Mikä minussa on VIKANA, kun kukaan ei halua tutustua minuun??

[Surullinen]

En usko että sinussa mitään vikaa olisi mutta ainakin itse olen huomannut että se yhteyden pito ystäviin kärsii kun jokaisella tavallaan on se oma elämä elettävänä (työt, lapset, mies, sukulaiset). Mistä päin olet?

En millään kehtaa paljastaa, mistä päin olen. Saatika laittaa kenellekään yv:tä... Tämä asia jotenkin ihan hävettää minua

No tämähän se on vikana, et anna kellekään edes mahdollisuutta!

No kun olen jo useamman kerran noin toiminut ja silti ei kukaan sitten pitemmän päälle haluakaan tutustua... Niin kohta on minun nimimerkkini kaikilla tiedossa, että tuo on se epätoivoinen, joka yrittää kalastella kavereita...

??? Etkä halua että sut "tunnistetaan!, siis oletko joku julkisuuden henkilö?!
USKOISIN ettet ole maailman napa kuitenkaan...luuletko oikeasti että jos laitat YV:iä niille jotka sitä pyysivät, olet täällä kohta keskustelunaiheena?


Anteeksi nyt, mutta mä en ymmärrä tuota logiikkaa.

No en nyt niin ajatellutkaan, että olisin täällä keskustelun aiheena... mutta kun useampien kanssa yrittää ystävyyttä hieroa, eikä siitä mitään tule kuitenkaan... ja sitten täällä tällaisia viestejä kirjoittelen ja yritän taas hieroa ystävyyttä... jne jne jne... Niin kohta aika monella on tiedossa, että minä olen se raukka, jolla ei ole ystäviä. Ja kuka sellaisen raukan kanssa haluaa edes olla ystävä...

Toivoisin, että voisin saada ystävän ihan vain silleen, ettei tarvis "tyrkyttää" itseään... Ja ettei jäisi sellainen olo, että tuo on nyt vaan minun "ystäväni", koska "kerjäsin sääliä" siellä Kaksplussan palstalla surullisella tarinallani ujoudestani... Ja olen aina sen tarinan vanki.

 

[Sikke1]

Mä huolisin uusia kavereita jos joku sattuu asumaan Lahden lähistöllä. Olen huono kirjoittelemaan, joten enemmänkin kaipaan seuraa läheltä.

Varsinkin silloin, kun muutimme tänne niin tuntui erittäin yksinäiseltä, kun ei entuudestaan tuntenut ketään. Tosin ei täältä niin pitkä matka ole siskoni ja muiden ystävien luo (n. 30-70km) Jonkin ajan kuluttua lähdin mukaan äiti lapsi toimintaan. Se on muuten jännä juttu, että yleensä ihmisillä on se oma kaveriporukka. Siihen on aika vaikea päästä mukaan.

 

[Wc Ankka]

Oikeasti, ei kannata tehdä näitä aloituksia jos tuolla asenteella on liikenteessä. Koska ystävyyttä tarjoavia löytyy aina, samoin kuin muitakin yksinäisiä, ja on melko ylenkatseellista heitä kohtaan tuijottaa vaan omaan napaan ja jatkaa ruikutusta vaikka he yrittävät tarjota sinulle sitä mitä sanot kaipaavasi.

Anteeksi raaka teksti, mutta näin näen asian. Itsekin täältä ystäviä joskus etsineenä.

 

[Surullinen]

Jonkin ajan kuluttua lähdin mukaan äiti lapsi toimintaan. Se on muuten jännä juttu, että yleensä ihmisillä on se oma kaveriporukka. Siihen on aika vaikea päästä mukaan.

Olen käynyt perhekerhossa, mutta siellä tosiaan on ne omat porukkansa. Ja jos jotain menee puhumaan niin hymähdellään vaan ja pian siirytään muualle, pois minun lähettyviltäni...

 

[Surullinen]

Oikeasti, ei kannata tehdä näitä aloituksia jos tuolla asenteella on liikenteessä. Koska ystävyyttä tarjoavia löytyy aina, samoin kuin muitakin yksinäisiä, ja on melko ylenkatseellista heitä kohtaan tuijottaa vaan omaan napaan ja jatkaa ruikutusta vaikka he yrittävät tarjota sinulle sitä mitä sanot kaipaavasi.

Anteeksi raaka teksti, mutta näin näen asian. Itsekin täältä ystäviä joskus etsineenä.

