Miksi tehdä lapsia lisää, jos jo yhdenkin kanssa on rankkaa ja vaikeaa?

[chef]

Tähän kysymykseen tulee törmättyä aina uudelleen ja uudelleen. Mutta mitä tällä sitten lopulta tarkoitetaan?

Mulla on ollut elämä aikoinaan hyvinkin rankkaa, vaikkei mulla ollut lasta, eikä lammasta.

Kun sain ensimmäisen lapsen, niin kyllä hänen kanssaan useinkin oli raskasta ja rankkaa. Olihan se ihan tajuton elämänmuutos, kun ensin ei tosiaan ollut lasta, eikä sitä lammasta ja kohta olitkin 24/7 kiinni käärössä, joka tarvitsi sinua NYT, HETI, IHAN KOKO AJAN.

Teinpäs sitten toisenkin lapsen ja kyllä oli rankkaa varsinkin silloin, kun vauvalla oli koliikki ja korvatulehduskierre, joka alkoi jo 2 viikon iässä. Oli rankkaa myös yöheräilyjen kanssa.

Kolmas ilmoitti tulostaan, kun kakkonen oli 5kk ikäinen, joten arvatkaa vaan oliko jo pelkkä ajatus tulevasta rankkaa?! Kyllä oli. Ja olihan se todellisuuskin sitten välillä rankkaa, kun lapset nukkuivat päivällä eri aikaan, eikä äiti siis voinut nukkua milloinkaan päikkäreitä. Ja yöt mentiin kahden huutavan lapsen kanssa kera niiden perkuleen korvatulehduskierteiden jne.

Siltikin sitten päädyin tekemään vielä neljännen ja vaikkei se neljäs ole vielä edes maailmassa (parin viikon päästä saattaa jo sitten ollakin) niin rankkaa on. Nuo pikkutytöt ovat suunnilleen 24/7 toistensa kimpussa ja mä sitten tämän ison mahani kanssa, kovine liitos-, ja selkäkipuineni kanssa lyllerrän lasten perässä erotuomarina. Kohta mulla on kädessä pieni huutava käärö, jolla todennäköisesti on koliikki ja korvatulehduskierre alkaa suunnilleen samaan aikaan, kun lapsi oppii avaamaan silmänsä. Kyllä tulee olemaan rankkaa.

Mutta ei se rankkuus nyt mikään synonyymi sille ole, etteikö silti voisi pärjätä. Jopa ihan hyvinkin. Toki, jos vauvalle tulee koliikki, saattaa joku ilta mennä niin, etten tiedä kumpi itkee enemmän ja kovemmin, minä vai vauva. Mutta se on vain hetkellistä. Koliikin jälkeen helpottaa ja kun vauva on 3kk, alkaa äidinkin mieliala rauhoittua hormonimyrskyn jäljiltä.

Mulla ei ole tapana valitella rankkuudesta, mutta ei se sitä tarkoita, etteikö joskus olisi rankkaa. Tai vaikka useinkin. Muttei sen, että asiasta mainitsee ääneen, tarvitse tarkoittaa sitä, etteikö sen rankkuuden kanssa pärjäisi, vaikka sen rankkuuden rankkana joskus kokeekin.

Ja pointtini oli siis se, että...niin, en oikein tietä. Jotenkin vaan kummastuttaa se, että jos kokee elämänsä rankkana, niin lapsia ei saisi tehdä lisää. Jos tällä kaavalla edettäisiin, mulla ei olisi ensimmäistäkään lasta. Eikä koiraa. Eikä miestäkään. Ne kaikki on välillä aika raskaita ja rankkoja.

 

[tämä ärsyttää]

Silloin kun on niin rankkaa, että jättää entisen/entiset lapsensa yhteiskunnan varoilla kasvatettavaksi, on aihetta ärähtää.

En pidä siitä ilmiöstä, että päivähoito mahdollistaa lapsilaumojen maailmaan saattamisen samalla kun äiti väsyneenä hoitaa itseään päivät pitkät.

