Oletko ap ajatellut edes vaihtoehtona harrastaa jotain kodin ulkopuolella, tai edes kotona niin että mies tai joku muu vahtii lapsia? Kouluttautua, käydä vaikka joku kansalaisopiston kurssi jos ei kummempaa? Mennä töihin? Järjestää lapset hoitoon ja mennä vaikka väkisin kokeilemaan miehen kanssa josko teillä vaikka olisi jotain puhuttavaa?
En tarkoita tätä pahalla, mutta oletko miettinyt itse miten käyttäydyt sosiaalisissa tilanteissa? Ymmärrän että kun tilanne on päällä on vaikea olla positiivinen, mutta jos itse sulkeudut ja otat ensimmäiset pitkät katseet puistossa torjuntana etkä sen jälkeen edes yritä, et varmasti voikaan mitään ystävyyssuhteita muodostaa. Se klassinen 'ei kukaan sua kotoa tule hakemaan' pitää hyvinkin paikkansa.
Sisäänpäinlämpiävässä ympäristössä pitää tehdä itse tuplasti enemmän töitä että pääsee joukkoon mukaan, mutta ei se mahdotonta ole. Jos sä et oikeasti ole missään ympäristössä ikinä kavereita saanut, niin johtuukohan se ihan yksinomaan vain kaikista muista vai voisiko omassa käytöksessäsi olla jotain sellaista mikä asiaan vaikuttaa?
En tarkoita tätä pahalla, mutta oletko miettinyt itse miten käyttäydyt sosiaalisissa tilanteissa? Ymmärrän että kun tilanne on päällä on vaikea olla positiivinen, mutta jos itse sulkeudut ja otat ensimmäiset pitkät katseet puistossa torjuntana etkä sen jälkeen edes yritä, et varmasti voikaan mitään ystävyyssuhteita muodostaa. Se klassinen 'ei kukaan sua kotoa tule hakemaan' pitää hyvinkin paikkansa.
Sisäänpäinlämpiävässä ympäristössä pitää tehdä itse tuplasti enemmän töitä että pääsee joukkoon mukaan, mutta ei se mahdotonta ole. Jos sä et oikeasti ole missään ympäristössä ikinä kavereita saanut, niin johtuukohan se ihan yksinomaan vain kaikista muista vai voisiko omassa käytöksessäsi olla jotain sellaista mikä asiaan vaikuttaa?