se auttoi kyllä, vei sen pahiman huipun pois supistuksesta, jos osasin hengitellä sitä oikeaan aikaan.

 

Mulla on kummassakin synnytyksessä supistukset sattuneet eniten selkään, eli supistuksen aikana on selässä tuntunut aivan järkyttävä kipu. Kuopusta synnyttäessä kipu tuntui myös alavatsalla.
Mutta mulla on kummassakin synnytyksessä ollut aivan valtava apu liikkumisesta. Varsinkin kuopusta synnyttäessä oli yhtä tuskaa kun joutui makaamaan sängyllä kun otettiin sydänkäyrät synnytysvastaanotolla. Ja ei tainnut vauvakaan tykätä makuu asennosta kun tuli vähän häikkää sydän ääniin makuulla ollessa. Kun pääsi taas pystyyn ja liikkeeseen pysyi vauvan sydän äänetkin hyvinä ja kipu pysyi siedettävissä mittasuhteissa. Ja ponnistusvaihe on mulla ollut pelkästään vapauttava asia, on tiennyt että kohta se rääkki loppuu (vaikka esikoisesta ponnistusvaihe kestikin 50min, oli se paljon "mielyttävämpi" vaihe kun avautuminen)

Ja mä kyllä muistan ihan selvästi miten kärvitselin supistuskivuissa sairaalan käytävällä kun odotettiin pääsyä synnytyssaliin ja totesin sillon miehelle että jos mä enää ikinä mainitsenkaan että voitaisi tehdä lisää jälkikasvua niin muistuta miltä musta tuntuu NYT. Mutta niin vaan muutoman päivän päästä synnytyksestä sitä jo aatteli että "ehkä sitten joskus voisi vielä yhden lapset maailmaan pyöräyttää" Kiero on ihmisen mieli.
Ja vaikka tiedostan että ne supistukset on olleet KIPEITÄ ja muutenkin synnytyksen jälkeen on ollut aika romuna, niin mä en kyllä hetkeäkään kadu kumpaakaan synnytystä ja menisin epäröimättä tekemään ne uudelleen.

 

Sattuuko se? Kyllä kuulemma ja paljon, eikä sitä voi kuvailla tai kuvitellakaan kuinka paljon se sattuu, mutta voisitteko yrittää silti selittää Onko se kipu kaiken vaivan arvoista? Osasitteko odottaa mitään sellaista?

No ne supistukset loppuvaiheessa oli varmaan niitä kamalimpia. Ponnistusvaihe meni ilman puudutusta ja mulla sattu olee niin mahtava kätilö joka sai homman toimimaan hienosti. Hän sanoi "Kuvittele että väännät maailman kovinta kakkaa!" ja oikeasti kuvittelin sitä ja niin vaan syntyi helposti Mun molemmat lapset olleet syntyessään nelikiloisia ja hienosti ja suht helposti ovat kummatkin tulleet!
Ja kipu oli todellakin kaiken lopputuloksen arvoista! Ja se unohtuu heti kun saa nyytin syliinsä!

 

Onko kenellekään käynyt niin, että supistukset loppuvat kesken kaiken? Mulle kävi niin ja kyllä oli tuskaa yrittää pusertaa lasta ulos ilman supistuksia tai ponnistuksen tunnetta. En tiedä mistä tuo johtui, spinaalipuudutus laitettiin muistaakseni kun olin jotain 8 cm auki. Sitten taisin nukkua varmaan tunnin, ennenkuin sai alkaa ponnistaa. En tuntenut supistuksia enää ollenkaan, mutta siitä ruudun käyriltä vain nähtiin, että taas tulee supistus. Sitten nekin lieveni ja loppui.

 

Kolme helppoa synnytystä takana, joista en saa kauhukertomusta kokoon, vaikka tahtoisinkin. Eli suosittelen lämpimästi.

 

Mulla oli supistuksia, epäsäännöllisiä muutama tunti ennen vesien menoa. Ei siis ollu ees synnytys käynnissä. Aika kipeitä ne oli, sillai että piti vähän höllätä tahtia jos oli vaikka kävelemässä vessaan tms. Sitte meni vedet, ihanasti reisiä pitkin valu ja siitä jysähti kunnon supistukset päälle. Selästä lähti, alamahalta alko oma semmonen polttava, jättimäinen menkkakipu joka pisti kaksinkerroin (jos ois pystyny olemaan niin, maha eessä) Ylävattaa lähinnä kiristi. Semmonen polttava tunne, joka kuitenki oli selkeää kipua. Siitä sitte kipinkapin saliin ja eipä menny ko hetki niin oli vauva ulkona. Todella nopea synnytys, mut ei sitä kipua oikeastaan ajattele jälkeenpäin, vaikka pinnistelemällä saan kyllä mieleen että se oli ihan järkyttävää se tuska. Kivunlievityksenä 1 panadol.
Suurimman osan minun muistoista täyttää se kettumainen kätilö ja miehen sanat mulle, ja enemmän mie oon aatellu että kuinkahan tuohon ukkoon sattu ko rutistelin sitä...
Ponnistusvaiheesta muistan sen että mitä enemmän pinnistin nii sitä vähemmän sattu.
Vaikka siis sattu kyllä, mut se ponnistaminen helpotti sitä kipua.

 

Mulla synnytyskivut ei tuntuneet samoilta kuin kuukautiskivut (jotka mulla ennen synnytystä oli pahoja, synnytyksen jälkeen helpottivat merkittävästi). Se supistus tuli semmoisena hallitsemattomana aaltona, vähän kuin vatsaa siepatessa keinussa tai (en parempaakaan vertausta keksi) oksentaessa. Se supistus oli sille tuntemukselle ihan hyvä nimi...kipeää se itsessään ei tehnyt, mutta sen aallon lopuksi tuli saina emmoinen venyvä epämukava/kipenevä tunne alalantioon, joka oli kipuna ihan samanlainen kuin nyt vaikka venyttäisi jalkaa vähän liian pitkälle. Ei mitenkään sietämätön, ei mitenkään paha. Ponnistus meni sukkelaan ja tuntui lähinnä "tyhjenemiselle". On varmaan kudostyypistä ja monesta muusta yksilöllisestä tekijästä kiinni, mutta mulle suurin yllätys oli ettei se ollut yhtään kamalaa eikä läheskään sietämätöntä missään kohtaa.

Ja se palkinto sitten...mulla ei ollut vauvakuumetta, lapsi laitettiin kun alkoi ikä tulla vastaan. Mutta se on parasta, kauneinta ja ihaninta mitä mulla on ikinä ollut. Jos olisin tiennyt sen etukäteen niin aivan varmasti olisin ollut valmis kestämään ihan mitkä helvetin tuskat hyvänsä.

 

Mää en sitte ikinä oo tajunnu tuota "paska"-juttua Mulla ei oo ikinä tuntunu siltä! Kyllä mää tunnen ponnistuksen tarpeen ja jopa sen kun lapsi laskeutuu synnytyskanavaan, mutta ei se musta tunnu paskan työntämiseltä ulos(?) Onko mulla jäänyt kaks kertaa jotain välistä

Mulla ei tuntunut kuin olisi paskantanut koripalloa tms, mutta se ponnistamisen tunne oli kuin pahimmassa paskataudissa istut pöntöllä ja täriset hillittömästi kylmässä hiessä ja pusket vaan tahdottomasti ja tuntuu kuin sisuskalut kouristuisivat pihalle. Se ponnistamisen tunne oli minulla kauheinta, se oli jotain niin hirveää. Ponnistamisen aiheuttama kipu alapäässä tuntui suorastaan ihanalta sen rinnalla, tiesi, että kohta tämä ponnistamisen tunne loppuu. Avautumissupistukset eivät tuntuneet kovinkaan pahoilta. Molemmissa synnytyksissä samat tunnelmat.

Mutta jokaisella ihmisellähän nämä menee eri tavoin ja yleensä jokainen synnytys on erilainen.

 

Reilu 3 kk synnytyksestä ja tekisin sen kyllä uudestaankin, vaikka sillon vannoin ettei enää ikinä.
Supistukset sattu ihan sairaasti, en oo tiennyt et sellasta kipua on. Itselläni on käsivarresta katkennu molemmat luut ja sekin sattu ihan hulluna, mut synnytyskipu on erilaista.
Synnytyksen kokonaiskesto oli 10 h, ponnistus 45 min ja päättyi imukupilla auttamiseen. Vauva oli avosuutarjonnassa niin se hankaloitti hommaa
Mutta kyllä siitä oikeasti selviää hengissä, en ois itekkään koskaan uskonu et pystyn synnyttämään kummasti siihen kuitekin odotuksen aikana kasvoi ja valmistautui.

 

Se on kivaa. Se on kuin makaisit junaradalla ja näet, että juna lähestyy. Kuuletkin sen hyvin. Se jylisee, kolisee, ulvoo ja hakkaa tulemaan. Meteli yltyy, et pääse pakoon. Junan kolme silmää tuijottaa sinua, sokaisee sinut. Tiedät, että kohta sattuu vielä enemmän, kohta se ajaa sun yli hitaasti, nauttien. Pitelet kiinni mykkänä kauhusta, paniikissa ja kohta taas huudat apua. Kukaan ei tule, kukaan ei kuule. Juna ajaa yli ja pysähtyy taas. Jäit taas henkiin nipin napin. Sitte se peruuttaa kohti ja jylinä voimistuu...

