Tähän kysymykseen tulee törmättyä aina uudelleen ja uudelleen. Mutta mitä tällä sitten lopulta tarkoitetaan?
Mulla on ollut elämä aikoinaan hyvinkin rankkaa, vaikkei mulla ollut lasta, eikä lammasta.
Kun sain ensimmäisen lapsen, niin kyllä hänen kanssaan useinkin oli raskasta ja rankkaa. Olihan se ihan tajuton elämänmuutos, kun ensin ei tosiaan ollut lasta, eikä sitä lammasta ja kohta olitkin 24/7 kiinni käärössä, joka tarvitsi sinua NYT, HETI, IHAN KOKO AJAN.
Teinpäs sitten toisenkin lapsen ja kyllä oli rankkaa varsinkin silloin, kun vauvalla oli koliikki ja korvatulehduskierre, joka alkoi jo 2 viikon iässä. Oli rankkaa myös yöheräilyjen kanssa.
Kolmas ilmoitti tulostaan, kun kakkonen oli 5kk ikäinen, joten arvatkaa vaan oliko jo pelkkä ajatus tulevasta rankkaa?! Kyllä oli. Ja olihan se todellisuuskin sitten välillä rankkaa, kun lapset nukkuivat päivällä eri aikaan, eikä äiti siis voinut nukkua milloinkaan päikkäreitä. Ja yöt mentiin kahden huutavan lapsen kanssa kera niiden perkuleen korvatulehduskierteiden jne.
Siltikin sitten päädyin tekemään vielä neljännen ja vaikkei se neljäs ole vielä edes maailmassa (parin viikon päästä saattaa jo sitten ollakin) niin rankkaa on. Nuo pikkutytöt ovat suunnilleen 24/7 toistensa kimpussa ja mä sitten tämän ison mahani kanssa, kovine liitos-, ja selkäkipuineni kanssa lyllerrän lasten perässä erotuomarina. Kohta mulla on kädessä pieni huutava käärö, jolla todennäköisesti on koliikki ja korvatulehduskierre alkaa suunnilleen samaan aikaan, kun lapsi oppii avaamaan silmänsä. Kyllä tulee olemaan rankkaa.
Mutta ei se rankkuus nyt mikään synonyymi sille ole, etteikö silti voisi pärjätä. Jopa ihan hyvinkin. Toki, jos vauvalle tulee koliikki, saattaa joku ilta mennä niin, etten tiedä kumpi itkee enemmän ja kovemmin, minä vai vauva. Mutta se on vain hetkellistä. Koliikin jälkeen helpottaa ja kun vauva on 3kk, alkaa äidinkin mieliala rauhoittua hormonimyrskyn jäljiltä.
Mulla ei ole tapana valitella rankkuudesta, mutta ei se sitä tarkoita, etteikö joskus olisi rankkaa. Tai vaikka useinkin. Muttei sen, että asiasta mainitsee ääneen, tarvitse tarkoittaa sitä, etteikö sen rankkuuden kanssa pärjäisi, vaikka sen rankkuuden rankkana joskus kokeekin.
Ja pointtini oli siis se, että...niin, en oikein tietä. Jotenkin vaan kummastuttaa se, että jos kokee elämänsä rankkana, niin lapsia ei saisi tehdä lisää. Jos tällä kaavalla edettäisiin, mulla ei olisi ensimmäistäkään lasta. Eikä koiraa. Eikä miestäkään. Ne kaikki on välillä aika raskaita ja rankkoja.
Mulla on ollut elämä aikoinaan hyvinkin rankkaa, vaikkei mulla ollut lasta, eikä lammasta.
Kun sain ensimmäisen lapsen, niin kyllä hänen kanssaan useinkin oli raskasta ja rankkaa. Olihan se ihan tajuton elämänmuutos, kun ensin ei tosiaan ollut lasta, eikä sitä lammasta ja kohta olitkin 24/7 kiinni käärössä, joka tarvitsi sinua NYT, HETI, IHAN KOKO AJAN.
Teinpäs sitten toisenkin lapsen ja kyllä oli rankkaa varsinkin silloin, kun vauvalla oli koliikki ja korvatulehduskierre, joka alkoi jo 2 viikon iässä. Oli rankkaa myös yöheräilyjen kanssa.
Kolmas ilmoitti tulostaan, kun kakkonen oli 5kk ikäinen, joten arvatkaa vaan oliko jo pelkkä ajatus tulevasta rankkaa?! Kyllä oli. Ja olihan se todellisuuskin sitten välillä rankkaa, kun lapset nukkuivat päivällä eri aikaan, eikä äiti siis voinut nukkua milloinkaan päikkäreitä. Ja yöt mentiin kahden huutavan lapsen kanssa kera niiden perkuleen korvatulehduskierteiden jne.
Siltikin sitten päädyin tekemään vielä neljännen ja vaikkei se neljäs ole vielä edes maailmassa (parin viikon päästä saattaa jo sitten ollakin) niin rankkaa on. Nuo pikkutytöt ovat suunnilleen 24/7 toistensa kimpussa ja mä sitten tämän ison mahani kanssa, kovine liitos-, ja selkäkipuineni kanssa lyllerrän lasten perässä erotuomarina. Kohta mulla on kädessä pieni huutava käärö, jolla todennäköisesti on koliikki ja korvatulehduskierre alkaa suunnilleen samaan aikaan, kun lapsi oppii avaamaan silmänsä. Kyllä tulee olemaan rankkaa.
Mutta ei se rankkuus nyt mikään synonyymi sille ole, etteikö silti voisi pärjätä. Jopa ihan hyvinkin. Toki, jos vauvalle tulee koliikki, saattaa joku ilta mennä niin, etten tiedä kumpi itkee enemmän ja kovemmin, minä vai vauva. Mutta se on vain hetkellistä. Koliikin jälkeen helpottaa ja kun vauva on 3kk, alkaa äidinkin mieliala rauhoittua hormonimyrskyn jäljiltä.
Mulla ei ole tapana valitella rankkuudesta, mutta ei se sitä tarkoita, etteikö joskus olisi rankkaa. Tai vaikka useinkin. Muttei sen, että asiasta mainitsee ääneen, tarvitse tarkoittaa sitä, etteikö sen rankkuuden kanssa pärjäisi, vaikka sen rankkuuden rankkana joskus kokeekin.
Ja pointtini oli siis se, että...niin, en oikein tietä. Jotenkin vaan kummastuttaa se, että jos kokee elämänsä rankkana, niin lapsia ei saisi tehdä lisää. Jos tällä kaavalla edettäisiin, mulla ei olisi ensimmäistäkään lasta. Eikä koiraa. Eikä miestäkään. Ne kaikki on välillä aika raskaita ja rankkoja.
Viimeksi muokattu: