Mikä elämästä tekee elämisen arvoista?

[Chala]

Oletko ap ajatellut edes vaihtoehtona harrastaa jotain kodin ulkopuolella, tai edes kotona niin että mies tai joku muu vahtii lapsia? Kouluttautua, käydä vaikka joku kansalaisopiston kurssi jos ei kummempaa? Mennä töihin? Järjestää lapset hoitoon ja mennä vaikka väkisin kokeilemaan miehen kanssa josko teillä vaikka olisi jotain puhuttavaa?

En tarkoita tätä pahalla, mutta oletko miettinyt itse miten käyttäydyt sosiaalisissa tilanteissa? Ymmärrän että kun tilanne on päällä on vaikea olla positiivinen, mutta jos itse sulkeudut ja otat ensimmäiset pitkät katseet puistossa torjuntana etkä sen jälkeen edes yritä, et varmasti voikaan mitään ystävyyssuhteita muodostaa. Se klassinen 'ei kukaan sua kotoa tule hakemaan' pitää hyvinkin paikkansa.

Sisäänpäinlämpiävässä ympäristössä pitää tehdä itse tuplasti enemmän töitä että pääsee joukkoon mukaan, mutta ei se mahdotonta ole. Jos sä et oikeasti ole missään ympäristössä ikinä kavereita saanut, niin johtuukohan se ihan yksinomaan vain kaikista muista vai voisiko omassa käytöksessäsi olla jotain sellaista mikä asiaan vaikuttaa?

 

[nopsis]

Ehkä tässä tilanteessa olisi oikea joskin rohkea ratkaisu muuttaa pois sieltä hevonperseestä? Todeta että se ei ollutkaan se asia mikä sopi juuri teille ja parantaa sillä elämänlaatua. Mun mielestä ihmiset liian usein vaan jää huonoon tilanteeseen kun parempaakin olisi tarjolla. Tietenkin vaivallista se muutos joskus on mutta useimmiten kannattavaa loppupeleissä...

Kylläpä kyllä...on kuule mielessä käynyt ettei tää maaseutuelo niin todellakaan ollut mun juttu. Ollaan aina ennenkin tehty just niin kuin on hyvältä tuntunut ja muutettu sen kummemmin ajattelematta. Nyt oli meininkinä kuitenkin yrittää luoda kotia ja pysyvyyttä. En tahtois niin helpolla heti olla luovuttamassa, kun kuitenkin jossain määrin itse on aina syyllinen tyytymättömyyteensä.
TUntuu omalla kohdalla ainakin vaan mahdottomalta päästä piireihin sisään ja kotiutua kun verkostot on ihan nollassa. Ja sanottakoon etten totaaliumpioluuseri ole kun aiemmissa asuinpaikoissa on kuitenkin vertaistukee ja verkostoja löytynyt kerhoista ja puistoista. Mies ei varsinaisesti mun kitinää ymmärrä, koska ei itse ole "apeana kotiäitinä,jolle ne äitikaverit" on kaikki kaikessa.
Palaan kyllä töihin piakkoin, mutta koska tunnen itseni niin luultavasti töissä mietin sitten että "voi kumpa olisin vielä saanut olla kotona..." Näin se valitettavasti homma menee...

 

["jaa"]

Oletko ap ajatellut edes vaihtoehtona harrastaa jotain kodin ulkopuolella, tai edes kotona niin että mies tai joku muu vahtii lapsia? Kouluttautua, käydä vaikka joku kansalaisopiston kurssi jos ei kummempaa? Mennä töihin? Järjestää lapset hoitoon ja mennä vaikka väkisin kokeilemaan miehen kanssa josko teillä vaikka olisi jotain puhuttavaa?

En tarkoita tätä pahalla, mutta oletko miettinyt itse miten käyttäydyt sosiaalisissa tilanteissa? Ymmärrän että kun tilanne on päällä on vaikea olla positiivinen, mutta jos itse sulkeudut ja otat ensimmäiset pitkät katseet puistossa torjuntana etkä sen jälkeen edes yritä, et varmasti voikaan mitään ystävyyssuhteita muodostaa. Se klassinen 'ei kukaan sua kotoa tule hakemaan' pitää hyvinkin paikkansa.

Sisäänpäinlämpiävässä ympäristössä pitää tehdä itse tuplasti enemmän töitä että pääsee joukkoon mukaan, mutta ei se mahdotonta ole. Jos sä et oikeasti ole missään ympäristössä ikinä kavereita saanut, niin johtuukohan se ihan yksinomaan vain kaikista muista vai voisiko omassa käytöksessäsi olla jotain sellaista mikä asiaan vaikuttaa?

Ei ole mahdollisuutta kodin ulkopuolisiin harrastuksiin. On erilaisia velvollisuuksia lasten ja muuten osalta ettei aina ehdi mitään vakituista. Oma terveyskin estää tietyt mitkä voisi kiinnostaa. Olen miettinyt omaakin käytöstä ja en usko siinä olevan mitään kummallista. Täällä tuntuu vain olevan ne omat kuppikuntansa ja ilo olisi löydettävä elämästä lasten kanssa. Olen ex-koulukiusattu joten sen vuoksi ei kukaan kouluaikana halunnut kanssani olla, sama juttu ammattikoulussa. Työpaikallani ei myöskään niitä sosiaalisia kontakteja ole kuten jo aiemmin kerroin.
Miehen kanssa yhteinen aika.. en usko miestä kiinnostavan kuulla pari tuntia minun pyykinpesusta ja kakkavaipoista tmv mitkä oikeasti vain täyttää päiväni.

 

[ymmärrän]

tavallaan. Musta tuntui monta kertaa samalta kun olin vielä kotona. Mulla ei ollut työpaikkaa, ei kotona olevia kavereita, ei paljoakaan kontakteja kehenkään. Tunsin olevani täysin syrjässä kaikesta, en saanut iloa pelkästään lapsen kanssa olemisesta, ja vaikka oli sitä ns "omaa aikaa", niin mitä hienoa on käydä yksin vaikka shoppaamassa? Olisin kaivannut kaveria.

Onneksi sitten sain töitä, ja suosittelisin ap:llekin töihin menoa, ainakin osa-aikaisesti. Mulla ei ole edes mikään kiva duuni, vaihdan heti kun löydän paremman, mutta ainakin ajattelen muita asioita ison osan päivää. Minua ei vaan ole tarkoitettu kotiäidiksi - kuten ap sanoi, en saa mitään iloa siitä, että olen joka hetki jonkun toisen tarpeita varten. On ollut todella vapauttavaa, että työpäivän aikana minun ei tarvitse huolehtia lasten tarpeista lainkaan, vaan sen tekee joku muu. Teen työni ilolla, ja vaikkei se mikään elämän tarkoitus mulle olekaan (työlläni ei mun nähdäkseni ole paljoakaan merkitystä kenellekään), niin se on ihan mukavaa puuhastelua. Nyt voin sanoa olevani onnellinen, mutta kotona ollessani en ollut. Nyt osaan arvostaa sitä ihanaa lasta ja miestäkin taas ihan eri lailla.

 

["Piika-äiti"]

Minusta sinun pitäisi yrittää löytää aluksi ihan pieniä asioita ihan omaan elämääsi. Onko mitään taidelajia joka kiinnostaisi ja lohduttaisi? Kuuntele sinusta hyvää musiikkia kun siivoat. Lue illalla runo. Katso silloin tällöin elokuva, josta pidät. Yritä löytää jotain kaunista kotiin vaikka kirpparilta. Selvitä radion ohjelmatarjontaa, siellä on varmasti joku ohjelma, joka kiinnostaa ja ilahduttaa sinua.

Siis rakenna kotiisi, arkeesi ja rutiiniesi sisälle asioita, joista pidät ja jotka ovat sinusta kauniita, innostavia ja "kohottavia". En halua olla julma, mutta usein ihmisen pitää ihan itse ottaa vastuu siitä millaiseksi elämänsä sen vaihtuvissa vaiheissa tekee ja miten arkensa kokee.

 

["jaa"]

Kai olen sitten niin ärsyyntynyt omaan tilanteeseeni etten vain enää edes tiedä mitä hauaisin tehdä. Siksi kyselin täältä teidän juttuja jos joku sattuisi osumaan. Nyt päivät menevät vain lasten ja ongelmien ehdoilla.

 

[hannaee]

[QUOTE="jaa";23225275]Ei ole mahdollisuutta kodin ulkopuolisiin harrastuksiin. On erilaisia velvollisuuksia lasten ja muuten osalta ettei aina ehdi mitään vakituista. Oma terveyskin estää tietyt mitkä voisi kiinnostaa. Olen miettinyt omaakin käytöstä ja en usko siinä olevan mitään kummallista. Täällä tuntuu vain olevan ne omat kuppikuntansa ja ilo olisi löydettävä elämästä lasten kanssa. Olen ex-koulukiusattu joten sen vuoksi ei kukaan kouluaikana halunnut kanssani olla, sama juttu ammattikoulussa. Työpaikallani ei myöskään niitä sosiaalisia kontakteja ole kuten jo aiemmin kerroin.
Miehen kanssa yhteinen aika.. en usko miestä kiinnostavan kuulla pari tuntia minun pyykinpesusta ja kakkavaipoista tmv mitkä oikeasti vain täyttää päiväni.[/QUOTE]

Eli olet jo päättänyt että mitään ulkopuolista elämää tai miehen kanssa kahdenkeskistä aikaa et edes halua järjestää? mutta silti valitat niitten puutteesta. Luulisi jokaisen ihmisen elämästä irtoavan 1-2h viikossa vaikka olisi mikä suurperhe. Ja sen ajan käyttäisit sitten johonkin mikä tuottaa mielihyvää

 

[nopsis]

Meitsi ei ainakaan ole kokenut paskasten sukkien keräilyä tai jatkuvaa murujen imurointia yhtään sen hohdokkaammaksi, vaikka sitten mitä musiikkia pistäisi soimaan!?
Niin se kyllä on, että vaikka töissä on rankkaa niin ei se juhlaa aina kotonakaan ole. Mulla ainakin tuntuu taas olevan niin ratkiriemukas päivä kun molemmat lapset kipeinä, kitisevinä ja hauskoja (???) kotihommia olisi vaikka kuinka paljon....

 

["jaa"]

Eli olet jo päättänyt että mitään ulkopuolista elämää tai miehen kanssa kahdenkeskistä aikaa et edes halua järjestää? mutta silti valitat niitten puutteesta. Luulisi jokaisen ihmisen elämästä irtoavan 1-2h viikossa vaikka olisi mikä suurperhe. Ja sen ajan käyttäisit sitten johonkin mikä tuottaa mielihyvää

No anteeksi, että purin tänne Meillä ei irtoa tai jos irtoaa niin jumalattomien säätöjen jälkeen. En ole mitään päättänyt, mutat kuten miehellenikin olen sanonut: elämässäni ei tapahdu mitään kovin mielenkiintoista mitä haluaisin suu vaahdoten muille jakaa (muuta kun jos lapset oppii jotain). Sanoin jo ettei ole mahdollisuutta kodin ulkopuolisiin harrastuksiin, joten uskokaa pois että mietitty on. Syitä en täällä halua eritellä.