No kaipasin lähinnä nyt muiden ajatuksia ja mielipiteitä asiasta -kiitos sinulle omistasi. Tiesin kirjoittaessani, että joku varmaan tarjoaa ystävyyttään ja olen kiitollinen siitä. Lähinnä minäkin kaipaisin ihan oikeaa, lähellä asuvaa ystävää... mutta tiedän toki, ettei se ole mahdollista, jos en suostu paljastamaan edes asuinpaikkaani.

En mielestäni ruikuta, vaan pohdiskelen asiaa... Vaikka otsikko kieltämättä saa minut kuulostamaan omaan napaan tuijottajalta...

 

[Minä]

Täällä on kohtalotoveri.. Olen koko ikäni miettinyt miksi minun kanssa ei kukaan kiinnostu kaveeraamaan, olenko tyhmä, ärsyttävä tai jotenkin vastenmielinen. Vaikka olen perusluonteeltani melko sosiaalinen ja usein puheliaskin, en koskaan pääse jutuissa sellaiselle tasolle, että ystävystyisin kenenkään kanssa ja kuljen ihan suosiolla omia polkujani. Tyttöporukoissa, esim. polttareissa tms., tunnen itseni aina ulkopuoliseksi. Tuota asiaa kun liikaa miettii, ei edes uskalla olettaa, että kukaan kiinnostuisi mun kanssa aikaa viettämään, eikä sitä enää edes odota että sellaista tapahtuisi.

Lasten saannin myötä on helppo kyläillä ja kaveerata tuttavapariskuntien kanssa, kun lasten kanssa riittää touhua ja niiden asioista on helppo puhua muiden pinnallisten kuulumisten ohessa. Tuntuu kuitenkin, että mulla ei koskaan ole sellaista sydänystävää, kenelle voisin kertoa huolistani ja murheistani ja jakaa syvimpiä tuntojani. Niitä on sitten vaan kannettava sisällään yksin.

 

[Surullinen]

Täällä on kohtalotoveri.. Olen koko ikäni miettinyt miksi minun kanssa ei kukaan kiinnostu kaveeraamaan, olenko tyhmä, ärsyttävä tai jotenkin vastenmielinen. Vaikka olen perusluonteeltani melko sosiaalinen ja usein puheliaskin, en koskaan pääse jutuissa sellaiselle tasolle, että ystävystyisin kenenkään kanssa ja kuljen ihan suosiolla omia polkujani. Tyttöporukoissa, esim. polttareissa tms., tunnen itseni aina ulkopuoliseksi. Tuota asiaa kun liikaa miettii, ei edes uskalla olettaa, että kukaan kiinnostuisi mun kanssa aikaa viettämään, eikä sitä enää edes odota että sellaista tapahtuisi.

Lasten saannin myötä on helppo kyläillä ja kaveerata tuttavapariskuntien kanssa, kun lasten kanssa riittää touhua ja niiden asioista on helppo puhua muiden pinnallisten kuulumisten ohessa. Tuntuu kuitenkin, että mulla ei koskaan ole sellaista sydänystävää, kenelle voisin kertoa huolistani ja murheistani ja jakaa syvimpiä tuntojani. Niitä on sitten vaan kannettava sisällään yksin.

Olet aivan kuin minä!

 

[Surullinen]

Täällä on kohtalotoveri.. Olen koko ikäni miettinyt miksi minun kanssa ei kukaan kiinnostu kaveeraamaan, olenko tyhmä, ärsyttävä tai jotenkin vastenmielinen. Vaikka olen perusluonteeltani melko sosiaalinen ja usein puheliaskin, en koskaan pääse jutuissa sellaiselle tasolle, että ystävystyisin kenenkään kanssa ja kuljen ihan suosiolla omia polkujani. Tyttöporukoissa, esim. polttareissa tms., tunnen itseni aina ulkopuoliseksi. Tuota asiaa kun liikaa miettii, ei edes uskalla olettaa, että kukaan kiinnostuisi mun kanssa aikaa viettämään, eikä sitä enää edes odota että sellaista tapahtuisi.

Lasten saannin myötä on helppo kyläillä ja kaveerata tuttavapariskuntien kanssa, kun lasten kanssa riittää touhua ja niiden asioista on helppo puhua muiden pinnallisten kuulumisten ohessa. Tuntuu kuitenkin, että mulla ei koskaan ole sellaista sydänystävää, kenelle voisin kertoa huolistani ja murheistani ja jakaa syvimpiä tuntojani. Niitä on sitten vaan kannettava sisällään yksin.