Tätä semmoset 6-14 tuntia ja sitten lopuksi sinut halkastaan sirkkelillä kahtia samalla, ku koitat paskoa melonia, jossa on neuloja.=)

 

toisaalta, jäisit paitsi naisen yhdestä elämän hienoimmasta ja kauneimmasta asiasta ristiriitaista, eikö totta, mutta näin se on. Sitä paitsi, kun olet suoriutunut synnyttämisestä suoriudut tässä elämässä ihan mistä vaan. Ja nainenhan on luotu selviytymään synnytyksestä.

Ja tämä on vain minun henkilökohtainen mielipide mutta mielestäni vasta kun nainen on synnyttänyt, tämä voi sanoa olevansa nainen.

Ei vee miten typerä kommentti
Entäs jos on kokenut 10 luun murtumisen ja rusentamisen mikä on kovempi kipu ku synnyttäminen? Onko sitten nainen? Entäs jos on kokenut järkyttävän kivuliaan sektion josta myös syntyy lapsi? Sitten ei ole vielä nainen Sori mutta hhehehee

 

[QUOTE="vieras";22329008]Se on kivaa. Se on kuin makaisit junaradalla ja näet, että juna lähestyy. Kuuletkin sen hyvin. Se jylisee, kolisee, ulvoo ja hakkaa tulemaan. Meteli yltyy, et pääse pakoon. Junan kolme silmää tuijottaa sinua, sokaisee sinut. Tiedät, että kohta sattuu vielä enemmän, kohta se ajaa sun yli hitaasti, nauttien. Pitelet kiinni mykkänä kauhusta, paniikissa ja kohta taas huudat apua. Kukaan ei tule, kukaan ei kuule. Juna ajaa yli ja pysähtyy taas. Jäit taas henkiin nipin napin. Sitte se peruuttaa kohti ja jylinä voimistuu...

Tätä semmoset 6-14 tuntia ja sitten lopuksi sinut halkastaan sirkkelillä kahtia samalla, ku koitat paskoa melonia, jossa on neuloja.=)[/QUOTE]

 

[QUOTE="maria";22322488]OMG! Oletko tosissasi? Nainen on nainen vasta kun on synnyttänyt. Meinasin tippua tuolilta. Voiko joku ajatella näin vanhanaikaisesti. Olen kahden lapsen äiti, mutta en olisi yhtään vähemmän nainen vaikken olisi koskaan synnyttänyt. Ja voin kertoa, että niin olisit sinäkin. Minusta tälläinen ajattelu on erittäin halveksuvaa ja loukkavaa esim niitä naisia kohtaan, jotka syystä tai toisesta eivät voi saada lapsia.[/QUOTE]

Peesi! En ole kuuna päivänä lukenut mitään noin hölmöä

 

Jotkut täällä pitivät 45 min. ja 50 min. ponnistusaikoja pitkinä. Eivätkö ne ole ihan normaaleja ensisynnytyksessä? Minä pyysin imukuppia, kun olin ponnistanut tasan kaksi tuntia. Sain onneksi imukupin tosi nopeasti ja ponnistusvaiheen kestoksi tuli lopulta 2 h 20 min. Jouduin ponnistamaan samalla kun lääkäri veti lasta imukupilla ja sekin oli inhan tuntuista. Tuntui siltä kuin sisukset lähtisivät tulemaan samalla aivan kuin lääkäri olisi vetänyt liian lujaa Kätilö ei puhunut asiasta mitään, mutta luin jälkeenpäin papereista, että vauvan pää oli kiertynyt puutteellisesti synnytyskanavassa ja siksi ponnistusvaihe pitkittyi. Sitä ihmettelen suuresti, ettei minulle tarjottu imukuppia vaan se piti itse hoksata pyytää. Kyllä minusta ensisynnyttäjää voisi vähän armahtaa! Kysyin synnytyksen jälkeen kätilöltä kuinka kauan ponnistaminen hänen arvionsa mukaan olisi vielä kestänyt, jos ei olisi käytetty imukuppia ja hän sanoi että tunnin vielä eli yhteensä 3 h! Sain useampaan kertaan jotain supistuslääkettä tipan kautta, mutta tuntui ettei se mitään auttanut. Epiduraali taisi onneksi vielä jonkun verran auttaa, kun kipu ei ollut ihan yhtä paha kuin synnytyksen alun supistuksissa.