 

[Chala]

[QUOTE="jaa";23225275]Ei ole mahdollisuutta kodin ulkopuolisiin harrastuksiin. On erilaisia velvollisuuksia lasten ja muuten osalta ettei aina ehdi mitään vakituista. Oma terveyskin estää tietyt mitkä voisi kiinnostaa. Olen miettinyt omaakin käytöstä ja en usko siinä olevan mitään kummallista. Täällä tuntuu vain olevan ne omat kuppikuntansa ja ilo olisi löydettävä elämästä lasten kanssa. Olen ex-koulukiusattu joten sen vuoksi ei kukaan kouluaikana halunnut kanssani olla, sama juttu ammattikoulussa. Työpaikallani ei myöskään niitä sosiaalisia kontakteja ole kuten jo aiemmin kerroin.
Miehen kanssa yhteinen aika.. en usko miestä kiinnostavan kuulla pari tuntia minun pyykinpesusta ja kakkavaipoista tmv mitkä oikeasti vain täyttää päiväni.[/QUOTE]

Tunnut suhtautuvan kaikkeen asenteella 'vähän niinkuin kokeilin ehkä joskus eikä maksa vaivaa'. Harrastuksia voi keksiä kotonakin tai lasten kanssa jos oikeasti haluaa.

Minkälaisia vastauksia sä täältä odotat, mikään ehdotus ei tunnu olevan mieleinen? Se elämästä nauttiminen ja helmien löytäminen vallitsevasta tilanteesta vaatii asennetta, asennemuutosta jos asenne ei kohdillaan ole. Ei ilman sitä ole mitään taikakeinoja.

 

["vieras"]

Rakkaus miestä, lapsia kohtaan, mielenkiintoiset asiat elämässä: harrastukset ja työ mm.

 

[Mulle]

Tuo iloa elämään mies,kuten teillä monilla muillakin. Rakkaus miestä kohtaan menee kaiken muun edelle. Miehen rakkaus mua kohtaan auttaa jaksamaan ja antaa syyn elää. Lapsia meillä ei ole ja tämän takia olemme lapsettomuushoidoissa. Tämä asia on raskas ja kipeä,mutta miehen kanssa selvitään yhdessä. Olen joskus synkkinä hetkinä esim. kahden keskenmenon aikaan ollut heittämässä pyyhettä kehään. Olen tuolloin ajatellut ettei elämä ole minkään arvoista ellei meille tule lapsia. Lapset antavat sisältöä elämään. Mielestäni kahden aikuisen ihmisen välisen rakkaus näkyy konkreettisesti lapsina. Lapset ovat kahden ihmisen välisen rakkauden hedelmä. Ovat he sitten miten tahansa saaneet alkunsa.
Kaverit minulla on yhden käden sormilla laskettavissa. Yhdellä on perhe ja heidän kanssaan puuhaa riittää. Olen lapseton ja tunnen itseni ulkopuoliseksi eikä meillä ole juurikaan yhteistä puhuttavaa. Hän puhuu lapsistaan,mutten voi liittyä keskusteluun ollessani lapseton. Toisella on meno päällä ja biletys kuuluu olennaisesti hänen elämäänsä. Tokihan sitä itsekin käy välillä tuulettumassa,mutten pidä baarissa notkumisesta. Minä puhun perheen perustamisesta ja tämä kaveri suunnitelee illan bile-vaatetusta. Kolmas kaveri on veljeni vaimo ja hänellä omat kuvionsa. Joten moikataan kun tavataan näiden kavereiden kanssa. Toki lapsettomuus näkyy meidän arjessa ja jotenkin vaan keskitytään olemaan lapsettomia. Välillä muun maailman olemassa olo jää huomaamatta tämän takia..Voisin jatkaa tarinaa vaikka kuinka pitkästi,mutta..

Mutta mies on se tärkein <3

 

["jaa"]

Tunnut suhtautuvan kaikkeen asenteella 'vähän niinkuin kokeilin ehkä joskus eikä maksa vaivaa'. Harrastuksia voi keksiä kotonakin tai lasten kanssa jos oikeasti haluaa.

Minkälaisia vastauksia sä täältä odotat, mikään ehdotus ei tunnu olevan mieleinen? Se elämästä nauttiminen ja helmien löytäminen vallitsevasta tilanteesta vaatii asennetta, asennemuutosta jos asenne ei kohdillaan ole. Ei ilman sitä ole mitään taikakeinoja.