Olet aivan kuin minä!

Erityisesti tuo kohta kolahti, että lasten kanssa on helppo kyläillä...

 

[Minä]

Kyllä sekin tieto lohduttaa, ettei ole ainoa tällainen kummajainen.. Että joku muu painii samojen asioiden kanssa!

 

[Surullinen]

Kyllä sekin tieto lohduttaa, ettei ole ainoa tällainen kummajainen.. Että joku muu painii samojen asioiden kanssa!

Aivan :hug:

 

[hei]

Surullinen! Ainahan voit luoda uuden nikin Niin ei kukaan osaa yhdistää edellisiin kyselijöihin, jos se huolettaa.

Sitten tuosta, että täällä tarjotaan ystävyyttä, mutta sinä haluaist oikean, lähellä asuvan ystävän. No, ethän tiedä, jos joku vaikka asuu lähelläsi! Ehkä sinulla on alusta asti vain liian tiukat kriteerit? Ei sitä koskaan tiedä, kenen kanssa ystävyys puhkeaa kukkaan... Ei sitä heti näe.

Ja etäystävistä voin sanoa, että kummasti nekin vaan saa maailman näyttämään vielä hieman kauniimmalta. Mulla on todella läheisiä ystäviä ulkomailla asti. Tietenkään me ei nähdä usein, mutta soitellaan ja kirjoitellan. Ja sitten kun nähdään, onkin aikaa yleensä viikko tms. Ja todellakin ollaan yhä hyviä hyviä ystäviä, vaikka välimatkaa on tuhansia kilometrejä ja ollut jo vuosia.

Onnea ystävän löytämiseen, muista pitää silmät auki!

 

[Hei "ujot":)]

Täällä samanlainen varmaan kuin ap ja muutkin samoilla ajatuksilla. Huono olen kirjoittamalla itseäni ilmaisemaan mutta tuntemukset ovat samoja..
Asun Rovaniemellä ja lapsi löytyy mut ei miestä. Sellainen oikea ystävä puuttuu.
En heti kehtaa nikillä kirjottaa, mut onnistuisikohan jotenkin "tavata".. kirjotelkaa tähän jos.. Poistun nyt pariksi tunniksi palstalta mut palaan

 

[vieras]

Voin sen verran sanoa että et vaikuta viestisi perusteella kovinkaan mielenkiintoiselta ihmiseltä. Sorry nyt vaan. Valitat ja ruikutat, minä, minä, minä... Entä jos siirtäisit katseesi omasta navastasi ja itsesi analysoinnista toisiin ihmisiin ja kiinnostuisit heistä. Jättäisit itsesi pohtimisen vähemmälle ja hyväksyisit, että olet sellainen kuin olet ja niistä lähtökohdista haluat tutustua ihmisiin. Sinun pitää antaa itsestäsi ja uskaltaa heittäytyä suhteeseen. Tässäkin sait ystävyystarjouksia, mutta mitä teit? Kieltäydyit paljastamasta itsestäsi mitään ja pakenit heti. Miten voit ihmetellä yksinäisyyttäsi? Ei ne ystävät itsestään tule, vaan jokainen ihmissuhde on rakennettava.

 

[Pihlis]

Täällä on kohtalotoveri.. Olen koko ikäni miettinyt miksi minun kanssa ei kukaan kiinnostu kaveeraamaan, olenko tyhmä, ärsyttävä tai jotenkin vastenmielinen. Vaikka olen perusluonteeltani melko sosiaalinen ja usein puheliaskin, en koskaan pääse jutuissa sellaiselle tasolle, että ystävystyisin kenenkään kanssa ja kuljen ihan suosiolla omia polkujani. Tyttöporukoissa, esim. polttareissa tms., tunnen itseni aina ulkopuoliseksi. Tuota asiaa kun liikaa miettii, ei edes uskalla olettaa, että kukaan kiinnostuisi mun kanssa aikaa viettämään, eikä sitä enää edes odota että sellaista tapahtuisi.

Lasten saannin myötä on helppo kyläillä ja kaveerata tuttavapariskuntien kanssa, kun lasten kanssa riittää touhua ja niiden asioista on helppo puhua muiden pinnallisten kuulumisten ohessa. Tuntuu kuitenkin, että mulla ei koskaan ole sellaista sydänystävää, kenelle voisin kertoa huolistani ja murheistani ja jakaa syvimpiä tuntojani. Niitä on sitten vaan kannettava sisällään yksin.