 

["vieras"]

Ehkä se riippuu siitä valituksen määrästä? Jos ei löydä elämästä mitään positiivista sen yhdenkään lapsen kanssa, niin toisen tekeminen on itsemurha. Sun rankkuus on varmasti aika eri luokkaa sen oikeasti masentuneen, loppuun palaneen äidin rinnalla, sellaisen jolle ei sitä toista lasta suotaisi kyllä ennen kuin hoitaa ensimmäisen kunnolla.

 

["nuuh"]

Sulla on kuitenkin vieressä mies? Kun nämä uusiokäytetyt äpärähautomot alkaa nillittää rankkuudesta niin nousee mulla savu korvista.

 

["vieras"]

Siis tottakai elämässä on myös rankkoja ajanjaksoja ja hetkiä. Mikä tässä nyt oli pointti?!

 

[moekoe]

Mä tiedän mitä sä tarkoitat!

Samaan syssyyn tunnustan, etten koskaan ole tajunnut tätä "olisit miettinyt ensin" lausetta, jotan varsinkin täällä viljellään. Kyllä jokainen lasta suunnitteleva, duunia vaihtava, asuntoa ostava ihan varmasti miettii ensin. Mutta kun elämästä EI voi tietää kaikkea, eikä elämää pysty suunnitteleemaan pommin varmaksi.

 

["vieras"]

On on rankkaa.. Voin myöntää. Vaikkei mulla ole kuin kaksi lasta. Valitettavasti lapsuudenkodissani vallitsi aina negatiivinen ilmapiiri ja välillä on vaikea pysyä positiivisena, kun kaikki menee kahden uhmiksen kanssa päin p:tä. Mutta siltikin, elän ehdottomasti onnellisinta aikaa elämässäni, rakastan pikkuisiani ja vaikka välillä on rankkaa, niin välillä on myös älyttömän kivaa ja hauskaa!! Siksi kai haaveilenkin vielä kolmannesta, mutta se onkin tällä hetkellä vain haave...

 

[chef]

Silloin kun on niin rankkaa, että jättää entisen/entiset lapsensa yhteiskunnan varoilla kasvatettavaksi, on aihetta ärähtää.

En pidä siitä ilmiöstä, että päivähoito mahdollistaa lapsilaumojen maailmaan saattamisen samalla kun äiti väsyneenä hoitaa itseään päivät pitkät.

Tämä nyt kuitenkin on jo aika ääripää. Kyllä sitä "ei pitäisi tehdä enempää lapsia, jos valittaa rankkuudesta" narinaa tuntuu ihmisten suusta lentelevän paljon "lievemmässäkin" tapauksessa.

Enkä sitä ymmärrä. Miksei sitä saisi ääneen sanoa?

 

["Vieras"]

Eiköhän kyse ole niistä, joilla on niin rankkaa, etteivät saa edes sitä yhtä hoidettua. On sitten virikehoidossa, isovanhemmilla ja ihan missä vaan, kunhan sen kakaran hoitoon jonnekin saa.

Rankkaa on lasten kanssa aina. Kyse on mun mielestäni enemmänkin siitä, jaksaako ja pärjääkö silti. Siis ilman, että lapsi/lapset hoidatetaan muualla.

 

[chef]

[QUOTE="vieras";28815598]Ehkä se riippuu siitä valituksen määrästä? Jos ei löydä elämästä mitään positiivista sen yhdenkään lapsen kanssa, niin toisen tekeminen on itsemurha. Sun rankkuus on varmasti aika eri luokkaa sen oikeasti masentuneen, loppuun palaneen äidin rinnalla, sellaisen jolle ei sitä toista lasta suotaisi kyllä ennen kuin hoitaa ensimmäisen kunnolla.[/QUOTE]

Siis varmastikin oma rankkuuteni on oikeasti todella lievää ja siksi en siitä varmaan juuri valittelekkaan, kun en elämääni aidosti kovinkaan rankaksi koe. Joskaan en kyllä ole sellaista valittajatyyppiä edes perusluonteeltani. Tässäkin raskaudessa valittamisen aiheita olisi kyllä ollut, mutta olen ennemmin siintänyt ajatukset sinne elokuun loppuun, jolloin vauva syntyy ja kaikki tämä rankka paska raskauden osalta on ohi. Mulle on helpompaa ajatella näin, kuin että velloisin joka päivä siinä sen päivän vaikeudessa.