No kuule puoli vuotta kävin lasten kanssa kerhossakin ja sieltä sain vaan selän kääntelyä! Puistoissa tervehdykseenikin vastatataan selän kääntämisellä. Kerho oli pakko jättää kun tulin muuten itku kurkussa itse sieltä pois. Minua ei vaan otettu keskusteluun mukaan, ohjaaja vaan kyseli jotain ja muut puhuivat aina päälleni tai jättivät huomiotta. Juurihan sanoin että odotin teidän juttuja luettavakseni jos löytäisin jotain. Itse en ole vielä lasten kanssa juurikaan paljon kotona harrastuksia keksinyt.Ehkä olen mielikuvitukseton. Lasten kanssa ollaan ja muutenkin touhutaan kyllä. Kyse on vaan siitä että kaipaisin jotain mikä saisi vain minut onnelliseksi tai edes iloiseksi. Jotain mikä saa minut jaksamaan taas seuraavaan päivään.Nyt en odota muuta kuin iltaa ja nukkumaan menoa jotta sama paska alkaa taas alusta. (en edelleenkään ole masis vain tylsistynyt)

 

["elämä on ihanaa"]

Mun elämä muuttui iloiseksi kun pääsin miehestä eroon. Nyt on oma tupa, oma lupa ja omaa aikaa joka toinen viikonloppu ruhtinaalliset 48h! Aikaisemmin aika meni juurikin tuohon huusholli pyörittämiseen eikä sitä helpottanu yhtään se sotkua tekvä ukko joka ei edes vaatteitaan pyykkikoriin saanu. Nyt ei siis enää sen sotkuja siivottavana ja mikä parasta..tuo 48h vapaa n. kaks kertaa kuussa!

 

["noh"]

Toivottavasti et ole jo onnistunut mallioppimisen kautta periyttämään elämänasennettasi, sitä tyl-sis-ty-mis-tä, lapsillesi.

Mamman on aika ottaa siellä itseään niskasta. Vieraat ihmiset eivät voi määrätä sinua ilahtumaan mistään. Aikuisen on otettava vastuu omasta jaksamisestaan ja muistettava, että lapsesi jakavat sinun kanssasi tuon ilottoman murhearjen. Ala piristämään heitä edes!

 

["jaa"]

[QUOTE="noh";23225532]Toivottavasti et ole jo onnistunut mallioppimisen kautta periyttämään elämänasennettasi, sitä tyl-sis-ty-mis-tä, lapsillesi.

Mamman on aika ottaa siellä itseään niskasta. Vieraat ihmiset eivät voi määrätä sinua ilahtumaan mistään. Aikuisen on otettava vastuu omasta jaksamisestaan ja muistettava, että lapsesi jakavat sinun kanssasi tuon ilottoman murhearjen. Ala piristämään heitä edes![/QUOTE]

Lapsille olen kyllä hyvä äiti, huoli pois. Kuten jo kerroin että touhuamme ja ulkoillaan ja muutenkin olen malliäiti. Miljoonannen kerran sanon, että tässä ketjussa toivoinkin teidän arjesta niitä teidän ilon hetkiä jotta sieltä voisin jotain itselleni napata.

 

["vieras"]

[QUOTE="jaa";23225546]Lapsille olen kyllä hyvä äiti, huoli pois. Kuten jo kerroin että touhuamme ja ulkoillaan ja muutenkin olen malliäiti. Miljoonannen kerran sanon, että tässä ketjussa toivoinkin teidän arjesta niitä teidän ilon hetkiä jotta sieltä voisin jotain itselleni napata.[/QUOTE]

Onko tullut vastaan yhtään mitään, mitä aiot yrittää soveltaa? Tulisi hyvä olo meille, että tietäisimme jonkunlaisen suunnitelman tai ajatuksen pilkistävän sinua lohdullisesti?

 

["vieras"]

mies, lapset ystävät jne.