Kuulun ehkä myös tähän porukkaan. Mulla on työkavereita, sukulaisia sekä lasten harrastusten kautta tulleita kavereita, mutta ns sydänystävää ei ole ollut siitä alkaen kun lähdin opiskelemaan toiselle paikkakunnalle.

Luulen kyllä että tämä on aika yleistä ja esim. televisio mm. sinkkuelämää sarja vahvistaa käsitystä että kaikilla on monta sydänystävää. Näin ei varmasti ole.

Sitä vaan täytyy antaa ajan kulua ja toivoa että jostain nykyisestä kaverista tulee vuosien myötä se sydänystävä. Ystäväksi ei mielestäni voi alkaa vaan siihen ns kasvetaan yhdessä.

 

[vieras]

Oikeasti, ei kannata tehdä näitä aloituksia jos tuolla asenteella on liikenteessä. Koska ystävyyttä tarjoavia löytyy aina, samoin kuin muitakin yksinäisiä, ja on melko ylenkatseellista heitä kohtaan tuijottaa vaan omaan napaan ja jatkaa ruikutusta vaikka he yrittävät tarjota sinulle sitä mitä sanot kaipaavasi.

Anteeksi raaka teksti, mutta näin näen asian. Itsekin täältä ystäviä joskus etsineenä.

No kaipasin lähinnä nyt muiden ajatuksia ja mielipiteitä asiasta -kiitos sinulle omistasi. Tiesin kirjoittaessani, että joku varmaan tarjoaa ystävyyttään ja olen kiitollinen siitä. Lähinnä minäkin kaipaisin ihan oikeaa, lähellä asuvaa ystävää... mutta tiedän toki, ettei se ole mahdollista, jos en suostu paljastamaan edes asuinpaikkaani.

En mielestäni ruikuta, vaan pohdiskelen asiaa... Vaikka otsikko kieltämättä saa minut kuulostamaan omaan napaan tuijottajalta...

Eihän sinun asuinpaikkaasi tarvi paljastaa vaikka jollekin yv laittaisit. Turha luulla, että ystäviä saat jos et tartu "onkeen".

 

[Minä]

Luulen kyllä että tämä on aika yleistä ja esim. televisio mm. sinkkuelämää sarja vahvistaa käsitystä että kaikilla on monta sydänystävää. Näin ei varmasti ole.

Nimenomaan. Aina kun jossain elokuvassa tai tv-sarjassa jollekin tulee ero, on siellä on liuta ystäviä pakkaamassa kamoja, lohduttamassa ja viemässä ulos tuulettumaan. Siinä aina miettii, miten yksin itse olisi siinä tilanteessa. Äidin nurkissa vollottamassa varmaan

 

[Surullinen]

Voin sen verran sanoa että et vaikuta viestisi perusteella kovinkaan mielenkiintoiselta ihmiseltä. Sorry nyt vaan. Valitat ja ruikutat, minä, minä, minä... Entä jos siirtäisit katseesi omasta navastasi ja itsesi analysoinnista toisiin ihmisiin ja kiinnostuisit heistä. Jättäisit itsesi pohtimisen vähemmälle ja hyväksyisit, että olet sellainen kuin olet ja niistä lähtökohdista haluat tutustua ihmisiin. Sinun pitää antaa itsestäsi ja uskaltaa heittäytyä suhteeseen. Tässäkin sait ystävyystarjouksia, mutta mitä teit? Kieltäydyit paljastamasta itsestäsi mitään ja pakenit heti. Miten voit ihmetellä yksinäisyyttäsi? Ei ne ystävät itsestään tule, vaan jokainen ihmissuhde on rakennettava.

No ehkä juuri kirjoitustyylini takia kukaan ei tahdo tutustua minuun sen paremmin... En tahdo nyt tehdä tässä mitään "vastahyökkäystä", mutta omasta mielestäni ajattelen kyllä hyvin paljon muita ihmisiä -ennemmin kuin itseäni. Läheisimmät ovatkin sanoneet, että olen nimenomaan hyvä kuuntelija ja otan muut huomioon -enkä vain keskity itseeni. Eli voisin sanoa olevani hyväkin ystävä, jos pääsisin ystävystymään...

Hyväksyn toki itseni tällaisena. Enkä kenenkään takia itseäni lähde muuttamaan. Mutta olen yrittänyt (OIKEASTI) tehdä tuttavuutta monien ihmisten kanssa, mutta en minä aina jaksa seuraani tyrkyttääkään... Ja en aina jaksa pettyä.