Ja toki siis ymmärrän, että oikeasti on olemassa tilanteita, joihin sitä uutta lasta ei todellakaan kannattaisi tehdä, perheen voimavarat huomioiden. Mutta kun tosiaan tuntuu siltä, että jos ääneen sanot sulla olevan rankkaa, niin se HETI tarkoittaa sitä, ettet saisi tehdä lisää lapsia, kun olet kerran ääneen noinkin pahan lauseen sanonut.

 

[chef]

Mä tiedän mitä sä tarkoitat!

Samaan syssyyn tunnustan, etten koskaan ole tajunnut tätä "olisit miettinyt ensin" lausetta, jotan varsinkin täällä viljellään. Kyllä jokainen lasta suunnitteleva, duunia vaihtava, asuntoa ostava ihan varmasti miettii ensin. Mutta kun elämästä EI voi tietää kaikkea, eikä elämää pysty suunnitteleemaan pommin varmaksi.

Aamen!

Jos et ole jotakin asiaa ennen kokenut, et voi mitenkään tietää miten siihen suhtaudut sen jälkeen, kun olet sen oikeasti kokenut. Ja toisaalta, vaikka kokisit jonkun asian kerran, saatat seuraavalla kerralla kokeakin sen toisella tapaa.

 

[moekoe]

Aamen!

Jos et ole jotakin asiaa ennen kokenut, et voi mitenkään tietää miten siihen suhtaudut sen jälkeen, kun olet sen oikeasti kokenut. Ja toisaalta, vaikka kokisit jonkun asian kerran, saatat seuraavalla kerralla kokeakin sen toisella tapaa.

Juuri näin

Mä kuvittelin joskus, että kun mulla on lapsia, niin mä olen sellainen puistossa lasten kanssa riehuva, lehmän hermoinen elokuvaäiti. Koska olin sellainen täti 10 vuotta veljen lapsille. No hitto, enpä olekaan. Mutta olis varmaan pitänyt ajatella enemmän?

 

["hmmm"]

Mun ensimmäinen lapsi oli haastava vauva ja oli rankkaa. "Tein" kuitenkin toisen, joka osoittauitu ihan erilaiseksi. Ihana hymyilevä ja iloinen vauva, joka nukkui päiväuniakin. Jos mulla ois vaan mun ensimmäinen ja yksi lapsi, voisin väittää, että elämäni olisi rankkaa ja onnettomampaa, mutta toisen lapseni ansiosta saan kokea, että kaikki jälkeläiseni eivät olekaan yhtä haastavia kuin ensimmäinen ja saan iloita lapsiperheen arjesta. Kolmas onkin sitten jo taas asia erikseen .

 

[tämä ärsyttää]

Tämä nyt kuitenkin on jo aika ääripää. Kyllä sitä "ei pitäisi tehdä enempää lapsia, jos valittaa rankkuudesta" narinaa tuntuu ihmisten suusta lentelevän paljon "lievemmässäkin" tapauksessa.

Enkä sitä ymmärrä. Miksei sitä saisi ääneen sanoa?

Meillä päin ei ole ollenkaan ääripää. Päiväkodeissa on lähes puolet virikelapsia.

 

["vieras"]

Mä olen sitä mieltä että omat voimavarat pitää huomioida kun niitä lapsia hankkii. Jos on koko ajan rankkaa niiden lasten kanssa, niin tuskin se auttaa että hankkii lisää lapsia. Eri asia on tietysti se, että jokaisella on hetkittäin rankkoja päiviä tai jaksoja lasten kanssa. Mutta siis jos koko ajan on rankkaa, niin silloin ei kannata hankkia enää lisää lapsia. Mielummin pitäisi yrittää nauttia elämästä niiden olemassaolevien lasten kanssa.

Itselläni yksi lapsista sairastui vakavasti. Vaikka olimme suunnitelleet hankkivamme lisää lapsia, se sai jäädä. Kaikki voimavarat menivät huolehtimiseen ja huolissaan olemiseen. Eräs tuttuni haluaa väkisinkin vielä yhden lapsen lisää, koska kaikilla muillakin on kolme lasta. Yksi heidän lapsistaan on erityislapsi ja vie todella paljon vanhempiensa voimia. En ymmärrä miksi hankkia vielä yksi lisää, kun voimat ovat jo nyt vähissä ja kesät ilman päiväkodin apua yhtä tuskaa.