 

[Chala]

[QUOTE="jaa";23225495]No kuule puoli vuotta kävin lasten kanssa kerhossakin ja sieltä sain vaan selän kääntelyä! Puistoissa tervehdykseenikin vastatataan selän kääntämisellä. Kerho oli pakko jättää kun tulin muuten itku kurkussa itse sieltä pois. Minua ei vaan otettu keskusteluun mukaan, ohjaaja vaan kyseli jotain ja muut puhuivat aina päälleni tai jättivät huomiotta. Juurihan sanoin että odotin teidän juttuja luettavakseni jos löytäisin jotain. Itse en ole vielä lasten kanssa juurikaan paljon kotona harrastuksia keksinyt.Ehkä olen mielikuvitukseton. Lasten kanssa ollaan ja muutenkin touhutaan kyllä. Kyse on vaan siitä että kaipaisin jotain mikä saisi vain minut onnelliseksi tai edes iloiseksi. Jotain mikä saa minut jaksamaan taas seuraavaan päivään.Nyt en odota muuta kuin iltaa ja nukkumaan menoa jotta sama paska alkaa taas alusta. (en edelleenkään ole masis vain tylsistynyt)[/QUOTE]

Ensimmäisissä viesteissäsi puhut että olis parempi elämän vaan päättyä kun on niin paskaa mutta sitten sanot ettet ole masentunut vaan tylsistynyt. Miltä itsestäsi kuulostaisi toisen sanomana?

Missään, korostan ihan oikeasti missään, ei oteta äitipiireissä uusia ihmisiä vastaan avosylin ja tulla kyselemään kuulumisia ja repimään mukaan menoon, ei ainakaan ellei itse todellakin "tunge" itseään sinne mukaan ja väkisin integroidu joukkoon.

Susta tulee mieleen pari äitiä samoissa kerhoissa missä itse käyn. Kulkevat seiniä pitkin ja puhuvat vain omalle lapselleen, moikkaavat ehkä jos moikataan mutta tekevät hyvin selväksi ettei ole mitään sanottavaa eikä mitään puhuttavaa eikä pienintäkään kiinnostusta tutustua sen enempää. Ei hyvä. En tiedä tekevätkö itse tietoisesti tämän vai kuvittelevatko ettei kukaan vaan halua heidän kanssaan jutella, mutta lopputulos on sama.

Kun itse aloin käydä kerhoissa, oli porukka tosi sisäänpäinlämpiävää ja juttuihin oli alkuun ihan sairaan vaikea päästä mukaan. Useamman kerran käytyäni ja väkisin juttuihin tungettuani aloin pikkuhiljaa päästä jyvälle siitä kuka on kuka ja sitä kautta on tullut ihan ystävyyssuhteita solmittua. Niitä läheisempiäkin tuttavuuksia on tehty vähän "pakolla" alkuun niin että olen vain rohkaistunut kysymään sellaiselta äidiltä jonka kanssa on enemmän juteltu kerhossa että järjestetäänkös leikkitreffit. Tiedän kyllä että se on vaikeaa, mutta se ei koskaan ole mahdotonta, ihan oikeasti.

 

["jaa"]

Sen puoli vuotta mitä kerhossa käytiin todella yritin "tuppautua" mukaan, mutta aina lytättiin edellä mainitsemillani tavoilla. En ole seiniä pitkin kulkevaa tyyppiä. Puistossa äidit eivät anna lastensa leikkiä minun jälkeläisten kanssa (aina samat naamat puistossa).

Oikeasti... elämää pitäisi osata arvostaa,olla onnellinen siitä, mutta miten voisin olla onnellinen ja iloitseva kun koko elämäni päivät menee vain toisiin ihmisiin? Kukaan ei milloinkaan minulta kysy mitään, vaan minulta odotetaan paljon. En todellakaan ole masentunut, vaan ahdistunut tästä omasta elämästäni. Jotain ehdotuksia olen napannut kyllä täältä mitä on tullut.
Teidänkin mielestä olen vain turhasta valittava luuseri, mutta kyllä tämä oma elämä ahdistaa varsinkin kun sille on tietoisesti yrittänyt tehdä jotain. Ehkä kaikille ihmisille ei vain ole tarkoitettu ystäviä tms muuta kuin se perhe. Miehellä on kavereita ja kaikkea, olen kateudesta vihreä kun puhuu jostain ystävästään.