Tarkoitukseni ei todellakaan ollut tulla tänne ruikuttamaan. Heitin vain ilmoille tällaista pohdintaa...

 

[mie]

Jos oikeasti kiinnostaa niin voitais tutustua =) Et kuitenkaan asu täällä päin..mutta vaikka mesessä kirjoiteltais!?Mulla samanlaisia ajatuksia..Tuntuu että olen jo luovuttanut uusien ystävien etsimisen..

 

[vieras]

Tutulta kuulostaa. Et ole ainoa. Mulla ei edes lasten myötä ole tullut läheisiä tuttuja. Aikamme vauvapiireissa ja muskareissa pyörittiin ja kun niistä kasvettiin ulos ei meihin kukaan ole halunnut pitää yhteyttä vaikka mielestäni olen yrittänyt.

 

[Surullinen]

Jos oikeasti kiinnostaa niin voitais tutustua =) Et kuitenkaan asu täällä päin..mutta vaikka mesessä kirjoiteltais!?Mulla samanlaisia ajatuksia..Tuntuu että olen jo luovuttanut uusien ystävien etsimisen..

Missähän päin sitten mahdat asua...?

 

[mie]

Jos oikeasti kiinnostaa niin voitais tutustua =) Et kuitenkaan asu täällä päin..mutta vaikka mesessä kirjoiteltais!?Mulla samanlaisia ajatuksia..Tuntuu että olen jo luovuttanut uusien ystävien etsimisen..

Missähän päin sitten mahdat asua...?

Joensuussa =) Ootkohan ite sitten mistä päin?

 

[Surullinen]

Jos oikeasti kiinnostaa niin voitais tutustua =) Et kuitenkaan asu täällä päin..mutta vaikka mesessä kirjoiteltais!?Mulla samanlaisia ajatuksia..Tuntuu että olen jo luovuttanut uusien ystävien etsimisen..

Missähän päin sitten mahdat asua...?

Joensuussa =) Ootkohan ite sitten mistä päin?

Äääh, ihan eri suunnalta....

 

[vieras]

Se on hankalaa tuo ystävystyminen aikuisiällä, uudella paikkakunnalla kohta vuosi asuttu, eikä ole yhtään uutta kaveria kerhoistakaan tarttunut, ne on näitä pikkupaikkakunnan "iloja!

 

[mie]

Jos oikeasti kiinnostaa niin voitais tutustua =) Et kuitenkaan asu täällä päin..mutta vaikka mesessä kirjoiteltais!?Mulla samanlaisia ajatuksia..Tuntuu että olen jo luovuttanut uusien ystävien etsimisen..

Missähän päin sitten mahdat asua...?

Joensuussa =) Ootkohan ite sitten mistä päin?

Äääh, ihan eri suunnalta....

Niinpä tietenkin No voihan..

 

[Orion-]

Ihan samoja kokemuksia mulla...
Yläasteella ja lukiossa (jonku verran myös ala-asteella) kaverit vaihtu jatkuvasti, eikä niistä kovinkaan monesti ollu edes vapaa-ajan kavereiksi vaan nähtiin vain koulussa. Varakaverina oleminen tuli tutuksi...

Riparilla tutustuin yhteen tyttöön, joka on pysynyt kaverina. En oo oikeen varma osaisinko häntä ystäväksi kutsua...aika harvoin nähdään koska välimatkaa 130km.

Edelleenkään en oikein osaa luoda suhteita, en edes netissä, vaikka yleensä pystyn enempi itsestäni kertomaan kirjoittamalla.

Nyt tuo "riparikaveri" on ainut kaveri joka mulla on. Alan hyväksymään tilannetta pikkuhiljaa, suurena apuna on ollu oma mies, joka on samalla paras ystävä ja hälläki on samoja kokemuksia, eikä hällä taida olla yhtään kaveria nytkään... Sen ainoan mikä hällä oli, eipä enää yhteyttä pitäny...

Kumma kyllä, miesten/poikakaverien suhteen ei oo oikeestaan ongelmaa ollu. 14-vuotiaana "seurustelin" ekan kerran, n. kk verran, sen jälkeen meni puolisen vuotta, kun rupesin seurusteleen taas ja sitä kesti 2,5 vuotta. Siitä muutama kuukausi niin tapasin nykyisen mieheni. Muuten sitte en osaa miespuolisten kanssa jutella sen enempää ku naisten kanssa, oikeastaan vielä huonommin.