 

[Peyote]

En tarkota sua tällä, mutta kyllä mä olen välillä miettinyt ja ihmetellyt, kun joku koko aika valittaa miten on raskasta, vauva ei nuku, huutaa vaan tai että kuinka toinen puoliso ei osallistu ja kuinka meinaa nuppi seota vauvan kanssa, niin sit vedellään paljaalla ja ollaan raskaana, kun edellinenkin on vielä vauvaiässä. Kyllä sitä joskus ihmettelee, että, miksi ihmeessä.
Eniten ihmetyttää niissä perheissä, joissa on kovasti riitoja ja ollaan koko aika eroamassa tai tyytymättömiä.

Rankkaahan se vauvan hoito usein onkin, ei siinä mitään. Eikä kaikkee voi ennakoida, muta silti välillä ihmetyttää. Onneksi jokainen saa ihan itse elää elämänsä.

 

["vieras"]

Ja toinen mitä tällä palstalla toitotetaan on se "miksi teette lapsia tuollaisille miehille". Kun aika monet tekee sen ensimmäisen lapsen siten, että molemmat ovat ihan uudessa tilanteessa, eivätkä ole siihen mennessä olleet päävastuussa lapsesta. Ja jos vielä oletetaan, että pariskunnan molemmat osapuolet ovat eläneet omaa elämäänsä ihan normaalisti (esim harrastaneet, käyneet kavereiden kanssa ulkona jne). Miten siinä tilanteessa voisi huomata, että tuo mies on sellainen, että kun lapsi syntyy, hän ei osallistukaan lapsen hoitoon eikä muuta elämäntyyliään ja menojaan samalla tavalla kuin tuleva äiti itse aikoo todennäköisesti tehdä. Sitten taivastellaan, että "tuliko miehen harrastus ja kaverit sinulle yllätyksenä". Juu ei tullut, mutta niin vain äitikin luopui noista lapsen synnyttyä. Miksi mieheltä ei voi odottaa yhtään uhrausta tai miksi tätä ei saa harmitella?

Joo, meni varmaan vähän OT, mutta aika lähelle kuitenkin.

 

[Tír na nÓg]

Jotkut asiat muuttuu vuosien myötä; yleensä lasten kanssa omalta osalta helpottaa esim. yövalvomiset, se on vain ajanjakso elämästä ja tilalle tulee uudet ilot ja murheet. Mutta esim. välinpitämätön kumppani ei välttämättä muutukaan huolehtivaiseksi ja vastuuntuntoiseksi puoliskoksi.

Ehkä siinä miksi tehdään lisää lapsia nostattaa kysymysmerkkejä jos niistä aiemmista lapsista ei ole pidetty huolta. Valittaa saa, se varmasti helpottaa oloa kunhan hoitaa ne muksunsa. Toisaalta jos kokee olevansa jo äärirajoilla olemassa olevien kanssa, omasta mielestäni on fiksumpaa kasvattaa sitten ne aiemmat isommiksi ennen kuin hankkii lisää, ettei ahneuksissaan aja itseään ojasta allikkoon.

 

["mona"]

Varmaan melkein kaikilla on joskus rankkaa lasten kanssa. Mulla on useinkin, silti toivon tähän vielä kolmatta pyrimään. Mä kuitenkin pärjään vaikka on rankkaakin.

Mulla on parikin sellasta kaveria, jotka eivät pärjänneet ilman yhteiskunnan apua ensimmäisenkään kanssa, saati sitten kahden. Nyt toisella on jo kolmaskin ja todennäksesti päätyvät lastensuojelun asiakkaiksi. Nyt vielä avohuollossa.Kyllä mä viimeistään tossa kolmannen lapsen kohdalla mietin että miksei niitä omia voimavaroja mietitä yhtään, ajatellaan vaan et mulla on vauvakuume.Huh!

 

[Vierass]

Elämää isolla E llä. Rankkaa pitääkin olla ja sitä kuuluu ollakkin. On myös hetkiä jolloin kaukki menee "helposti". Yhden lapsen kanssa voi olla samallain rankkaa kuin jos olisi 7 lasta. Äitiyteen kasvetaan eri tahtiin ja kaikki elämän kokemukset vaikuttavat kaikkeen. Ei voi siis sanoa että ei sulla voi olla rankkaa yhden kanssa.

 

["vieras"]

Silloin kun on niin rankkaa, että jättää entisen/entiset lapsensa yhteiskunnan varoilla kasvatettavaksi, on aihetta ärähtää.

En pidä siitä ilmiöstä, että päivähoito mahdollistaa lapsilaumojen maailmaan saattamisen samalla kun äiti väsyneenä hoitaa itseään päivät pitkät.

Ei ne äidit niitä lapsia "virike"hoitoon laita todellakaan tuosta syystä mistä sinä luulet vaan, koska yli 3 vuotiaan tulisi olla ikäistensä seurassa, saada ystäviä, oppia toimimaan ryhmässä ja sitä mahdollisuutta ei välttämättä kotipiirissä ole. Tietysti niitäkin äitejä on, jotka oman jaksamisen takia laittaa esikoisen hoitoon kun vauva tulee kotiin, kun on koliikkia ja ei saa nukuttua ja elää kun sumussa. Musta siinäkään mitään väärää ole tai että pitäisi ajatella kuinka surkea äiti nyt on, kun sai koliikkilapsen ja ei vaan jaksa sitä esikoista jaloissa koko päivää. Moni tuskin edes miettii mitä joku kakplus mamma tai naapurintäti on mieltä siitä, että äiti haluaa helpottaa arkeaan ja pistää esikoisen subjektiivisella hoitooikeudella päiväkotiin, vaikkei mikään pakko olisi.

Jos synnytyssairaala on olemassa, toimii yhteiskunnan rahoilla, ajatteleeko joku tosiaan, että "mitäs minä sairaalaan synnyttämään, säästetään verovaroja ka tehdään se kotona". Vähän kärjistetty esimerkki, mutta jos ymmärrät pointin. Eri asia jos pukkaa lapsia maailmaan ja pistää niitä lapsia lastenkotiin samaa tahtia kun vähän kasvavat. Näin tuskin kukaan tekee. Sillon voisi puhua yhteiskunnan varoilla kasvatettavista lapsista.

 

[No mutta]

Toiselle lapsiperhe-elämä on rankkaa, toiselle se on "vain elämää". Elämän rankkuudesta valittaminen on minusta inhimillistä, oli se syy sitten lapset, työ tai sairaus. Toki tälläkin on rajansa, joka yli kuulijaa ei kannata viedä.

Meillä on yksi lapsi jonka vauva-aika oli meille rankkaa, eikä nyt paria vuotta myöhemmin ole aikomustakaan ehdointahdoin hankkia lisää lapsia. Mutta mepä ei muutenkaan kaivata lisää lapsia vaan olemme tyytyväisiä kolmen koplaamme. Tilanne olisi tietysti toinen, jos minä tai mieheni selvästi tuntisi että perheemme ei ole vielä tässä.

Joskus kuulee perheistä joiden kohdalla ehkä tuleekin ajatelleeksi että miksi tehdä lisää lapsia, tai että miksi tuollaisen miehen tai naisen kanssa. Mutta pääsääntöisesti jaksan kyllä kuunnella kaikenlaiset marinat ja mutinat pikkulapsiperheen elämästä, samoin kuin valitukset huonosta työilmapiiristä, epäreilusta pomosta, liikaa sekaantuvasta anopista, laiskasta miehestä, epäluotettavasta kaverista.. johonkin rajaan asti. Eikä mun ensimmäinen ajatus ole että hähää, mitäs läksit, oisit miettinyt etukäteen.

 

["vieras"]

Elämä on joskus rankkaa, oli lapsia tai ei, ja kyllä sen saa ääneen sanoa. Ja apuakin saa pyytää ja ottaa vastaan, vaikka jotkut ajatteleekin, että on parempi ihminen kun ei ole 10 vuoteen käynyt miehen kanssa missään kahdestaan ja lapset oli gynekologikäynnilläkin mukana.