 

["Pikkuinen Jättiläinen"]

Hmm.. Mä taas ymmärrän ap:ta jos se on luovuttanut tuon kerhoilun suhteen. Itsekin olen sellainen, että hyvin varovasti tutustun ihmisiin ja jos tuollaisessa kerhossa olisi jo selkää käännetty minulle niin luovuttaisin kyllä enkä jaksaisi väkisin yrittää. Jos on kyse jostain pienemmästä kylästä jossa muu porukka on tuntenut koko elämänsä toisensa niin kyllä siihen porukkaan on tosi vaikea päästä mukaan, etenkin jos ei vaan ole niin sosiaalinen kuin osa tuntuu olevan.

Mutta ap tuntuu kaipaavan kaveria itselleen niin mitä mieltä olet kirjekaverista? Tuli mieleen kun joskus muistan nähneeni porukan etsivän itselleen kirjekavereita, siis ihan perinteisiä kirjeitä kirjoittamaan? Siinä tulisi jotain tekemistä ja voisi ainakin sitä kautta tutustua uuteen ihmiseen =)

Sekin tuli mieleen kun oman miehen kanssa joskus juteltiin siitä että jos voitettaisiin lotossa.. mitä tehtäisiin? Mitä ap tekisit? Itsellä ainakin tuli sellaisiakin asioita mieleen joita voisi toteuttaa ilman sitä päävoittoakin, toki vaatii säästämistä ja aikaa, mutta itse tykkäänkin siitä suunnittelusta eniten Ja on jotain mitä odottaa.

 

[Keittiönoita]

[QUOTE="jaa";23225669]Sen puoli vuotta mitä kerhossa käytiin todella yritin "tuppautua" mukaan, mutta aina lytättiin edellä mainitsemillani tavoilla. En ole seiniä pitkin kulkevaa tyyppiä. Puistossa äidit eivät anna lastensa leikkiä minun jälkeläisten kanssa (aina samat naamat puistossa).

Oikeasti... elämää pitäisi osata arvostaa,olla onnellinen siitä, mutta miten voisin olla onnellinen ja iloitseva kun koko elämäni päivät menee vain toisiin ihmisiin? Kukaan ei milloinkaan minulta kysy mitään, vaan minulta odotetaan paljon. En todellakaan ole masentunut, vaan ahdistunut tästä omasta elämästäni. Jotain ehdotuksia olen napannut kyllä täältä mitä on tullut.
Teidänkin mielestä olen vain turhasta valittava luuseri, mutta kyllä tämä oma elämä ahdistaa varsinkin kun sille on tietoisesti yrittänyt tehdä jotain. Ehkä kaikille ihmisille ei vain ole tarkoitettu ystäviä tms muuta kuin se perhe. Miehellä on kavereita ja kaikkea, olen kateudesta vihreä kun puhuu jostain ystävästään.[/QUOTE]
Hyvä kysymys. Mun elämäni menee nimenomaan asiakkaisiini, lapsiini, ystäviini ja sukulaisiini. Olen joutunut opettelemaan, miten ottaa aikaa itsellenikin. Olen aikoinaan suututtanut läheisiäni sillä, että en olekaan kivamukavaainavalmistekemäänkaikenpuolestanne -tyyppi.

 

[Keittiönoita]

[QUOTE="jaa";23225669]Sen puoli vuotta mitä kerhossa käytiin todella yritin "tuppautua" mukaan, mutta aina lytättiin edellä mainitsemillani tavoilla. En ole seiniä pitkin kulkevaa tyyppiä. Puistossa äidit eivät anna lastensa leikkiä minun jälkeläisten kanssa (aina samat naamat puistossa).

Oikeasti... elämää pitäisi osata arvostaa,olla onnellinen siitä, mutta miten voisin olla onnellinen ja iloitseva kun koko elämäni päivät menee vain toisiin ihmisiin? Kukaan ei milloinkaan minulta kysy mitään, vaan minulta odotetaan paljon. En todellakaan ole masentunut, vaan ahdistunut tästä omasta elämästäni. Jotain ehdotuksia olen napannut kyllä täältä mitä on tullut.
Teidänkin mielestä olen vain turhasta valittava luuseri, mutta kyllä tämä oma elämä ahdistaa varsinkin kun sille on tietoisesti yrittänyt tehdä jotain. Ehkä kaikille ihmisille ei vain ole tarkoitettu ystäviä tms muuta kuin se perhe. Miehellä on kavereita ja kaikkea, olen kateudesta vihreä kun puhuu jostain ystävästään.[/QUOTE]
Alkamalla elää omaa elämääsi Mene töihin, hanki ystäviä, hanki harrastuksia, opiskele hepreaa tai jäkälän kasvatusta ....maailma on täynnä mahdollisuuksia.Vain sinä itse voit tehdä asioita, jotka tekevät sinut onnelliseksi.

 

[Chala]

[QUOTE="jaa";23225669]Sen puoli vuotta mitä kerhossa käytiin todella yritin "tuppautua" mukaan, mutta aina lytättiin edellä mainitsemillani tavoilla. En ole seiniä pitkin kulkevaa tyyppiä. Puistossa äidit eivät anna lastensa leikkiä minun jälkeläisten kanssa (aina samat naamat puistossa).

Oikeasti... elämää pitäisi osata arvostaa,olla onnellinen siitä, mutta miten voisin olla onnellinen ja iloitseva kun koko elämäni päivät menee vain toisiin ihmisiin? Kukaan ei milloinkaan minulta kysy mitään, vaan minulta odotetaan paljon. En todellakaan ole masentunut, vaan ahdistunut tästä omasta elämästäni. Jotain ehdotuksia olen napannut kyllä täältä mitä on tullut.
Teidänkin mielestä olen vain turhasta valittava luuseri, mutta kyllä tämä oma elämä ahdistaa varsinkin kun sille on tietoisesti yrittänyt tehdä jotain. Ehkä kaikille ihmisille ei vain ole tarkoitettu ystäviä tms muuta kuin se perhe. Miehellä on kavereita ja kaikkea, olen kateudesta vihreä kun puhuu jostain ystävästään.[/QUOTE]

Et sä ainakaan mun mielestä ole mikään turhasta valittava luuseri, mutta mahdotontahan se on sanoa ulkopuolelta sinua täysin tuntematta miten tilanteet on oikeasti kenenkin näkökulmasta menneet ja mikä muiden tai sinun käytöksessä on sellaista joka vaikeuttaa tutustumista.

Onnea ei aina revitä arjesta, selvähän se on, mutta jos ei mitään muuta tosiaankaan ole kuin sitä samaa eikä mahdollisuuttakaan mihinkään niin sitten niitä ilonaiheita pitää yrittää taikoa jostain

Yritä ihan piruuttas huomenna aamulla sanoa ensimmäisenä itselles että tästä päivästä teet erilaisen. Et pingota siivoamisten kanssa, teet ruokaa yhdessä lasten kanssa, yrität nauttia niistä pienistä ilonpilkahduksista mitä lapset toivottavasti antavat, menette yhdessä ulos ja teette vaikka lumiukon, juotte kuumaa kaakaota ja katsotte vaikka jonkun lastenleffan yhdessä. Otat rennosti ja yrität olla miettimättä sitä miten perseestä arki on ja miten hyvin ne asiat on mitkä on hyvin. Joskus se muutos voi lähteä niinkin pienistä asioista

 

[Kais]

Puoliso,mies saa miut aina nauramaan,miehen viereen ilalla on kiva köllähtää nukkumaan,ystävät,ihanat kisut,perhe,musiikki ja kirjat,lehtien lueskelu,hyvä ruoka ja arjen pienet asiat,liikunta,lasillinen viiniä joskus.