Kai avainsana on se pärjääminen, ja kärsiikä lapset jatkuvastu siitä että vanhemmilla on rankkaa. Mun äiti on aina valittanut miten vauva- ja pikkulapsiaika on rankkaa, oli vaikeasti masentunut kun olin pieni, perheen esikoinen. Silti piti tehdä vielä kaksi lasta lisää, itsekin myönsi ettei jaksanut hoitaa mua yhtään sen jälkeen kun seuraava syntyi parin vuoden ikäerolla. Eikä se varmaan sitten enää ollutkaan niin rankkaa kun opin, ettei kipeänäkään kannata ärsyttää äitiä itkemällä niin se ei lyö. Ja toinen mitä ihmettelen, on nämä jotka jatkuvasti valittaa kun pitää 10 eurolla ja hernekeittopurkilla pärjätä lapsilisiin ja niistäkin pitää maksaa sitä ja tätä ja tuota niin ruokiin jääkin 50 senttiä, ja seuraava lapsi on toki jo tuloillaan, kun materia ei korvaa sisaruksia <3

 

["vieras"]

Ensimmäisen lapsen kanssa ei ollut rankkaa, kaikki meni helposti. Raskaus loistavasti, samoin synnytys ja lapsen ensimmäiset vuodet. Toisen lapsen kanssa sain kaiken takaisin oikein kunnolla, oksentelin yli puolet raskaudesta, lapsi oli vakavasti sairas.

Itsekin olisi ajatellut että hullu siihen tekee enää yhtään lasta lisää. Enkä tarkoituksella tehnytkään, vaan tulin ehkäisystä huolimatta raskaaksi. Muille en sitä tilittänyt, että kävi "vahinko", koska muille se ei kuulu ja kyllä monet puhui paskaa selän takana... ja vähän edessäkin.

Ei ollut helppo se kolmaskaan lapsi, ja olin kyllä jaksamisen äärirajoilla koko ajan. Mutta keskeytykseen en silloin pystynyt, hyvä niin. Hän on upea, aurinkoinen ja valloittava lapsi. Nyt on kaikki ovat jo isompia, elämäkin on helpompaa. Selvittiin, omin avuin mutta paljon se vei voimia. Järjellä ajateltuna täyttä hulluutta, mutta keskeytykseen en pystynyt vaikka tiesin olevani valmiiksi jo äärirajoilla.

Mies halus keskeytyksen, oli sanonut jo aiemmin että jos tulisin vahingossa raskaaksi niin abortti, ei jakseta enempää. Sekin muutti mielensä hyvin nopeasti.

Helpommallakin olis päästy. Järjen kanssa tällä ei ole mitään tekemistä. Mutta nyt kaikki on niin paljon helpompaa jo.

 

[onnellinen tyyppi]

Mä olen varmaan juuri näitä, jotka todellakin ihmettelee, miksi pitää tehdä enemmän lapsia, jos on jo aikaisempien kanssa rankkaa tai mies ei osallistu perhe-elämään. Tai ylipäänsä lasta, jos elämäntilanne on vaikea ja henkiset sekä taloudelliset kyvyt heikkoja. Uskon myös, että monesta miehestä teitää jo ennen lasta millainen isä hän tulee olemaan. Jos puoliso ja koti on jäänyt aina harrastusten/baarien taakse, niin tuskinpa lapsi sitä tilannetta ainakaan paremmaksi muuttaa.

JA nyt hämmästelen tätä, että täällä puhutaan jotenkin siihen sävyyn, että "elämä vaan on rankkaa". On toki tilanteita, että elämä heittelee, eroja, kuolemia, sairauksia jne., mutta normaalin elämän lasten kanssa tai lapsettomana, kuuluu omasta mielestäni pääsääntöisesti olla ihanaa ja rauhallista, hyvää elämää. Elämän ei mielestäni pidä olla jatkuvaa pärjäämistä.

Ehkä joitakin ei sitten haittaa se rankkuus, itse olen vain sellainen nautiskelija ja haluan, että päivät on helppoja ja onnellisia. Meillä on yksi lapsi, helppo tapaus, mutta enempää emme halua, meillä on niin hiton hyvä olla näin.